Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mukavuusalueen ulkopuolella: MMA

Kaikki varmasti tietävät ainakin teoriassa, että parhaat asiat elämässä tapahtuvat juuri silloin, kun uskaltaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle... mutta kuinka moni sitten oikeasti onnistuu elämään arkeaan niin? 


En minä ainakaan. Niin usein sorrun sanomaan, että "en minä osaa" tai "en mä kykene siihen". Onneksi olen kuitenkin tiedostanut tämän ja yritän pyrkiä siitä eroon. Olen hyvin epävarma esimerkiksi puusepäntöissä, sekä auton ajamisessa. Kun asenteeni on etten osaa, paljon helpommin asiat menevätkin mönkään. Viime aikoina olen yrittänyt aktiivisemmin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä niitä asioita jotka aiheuttavat minulle turhia paineita. Uskaltauduin esimerkiksi kahden vuoden jahkaamisen jälkeen vihdoin ajamaan Puutamon pakettiautoa, eikä se jälkikäteen ajateltuna ollut edes sen kummallisempaa. 

Sen sijaan olen aina pitänyt itseäni hyvin avoimena ihmisenä. Yritän pitää ennakkoluuloni minimissä ja tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Innostun helposti uusista asioista ja lähden mukaan uusiin juttuihin. Jotkut asiat tietenkin menevät mielenkiintoni ja arvostukseni ulkopuolelle, mutta on myös paljon asioita, joista mielipiteeni voi olla täysin väärä. 


Viime syksynä sain kutsun lähteä kokeilemaan MMA:ta (Mixed Martial Arts), eli vapaaottelua. Kamppailulajit ovat aina kiinnostaneet minua, mutta silti toisten ihmisten vapaaehtoinen potkiminen ja hakkaaminen tuntuu minusta aika järjettömältä harrastukselta. Olen aina inhonnut esimerkiksi nyrkkeilyä, koska en vaan voi käsittää miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti vaurioittaa pääkoppaansa jatkuvilla iskuilla. Nyrkkeilyn seuraaminen ja vastapuolen tyrmäämiselle hurraaminen tuntuvat täysin brutaalilta touhulta. Voit varmaan siis kuvitella, että tunteeni olivat jokseenkin ristiriitaiset marssiessani Pitäjänmäkeen Hardknocks Helsingin tilaan. 


Vastassa oli aika kova joukko mimmejä sekä treeniä vetämään tulleet Hardknocks Helsingin valmentaja Jaakko Dahlbacka ja vapaaottelija Aleksi Mäntykivi. Juttelimme aika pitkään mistä koko hommassa on kyse ja tytöt kyselivät kaikkea itseänikin mietityttäviä asioita. Itse olin kuitenkin aikalailla hiljaa. Tunsin olevani täysin omien aihepiirieni ulkopuolella. Ainoa taistelulaji jota olen joskus harrastanut on Capoeira (jossa hädintuskin otetaan kontaktia).


Kun pääsimme itse asiaan, mielessäni pyöri hyvin moneen kertaan se samainen tunne, etten osaa. Minua huvitti suunnattomasti harjoitella Aleksin kanssa, koska en ole ikinä osannut pistää edes käsiäni kunnon nyrkkeilyasentoon. Tein kuitenkin parhaani ja Jaakon neuvojen lisäksi treeniparini oli todella kannustava. Oli ihan parasta opetella ammattilaisen seurassa. Uskomatonta miten paljon asioita niin lyhyessä ajassa ehti oppimaan. 


Harjoitusten päätteeksi pistimme kaiken oppimamme käytäntöön ja kävimme vuorotellen toisiamme vastaan. Harmitti etten ollut ottanut sykemittaria mukaani, sillä oli aika mielenkiintoista huomata miten tajuttoman nopeasti siinä väsyy kun pistää koko kroppansa täydellä teholla puolustamaan itseään. En ollut koskaan aikaisemmin "tosissani" käynyt ketään vastaan fyysisesti ottamalla ihan kunnolla kontaktia. Myönnän, että se oli aivan äärettömän hauskaa. Adrenaliini virtasi ja itsensä ylittäminen tuntui aivan mahtavalta. 



Lopuksi halusin vielä käydä testaamassa salin huikeaa häkkiä, jollaisen sisään en ollut koskaan itseäni kuvitellut. Vastaani tuli Oona ja arvata saattaa että sain kokea karun kohtalon. Sitä suuremmalla syyllä olin treenien päätteksi aivan sataprosenttisesti sitä mieltä, että kyseessä on ihan sairaan kova urheilumuoto. 



Olen sulatellut tätä kokemusta nyt kuukausitolkulla, enkä vieläkään ole tullut mihinkään varsinaiseen lopputulokseen. Sen myönnän, että käsitykseni muuttui hieman ja asenteeni on entistä avoimempi tätä aika hurjana pidettyä lajia kohtaan. Kaikista eniten mieleni avartui kuitenkin kun paria viikkoa myöhemmin kävin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa ihan kunnon vapaaottelua saatuani liput Metro Areenalle EuroFC:n debyyttitapahtumaan. Se ei tehnyt minusta vapaaottelijaa, mutta sen jälkeen tajusin aivan jotain muuta. Siitä siis lisää myöhemmin... 




Crossfittaajana mielenkiintoista oli muuten kuulla, että hyvin monet Hardknocksilta harrastavat myös crossfitia. Kätevästi tilan toisella puolella sijaitseekin Crossfit Takomo. Jos asuisimme edelleen Etelä-Haagassa, en yhtään ihmettelisi jos löytäisin tieni takaisin myös tuolle valkoiselle Hardknocksin salille.






Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 11. helmikuuta 2017

Säätämistä, piiskaniskuja, äärimmäisyyksiä ja ääretöntä hiljaisuutta Ruotsin Lapissa

Helmikuu lähenee puoliväliään ja eletään talviurheilun parasta aikaa. Tuntuu aika hullulta, että tänä talvena en ole edes kokeillut laskuvarusteita päälleni. Olen tietoisesti vältellyt ajattelemasta koko aihetta. Kuten viime postauksessani totesinkin, kaikkeen ei vaan ehdi mukaan ja tänä talvena on ollut parempi jättää laskuhaaveet sikseen. Toivottavasti ensi laskukaudella tilanne on kuitenkin toinen. Rakastan tuntureita ja lumisia rinteitä ja toppavaatteissa kinoksissa kulkemista.





Kerta toisensa jälkeen olen palannut viime huhtikuisiin kuviin Ruotsin Lapista. Siitä huolimatta en ole edes murto-osaa noista kuvista täällä jakanut. Hetki ei ole tuntunut olevan oikea. En ole oikein tiennyt mitä reissusta kirjoittaisin, sillä tarkoitukseni oli jakaa juttua laskublogin puolella. Nyt kun koko laskuhomma on tauolla, tuntuu hieman pöljältä kirjoittaa sinne mitään. Sen lisäksi mitä enemmän koko retkeä mietin, sitä ristiriitaisempi fiilikseni on sen suhteen mikä tuossa paikassa oli mahtavaa ja mikä ei. Loppujen lopuksi, reissuseurani ohella ihan parasta koko retkessä taisi olla se hetki kun saimme kohdata äärettömän hiljaisuuden.



Olimme liikkeellä kolmestaan, Inka, Kea ja minä. Istuimme keskellä Hemavanin takamaastoa (Kobåset) ja tunsin kuin olisin ollut tyhjiössä. Ei ketään missään, vai me kolme, tunturit ja upottava lumi. Ihmiselle joka elää keskellä pääkaupunkiseudun hälinää ja pikkulapsiperheen hektistä arkea, tuo hetki oli sanoinkuvailemattoman rauhoittava. Olisin voinut istua siinä tyhjiössä pimeän tuloon asti. Todellisuudessa tuo rinteiden ulkopuolella keskellä ei mitään oleskelu jo itsessään oli minulle (jonka offpiste-laskukokemus on lähestulkoon nolla), tarpeeksi äärimmäistä. Päivänvalossa ja tuulessa laskiessakaan ei välillä osannut hahmottaa oliko suunta vasemmalle vai oikealle tai eteen- vai taaksepäin! Pimeässä tilanne olisi ollut jo katastrofi.








Edellisenä päivänä olimme kivunneet Jungfruvårtanin huipulle asti oppaamme Antonin seurassa, joten pientä kosketusta olimme onneksi ehtineet jo saamaan paikkaan sekä sieltä poistumiseen. Tuo edeltävän päivän ensimmäinen offarilaskukokemukseni oli kuitenkin ollut samaan aikaan sekä mahtava että aivan hirveä. Olimme päätyneet säätämään lumilautani siteitä uuteen uskoon keskellä rinnettä, sillä seurauksella että laskemisestani ei tullut enää yhtään mitään. Eikä ihmekään, sillä koko lauta oli lopulta ollut väärin päin allani. Siihen kun lisäsi maaston, jossa oikeasti tuntui kuin olisi laskenut taaksepäin, oli etenemiseni kuin taistelua elämästä. Kaaduttua oli noustava ylös niin nopeasti kuin mahdollista jottei vajoaisi lumeen kuin juoksuhiekkaan konsanaan. Päästyäni vihdoin hiihtoladun kovalle alustalle, jalkani olivat kuin spagettia, enkä pysynyt edes hitaassa luisussa pystyssä. Kaaduin selälleni ja sain mukavan piiskaniskuvamman niskaani.


Onneksi Kea pelasti tilanteen ja fiksasi siteet kohdilleen. Sen jälkeen laskeminen oli taas siedettävää, vaikka kieltämättä lihakset olivat koko loppumatkan hieman hellinä. Seuraavana päivänä ainoana uutena ongelmanani oli hetkittäin paistava aurinko. Voisi ajatella, että aurinkoinen tunturimaisema olisi mitä mahtavin asia, mutta taittovikaiset silmäni olivat toista mieltä. Täysin valkoinen ja kirkas maisema sai silmäni vuotamaan niin pahasti, että jos repustani ei olisi löytynyt vaihdettavaa tummennettua suojaa laskulaseihini, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään. Sitten kun aurinko taas vuorostaan meni pilveen, oli ylösnousu yksin kilometrien mittaiselta tuntuvassa ankkurihississä (möykkyisessä maastossa) yhtä helppoa kuin nuorallakävely sokkona. Siitä kuitenkin selvittyäni oli palkintona tuo totaalinen rauha ja jos vain aika olisi sen suonut, olisin varmasti noussut sinne asti vielä uudelleen.


Hemavan oli kaikesta säätämisestä huolimatta ihana paikka ja ehdottomasti haluan vielä lähteä tutustumaan paremmin sikäläisiin maastoihin. Mitään turhia mukavuuksia, kuten istuttavaa hissiä ei hiihtokeskuksesta löytynyt, mutta sen sijaan ylös takamaastoille voisi nousta myös helikopterilla. Heliski onkin vielä minun osaltani tulevaisuuden haaveena, mutta tuolla kerralla riitti myös oikein hyvin pieni haikkaus korkeimman hissin päätteeltä ylös huipulle. Tuntui, että sen vapaalaskun alas oli oikeasti ansainnut kun oli itse omin jaloin kivunnut ylämäkeen lumilauta kainalossa.


Jos vertaan paikkaa Suomen Lapin kohteisiin, tulee ensimmäisenä mieleeni Pyhä. Ei mitään turhaa, mutta kaikki tarvittava ja aito tunnelma. Maisemat sen sijaan ovat astetta skandimmat kuin Pyhällä ja varmasti puhuvat puolestaan. Esimerkiksi ylhäältä Björk-ravintolan ikkunoista oli aika upeaa tuijotella Norjassa siintäviä huippuja... Edes se pitkä automatka ei epäilyttäisi yhtään (ainakaan nyt kun osaan jo hieman paremmin ajaakin), vaikka toki lentokoneella pääsisi perille huomattavasti sutjakkaammin.





(Reissun mahdollisti Visit Sweden, Hemavan-Tärnaby ja Volvo, minun laskuvaatteet Salomon)
(Kuvat minusta nappasi Kea)


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

tiistai 7. helmikuuta 2017

Näistä en luovu

Miten voikaan päivät kulua näin nopeaa tahtia? Tik tak tik tak kello nakuttaa sekunteja kun pesen hampaita ja availen vessan kaappeja hiiren hiljaa  kello 5.45 aamulla - jottei lapsukainen vaan heräisi ennen kuin ehdin lähteä. Raks raks raks toinen kello raksuttaa kun illalla istun koneen ääreen lapsen jo nukahdettua. Tekisi itsekin mieli jo nukahtaa... mutta kun olisi niin monta asiaa vielä tekemättä. Kirjanpito. Sähköposteja. Valokuvia... ja ai niin blogi.. sekä toinenkin blogi. No, ehkä huomenna? 

Huominen vaihtuu ylihuomiseen ja seuraavaan viikkoon... mutta ei stressiä. Joitain asioita täytyy jättää väliin. Kun tykkää tehdä niin montaa asiaa, ei aika oikein tahdo riittää. Välillä yksi asia jää ihan hunningolle, sitten taas toinen. Ehkä jotkut jutut jää vähitellen pois kuvioista, mutta jäljelle jää kasa asioita joista en luovu, en vaikka taloudellisesti kannattavampaa olisikin painaa vaan töitä joka ikinen hetki. Sitä ei kuitenkaan kroppa eikä nuppikaan kauaa kestäisi. 

Nautin omasta arjestani. Siitäkin huolimatta, että asioita on liikaa. Tykkään töistäni (en kirjanpidosta enkä materiaalien laskemisesta ja vähiten kaikista laskujen maksamisesta, mutta niistä varsinaisista töistä kyllä), mutta päivän tekee hyväksi kuitenkin aivan muut asiat. Ilman niitä missään ei olisi mitään järkeä, joten niistä en luovu. En vaikka tilini olisikin nollilla ja parempi olisi lähteä höyläämään lankkuja. 

Ihania hetkiä arjen keskellä: ekaa kertaa ikinä Oliverin kanssa luistelemassa!


Minun päivistäni tekee hyvän takuuvarmasti ainakin nämä arkiset hetket:

1. Vapaa-aika lapsen kanssa. Ihan vaikka vaan höpsöttely kotisohvalla. Choco-peli, shakki (kyllä, joka kerta eri säännöt), piirtäminen. 
2. Kahdenkeskiset hetket Carloksen kanssa. Vaikka se kuluisikin ratkoen naurettavia aivopähkinöitä, kuten: kuinka mittaat neljä desiä kun sinulla on yksi kolmen desin ja yksi viiden desin pullo?
3. Urheilu; Crossfit ja juokseminen. Miten siitä voikin saada niin paljon kiksiä päiviin kun heität seinäpalloja ja käyt kyykyssä miljoonannelta tuntuvan kerran vaikka periaatteessa inhoatkin koko liikettä? 
4. Ne hetket kun olen ihan yksin. Kun vaikka ajan yksin hiljaisen kylän läpi kotiin ja kailotan kasaribiisejä auton radion tahdissa.
5. Lempisarjat ja kirjat. Jos päivä on muuten ollut tosi raskas, tuntuu nukkumaanmeno sata kertaa mukavammalta kun on voinut hetkeksi aikaa transportoida itsensä täysin toiseen maailmaan. 

Lisäksi on myös nämä blogit. Siitä tulee niin kiva mieli kun on saanut röyhtäistyä ulos jonkun pöhkön pätkän tekstiä tuttujen ja tuntemattomien luettavaksi. En minä tästäkään vieläkään luovu, vaikka välillä jutut vierisivätkin seuraavaan ja seuraavaan viikkoon. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig