Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Limbo

Heinäkuisen ultrajuoksun jälkeen blogille on käynyt vähän samoin kuin omalle elämälleni. Olen vähän kuin huomaamattani vajonnut jonkinlaiseen välitilaan eri vaihtoehtojen välillä. Tavoitteeni  ovat sen verran häilyviä ja muista riippuvia, että olen kaivannut juurikin tuon juoksukilpailun kaltaista omaa pientä tavoitetta, joka toisi arkeen jonkin yhden konkreettisen asian jota odottaa ja johon valmistautua. Päivämäärän.

Näin kolme kuukautta jälkeenpäin on kai pakko todeta, että vaikka se fyysinen palautuminen juoksusta kestikin tuskastuttavan pitkät neljä viikkoa, on tämä henkinen palautuminen ollut paljon isompi prosessi. Nyt joku varmaan hörähtää itsekseen että mitä se nyt oikein sekoilee, mutta ihan sama. Näin siinä taisi vaan käydä, että tällaiselle fiilistelijälle tuollainen fyysinen rasitus vaikutti aika paljon sinne päänuppiin. Taisi mennä aika syvälliseksi se taistelu itseni kanssa niin juoksun aikana kuin sen jälkeenkin...



Olen keskittynyt Puutamon verstaan pyörittämiseen niin paljon kuin energiani ovat vain riittäneet, venyttäen jopa lapsen (sekä tietenkin myös miehen) sietorajoja olemalla aika paljon myös viikonloppuisin töissä. Olen rajoittanut kaikkea muuta, kuten nyt tätä blogin kirjoittamista sekä myös valokuvaamista ja päiväni ovat kulkeneet samaa rataa, kuin suoraa putkea eteenpäin yrittäen ehtiä ajoissa töihin, ajoissa päiväkodille,  ajoissa treeniin, ajoissa nukkumaan. Viime viikkoina myös urheilu on jäänyt vähän vähemmälle, sillä aloin saamaan allergisia reaktioita rasituksen jälkeen. Vielä en ole saanut varmuutta että lieneekö johtunut jostain ruoka-aineesta tai pesuaineesta tai muusta, jostain infektiosta kropassani vai ihan vaan siitä että olen vetänyt 200 lasissa stressi päällä jo niin pitkään. Tai ehkä allergisoitunut maaleista ja pölystä verstaalla? 



Ehkä asia selviää, ehkä ei, mutta oloni on nyt ihan terve. Joka toinen päivä taidan kuitenkin olla sekoamisen partaalla kesken työpäivän, mutta se nyt on normaalia (minulle). Joka tapauksessa tykkään edelleen ihan tosi paljon hommistani sekä siitä päätöksestä että keskityn nyt toistaiseksi vain verstaaseen. Syksyn pimeys saattaa tuoda pientä lisähaastetta arkeen, kun kello soi viideltä aamulla ja pyöräilen kaatosateessa rapa roiskuen juna-asemalle. Vähitellen alkaa tuntua siltä, että pieni hyppy johonkin lämpimään voisi myös tehdä erittäin hyvää... mutta niin tai näin, elämä on kuitenkin hyvää näinkin, naama kurassa lokakuun myrskyissä. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

2 kommenttia

  1. Kiva kuulla taas sinusta! Välillä voikin touhottaa se kakssataa lasissa, kunhan muistaa kuunnella itseäön ja jarrutella, jos alkaa tuntua siltä. Terkut teille kauniisiin syysmaisemiin!

    VastaaPoista
  2. Kiva nähdä täällä postaus. Selväähän se on että kun on paljon kiireitä niin ei jää itselle aikaa,mutta toivottavasti sinulle kuitenkin jää sellaista tarpeeksi, sillä se on tärkeää. Ihana syyskuva:=)

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig