Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Juoksin 55 km ja itkin - NUTS Ylläs Pallas

Todellisuudessa matka oli kai 56,3 km ja sen varrelta löytyi vertikaalista nousua yhteensä 1640m. Oli kiviä, mutaa, juuria, pitkospuita, puroja, märkää, risukkoa, vesisadetta, tuulta, porottavaa aurinkoa ja jopa lunta, mutta ennen kaikkea niin kauniita maisemia, että oli vaikea keskittyä askeliin. Hannukuru, Sioskuru, Pyhäkero, mitä niitä nyt oli, mutta vain yksi ajatus oli ylitse muiden: mä pystyn tähän

Ja pystyinhän minä. Maalissa olin ajalla 9 h 42 min 49 sek. Ylitin virallisen tavoitteeni kahdella tunnilla ja 18 minuutilla. Tämähän oli ensimmäinen yli 10 kilometrin juoksukilpailuni ja toinen ikinä juoksemani polkujuoksukisa. Tavoitteeni oli siis vain päästä maaliin ennen 12 tunnin aikarajaa - elossa. 

Minulla ei ollut mitään käsitystä miltä noin pitkän matkan taivaltaminen tuntuisi, sillä pisin matka jonka olin ikinä juossut (tai oikeastaan edes kävellyt) oli 20 km. En ole ikinä myöskään käynyt vaeltamassa, enkä noussut ylös tuntureita muuta kuin lasketteluvarusteissa. En siis tiennyt miltä tuntuisi tehdä nousua kilometri kilometrin perään, sitten alamäkeä ja taas ylämäkeä silmänkantamattomiin. Silti ajattelin, että ehkä pystyisin siihen kymmenessä tunnissa. Vilkuilin välillä kelloani ja laskeskelin riittäisikö vauhtini 10 tuntiin ja yritin pitää siitä kiinni. Se toimi täydellisesti, sillä maaliin viiletin kunnon juoksuaskelin ja hymy huulillani. Kädessäni oli tyhjä urheilujuoma, toisessa hyttysmyrkkypullo. Tunne oli niin mahtava, että itkuhan siinä tuli. 



Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen

En tiedä oliko kyseessä aloittelijan tuuri vai olinko oikeasti osannut valmistautua koitokseen sopivasti, sillä mitään varsinaisia ongelmia ei matkallani ollut. Se oli jännää, uutta ja mahtavaa. Älkää silti luulko, että se olisi ollut helppoa. Ei todellakaan. Se sattui aivan maan perkeleesti (näin kauniisti sanottuna) ja tulihan se ihan ääneen todettuakin viimeistään Pyhäkeron huipulla (se viimeinen ja loputtomalta tuntunut nousu), kun ylämäen jälkeen yritti siirtyä kivikkoiseen alamäkeen. Lonkankoukistajat, vasen polvi, ulommat reisilihakset ja varpaat - ne olivat kaikki hajalla, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti, etteikö se pelkkä ajatus itseni voittamisesta olisi saanut kipua pois mielestäni. Juokseminen tuntui itseasiassa paremmalta kuin kävely, sillä ilmassa lihakset saivat mukavan ravistuksen ja rentoutuksen. Tai siltä se ainakin tuntui. 

Lähdin matkaan yhdessä kahden crossfittaajakaverini kanssa. Jo ensimmäisessä nousussa tiemme erkanivat, kun minä pitkäaskelinen harppoja en vain osannut pysyä samassa vauhdissa. Halusin tehdä nousun mahdollisimman kevyesti ja päätin odotella heitä huipulla, mutta sinne päästyäni ei heitä näkynyt enää lähelläkään. Letka eteni ja minä kyselin Väinöltä (bussimatkalla tapaamamme juoksija) mitä minä nyt teen. Väinönkin todettua että eteenpäin vaan, jatkoin matkaani hänen tahdissaan ja kun Väinö sanoi että nyt pitäisi alkaa juoksemaan edessä olevaa suoraa, lähdin minäkin arasti hölkkimään. Juoksu tuntui kevyemmältä kuin koskaan. En tiennyt miten nopeasti uskaltaisin edetä, joten menin vain samaa tahtia kuin edessäolevani. Jossain vaiheessa tajusin kadottaneeni myös Väinön. 

Pelästyin kun huomasin, että matkalle varaamamme suolat olivat kaikki kaverini Suvin repussa. Eväistä minulla ei kyllä ollut puutetta, sillä olin varautunut geeleillä, suklaalla, pähkinöillä, marjoilla, kuivatuilla lihasuikaleilla ja taatelipatukoilla ainakin vuorokaudeksi. Minut tuntevat tietävät, etten siedä nälkää en sitten yhtään. Syön kuin hevonen ja syön jatkuvasti. Niinpä pidin reitillänikin korkeintaan puolen tunnin taukoa syömisestä. Vedin vuorotellen nestemäistä ja jotain kiinteää. Kofeiinipitoisia geelejä minulla oli matkassani kolme. Kuuntelin kroppaani ja kuuntelin korvienväliäni ja otin kofeiinishotin silloin kun eteneminen alkoi tuntua ilkeältä. Kun aloin tuntea suolavajauksen, ei auttanut kuin vetää niitä lihasuikaleita, hölmönä kun mukaan ottamani pussillisen pähkinöitäkin oli suolaton. Ne lihat olivat ainoat, jotka tuntuivat hieman epämukavalta vatsassa. Olin testannut geelien ja urheilujuoman sopivuuden aikaisemmin, joten niiden kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmaa. 

Ostin matkaani varten viimetingassa Salomonin 12 litran juoksurepun, joka istui selkääni täydellisesti, eikä hölskynyt mihinkään. Ainoa ongelma oli, että se oli aivan ääriään myöten täynnä, eikä syömisten kaiveleminen selkäpuolelta eikä edes sivutaskuilta ollut kovin sujuvaa. Se välillä hidasti etenemistä turhaan, sillä jouduin sitomaan yhden pakollisista matkavarusteistani - kuoritakin - repun ulkopuolelle kiinni, ja se puolestaan teki repun avaamisestakin pienoista säätämistä. Minulla oli varmaankin muutama kilo turhaa tavaraa mukana, mutta eipä tuo etenemistäni pahemmin haitannut. Parempi liikaa kuin liian vähän. Halusin varautua pahimman varalle. Minulla oli avaruusviittojakin kaksin kappalein, sekä ideaalisiteen lisäksi kokonainen retkiensiapulaukku sekä urheiluteippirulla. Saksiakin taisi olla siis loppujen lopuksi repussani kahdet. Minulla oli kaksi puhelinta, sekä vielä vara-akku. Muutama johtokin löytyi, muttei kuitenkaan sitä oikeaa johtoa jolla olisin yhdistänyt iPhoneni kiinni tuohon akkuun. Jos olisin ollut viisas, olisin sen sijaan yhdistänyt siihen kelloni, sillä siitä loppui virta saavuttuani toiselle ja viimeiselle huoltopisteelle kahdeksan tunnin jälkeen. Tajusin sen kellonlatausmahdollisuuden tosin vasta jatkettuani matkaa, mutta siinä vaiheessa pysähtyminen tuntui jo aivan mahdottomalta. Tuntui että pysähtyminen olisi lopullinen. 

Nuo kaksi huoltopistettä, 24,8 kilometrin Hannukuru sekä 43,3 kilometrin Pyhäkero tulivat juuri oikeisiin aikoihin. Vedin molemmilla kerroilla kitaani niin monta suolakurkkuviipaletta ja sipsipalasta kuin ehdin. Molemmilla pysäkeillä täytin myös vesisäiliöni sekä pullollisen urheilujuomaa. Kävin myös molemmilla kerroilla vessassa, suihkutin itseni täyteen hyttysmyrkkyä (tosin hyttyset vaivasivat juurikin vain pysähdysten ajan sekä viimeisellä kymmenellä kilometrillä) ja vaihdoin sukat. Oli onni saada kaksi kertaa kuivat sukat jalkaan. Siitäkin huolimatta etteivät ne kauaa kuivina pysyneet. Ensimmäisellä pysäkillä vaihdoin myös housut sekä revin nilkkateippaukseni (varotoimi löysän nilkkani vuoksi)  irti. Jos totta puhutaan, olisi tehnyt mieli heittää kaikki nuo märät kamppeet roskikseen, pitkähihaista myöten, mutta siellä ne vain roikkuivat mukanani maaliin asti. Ainoa asia jonka kadotin matkan varrelle oli vessapaperirullani... mutta missä, minne? Siitä minulla ei ole aavistustakaan. 

Säiden puolesta meillä oli onni matkassa. Sadekuurot osuivat alkutaipaleelle ja aurinko lämmitti niiden päälle mukavasti. Vaihtohousut olivat myös aivan nappipäätös ottaa riesakseni, sillä märillä housuilla juokseminen tuntuu paljon raskaammalta, vaikka olisikin tekninen kangas kyseessä. Kuoritakki tuli myös muutamaan otteeseen tarpeeseen, sekä pitkähihainen, jonka sain kivasti kuivaksi nostamalla sen tuulisella taipaleella hetkeksi olalleni. Siellä se hetken liehui ja sain sen kuivana takaisin päälleni. Voin vain kuvitella kuinka hyinen ja kammottava tuo reitti voisi olla jos koko päivän sataisi vettä. En tiedä olisivatko kuoritakki, hanskat, sadeviitta ja ne kaksi avaruusviittaakaan riittäneet. 

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että olisihan sen voinut nopeamminkin suorittaa. Alkumatka meni aika hitaasti, sillä en uskaltanut nostaa sykettä enempää, kun en osannut arvioida miten pitkälle jaksaisin. Mäkikuntoni oli huomattavasti surkeampi kuin viereisten taivaltajien, joten ylämäet nousin aika hitaasti. Muutoin kuntoni tuntui aivan riittävältä, joten olen tyytyväinen että jaksoin koko kevään painaa treeneissä, lenkillä, pyörällä, milloin missäkin Pallas mielessäni. Ehkä jossain  20 kilometrin paikkeilla tajusin, että minun oli nyt vain mentävä ihan omaa vauhtiani, ohitettava reippaasti muita polun ulkopuolelta ja antaa mennä. Kaikki nousut kävelin, kaikki laskut ja suorat juoksin.

Loppupeleissä minusta tuntuu kuitenkin siltä, että tuollaisella matkalla se suurin merkitys on sillä mitä siellä korvien välillä liikkuu. Minä olin henkisesti juuri oikeassa tilassa, oikealla asenteella matkassa ja siksi nautin ja tunsin itseni niin onnelliseksi. Nuo maisemat yhdistettynä fyysiseen stressitilaan - adrenaliiniin ja endorfiineihin ja ties mihin, saivat aikaan sellaisen tunteen, että ei siitä muuta voi kai todeta kuin että se oli aivan mahtavaa. Tekisin sen uudestaankin. 



Siitä on nyt viikko aikaa ja kroppani kyllä tuntee sen vielä. Mitään kipuja ei ole, ainoastaan kutina isovarpaasta jo kadonneen vesikellon venyneen ihon alla. Luulin, että kaikki kynteni lähtisivät irti, sillä varpaani olivat turvonneet ja kynnet aivan löysinä, mutta taisinkin selvitä vain kahdella mustalla kynnellä. Ruoka on maistunut vielä enemmän kuin yleensä ja uni on tullut aivan tajuttomana kaatoväsymyksenä muutaman työpäivän jälkeen. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että olisi jo pakko päästä urheilemaan. Mitään kovaa rasitusta en kuitenkaan kestäisi, joten parempi on edelleen ottaa suhteellisen iisisti. 

Jälkeenpäin katsottuna tuon varsinaisen juoksumatkan kesto tuntuu hyvin hyvin lyhyeltä verrattuna siihen työhön minkä joutuu tekemään palautumisen kanssa. Viikko sitten tähän aikaan (klo 23:53) kun pelkkä kävely tuntui aivan naurettavan vaikealta. Seuraavana päivänä olo oli kuin kuolleella mustekalalla. Nuo kaksi pitkää lonkerojalkaa kun eivät vain nousseet koukkuun, vaan niitä piti kiskoa perässä. Kenkinäni toimi perjantaihin asti ihanan leveät Crocsit, mitään muita oli aivan turha kuvitellakaan. Toisena palautumispäivänäni tosin pakotin itseni jo pienelle kävelylle ja muutenkin liikkuminen on sen jälkeen (juoksemista lukuunottamatta) tuntunut hyvältä. Olin erityisen tyytyväinen siitä, että pohkeeni, jotka kipuilevat herkästi, eivät reagoineet koko reissuun mitenkään.

Hieman ehkä harmittaa, etten pysähtynyt matkalla ottamaan yhtäkään valokuvaa, sillä tuon reitin upeutta on jotenkin vaikea kertoa muille... Keskityin vain suoritukseeni sekä välillä kävelyosuuksilla tein reportaasia Instagramiin, mutta ehkä parempi niin, sillä osa siitä kauneudesta aukeaa vain siellä ollessa. Se ilma, ne tuoksut, äänet, se tuulenvire, porokellojen kilinä. Niin ainutlaatuisen puhdasta luonnon kauneutta että se täytyy jokaisen kokea ihan itse.

Kirjoitin tämän lähinnäkin mielessäni kaikki ne itseni kaltaiset hullut, jotka miettivät ensimmäiselle pitkälle polkujuoksulleen lähtöä. Minä selvisin siitä, sillä harjoittelin, varustauduin ja halusin. Halusin niin paljon pystyä siihen, että intoni kantoi yli jokaisen kilometrin. Itkin ainoastaan onnesta ja pystyin nauramaan kaikelle kivulle. Tuollaiselle matkalle on lähdettävä vain jos oikeasti haluaa ja vain jos rakastaa juoksemista.

Tässä vielä nuo Insta-pätkät:

SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig