Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Juoksin 55 km ja itkin - NUTS Ylläs Pallas

Todellisuudessa matka oli kai 56,3 km ja sen varrelta löytyi vertikaalista nousua yhteensä 1640m. Oli kiviä, mutaa, juuria, pitkospuita, puroja, märkää, risukkoa, vesisadetta, tuulta, porottavaa aurinkoa ja jopa lunta, mutta ennen kaikkea niin kauniita maisemia, että oli vaikea keskittyä askeliin. Hannukuru, Sioskuru, Pyhäkero, mitä niitä nyt oli, mutta vain yksi ajatus oli ylitse muiden: mä pystyn tähän

Ja pystyinhän minä. Maalissa olin ajalla 9 h 42 min 49 sek. Ylitin virallisen tavoitteeni kahdella tunnilla ja 18 minuutilla. Tämähän oli ensimmäinen yli 10 kilometrin juoksukilpailuni ja toinen ikinä juoksemani polkujuoksukisa. Tavoitteeni oli siis vain päästä maaliin ennen 12 tunnin aikarajaa - elossa. 

Minulla ei ollut mitään käsitystä miltä noin pitkän matkan taivaltaminen tuntuisi, sillä pisin matka jonka olin ikinä juossut (tai oikeastaan edes kävellyt) oli 20 km. En ole ikinä myöskään käynyt vaeltamassa, enkä noussut ylös tuntureita muuta kuin lasketteluvarusteissa. En siis tiennyt miltä tuntuisi tehdä nousua kilometri kilometrin perään, sitten alamäkeä ja taas ylämäkeä silmänkantamattomiin. Silti ajattelin, että ehkä pystyisin siihen kymmenessä tunnissa. Vilkuilin välillä kelloani ja laskeskelin riittäisikö vauhtini 10 tuntiin ja yritin pitää siitä kiinni. Se toimi täydellisesti, sillä maaliin viiletin kunnon juoksuaskelin ja hymy huulillani. Kädessäni oli tyhjä urheilujuoma, toisessa hyttysmyrkkypullo. Tunne oli niin mahtava, että itkuhan siinä tuli. 



Kuva: onevision.fi / Juha Saastamoinen

En tiedä oliko kyseessä aloittelijan tuuri vai olinko oikeasti osannut valmistautua koitokseen sopivasti, sillä mitään varsinaisia ongelmia ei matkallani ollut. Se oli jännää, uutta ja mahtavaa. Älkää silti luulko, että se olisi ollut helppoa. Ei todellakaan. Se sattui aivan maan perkeleesti (näin kauniisti sanottuna) ja tulihan se ihan ääneen todettuakin viimeistään Pyhäkeron huipulla (se viimeinen ja loputtomalta tuntunut nousu), kun ylämäen jälkeen yritti siirtyä kivikkoiseen alamäkeen. Lonkankoukistajat, vasen polvi, ulommat reisilihakset ja varpaat - ne olivat kaikki hajalla, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti, etteikö se pelkkä ajatus itseni voittamisesta olisi saanut kipua pois mielestäni. Juokseminen tuntui itseasiassa paremmalta kuin kävely, sillä ilmassa lihakset saivat mukavan ravistuksen ja rentoutuksen. Tai siltä se ainakin tuntui. 

Lähdin matkaan yhdessä kahden crossfittaajakaverini kanssa. Jo ensimmäisessä nousussa tiemme erkanivat, kun minä pitkäaskelinen harppoja en vain osannut pysyä samassa vauhdissa. Halusin tehdä nousun mahdollisimman kevyesti ja päätin odotella heitä huipulla, mutta sinne päästyäni ei heitä näkynyt enää lähelläkään. Letka eteni ja minä kyselin Väinöltä (bussimatkalla tapaamamme juoksija) mitä minä nyt teen. Väinönkin todettua että eteenpäin vaan, jatkoin matkaani hänen tahdissaan ja kun Väinö sanoi että nyt pitäisi alkaa juoksemaan edessä olevaa suoraa, lähdin minäkin arasti hölkkimään. Juoksu tuntui kevyemmältä kuin koskaan. En tiennyt miten nopeasti uskaltaisin edetä, joten menin vain samaa tahtia kuin edessäolevani. Jossain vaiheessa tajusin kadottaneeni myös Väinön. 

Pelästyin kun huomasin, että matkalle varaamamme suolat olivat kaikki kaverini Suvin repussa. Eväistä minulla ei kyllä ollut puutetta, sillä olin varautunut geeleillä, suklaalla, pähkinöillä, marjoilla, kuivatuilla lihasuikaleilla ja taatelipatukoilla ainakin vuorokaudeksi. Minut tuntevat tietävät, etten siedä nälkää en sitten yhtään. Syön kuin hevonen ja syön jatkuvasti. Niinpä pidin reitillänikin korkeintaan puolen tunnin taukoa syömisestä. Vedin vuorotellen nestemäistä ja jotain kiinteää. Kofeiinipitoisia geelejä minulla oli matkassani kolme. Kuuntelin kroppaani ja kuuntelin korvienväliäni ja otin kofeiinishotin silloin kun eteneminen alkoi tuntua ilkeältä. Kun aloin tuntea suolavajauksen, ei auttanut kuin vetää niitä lihasuikaleita, hölmönä kun mukaan ottamani pussillisen pähkinöitäkin oli suolaton. Ne lihat olivat ainoat, jotka tuntuivat hieman epämukavalta vatsassa. Olin testannut geelien ja urheilujuoman sopivuuden aikaisemmin, joten niiden kanssa ei onneksi ollut mitään ongelmaa. 

Ostin matkaani varten viimetingassa Salomonin 12 litran juoksurepun, joka istui selkääni täydellisesti, eikä hölskynyt mihinkään. Ainoa ongelma oli, että se oli aivan ääriään myöten täynnä, eikä syömisten kaiveleminen selkäpuolelta eikä edes sivutaskuilta ollut kovin sujuvaa. Se välillä hidasti etenemistä turhaan, sillä jouduin sitomaan yhden pakollisista matkavarusteistani - kuoritakin - repun ulkopuolelle kiinni, ja se puolestaan teki repun avaamisestakin pienoista säätämistä. Minulla oli varmaankin muutama kilo turhaa tavaraa mukana, mutta eipä tuo etenemistäni pahemmin haitannut. Parempi liikaa kuin liian vähän. Halusin varautua pahimman varalle. Minulla oli avaruusviittojakin kaksin kappalein, sekä ideaalisiteen lisäksi kokonainen retkiensiapulaukku sekä urheiluteippirulla. Saksiakin taisi olla siis loppujen lopuksi repussani kahdet. Minulla oli kaksi puhelinta, sekä vielä vara-akku. Muutama johtokin löytyi, muttei kuitenkaan sitä oikeaa johtoa jolla olisin yhdistänyt iPhoneni kiinni tuohon akkuun. Jos olisin ollut viisas, olisin sen sijaan yhdistänyt siihen kelloni, sillä siitä loppui virta saavuttuani toiselle ja viimeiselle huoltopisteelle kahdeksan tunnin jälkeen. Tajusin sen kellonlatausmahdollisuuden tosin vasta jatkettuani matkaa, mutta siinä vaiheessa pysähtyminen tuntui jo aivan mahdottomalta. Tuntui että pysähtyminen olisi lopullinen. 

Nuo kaksi huoltopistettä, 24,8 kilometrin Hannukuru sekä 43,3 kilometrin Pyhäkero tulivat juuri oikeisiin aikoihin. Vedin molemmilla kerroilla kitaani niin monta suolakurkkuviipaletta ja sipsipalasta kuin ehdin. Molemmilla pysäkeillä täytin myös vesisäiliöni sekä pullollisen urheilujuomaa. Kävin myös molemmilla kerroilla vessassa, suihkutin itseni täyteen hyttysmyrkkyä (tosin hyttyset vaivasivat juurikin vain pysähdysten ajan sekä viimeisellä kymmenellä kilometrillä) ja vaihdoin sukat. Oli onni saada kaksi kertaa kuivat sukat jalkaan. Siitäkin huolimatta etteivät ne kauaa kuivina pysyneet. Ensimmäisellä pysäkillä vaihdoin myös housut sekä revin nilkkateippaukseni (varotoimi löysän nilkkani vuoksi)  irti. Jos totta puhutaan, olisi tehnyt mieli heittää kaikki nuo märät kamppeet roskikseen, pitkähihaista myöten, mutta siellä ne vain roikkuivat mukanani maaliin asti. Ainoa asia jonka kadotin matkan varrelle oli vessapaperirullani... mutta missä, minne? Siitä minulla ei ole aavistustakaan. 

Säiden puolesta meillä oli onni matkassa. Sadekuurot osuivat alkutaipaleelle ja aurinko lämmitti niiden päälle mukavasti. Vaihtohousut olivat myös aivan nappipäätös ottaa riesakseni, sillä märillä housuilla juokseminen tuntuu paljon raskaammalta, vaikka olisikin tekninen kangas kyseessä. Kuoritakki tuli myös muutamaan otteeseen tarpeeseen, sekä pitkähihainen, jonka sain kivasti kuivaksi nostamalla sen tuulisella taipaleella hetkeksi olalleni. Siellä se hetken liehui ja sain sen kuivana takaisin päälleni. Voin vain kuvitella kuinka hyinen ja kammottava tuo reitti voisi olla jos koko päivän sataisi vettä. En tiedä olisivatko kuoritakki, hanskat, sadeviitta ja ne kaksi avaruusviittaakaan riittäneet. 

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että olisihan sen voinut nopeamminkin suorittaa. Alkumatka meni aika hitaasti, sillä en uskaltanut nostaa sykettä enempää, kun en osannut arvioida miten pitkälle jaksaisin. Mäkikuntoni oli huomattavasti surkeampi kuin viereisten taivaltajien, joten ylämäet nousin aika hitaasti. Muutoin kuntoni tuntui aivan riittävältä, joten olen tyytyväinen että jaksoin koko kevään painaa treeneissä, lenkillä, pyörällä, milloin missäkin Pallas mielessäni. Ehkä jossain  20 kilometrin paikkeilla tajusin, että minun oli nyt vain mentävä ihan omaa vauhtiani, ohitettava reippaasti muita polun ulkopuolelta ja antaa mennä. Kaikki nousut kävelin, kaikki laskut ja suorat juoksin.

Loppupeleissä minusta tuntuu kuitenkin siltä, että tuollaisella matkalla se suurin merkitys on sillä mitä siellä korvien välillä liikkuu. Minä olin henkisesti juuri oikeassa tilassa, oikealla asenteella matkassa ja siksi nautin ja tunsin itseni niin onnelliseksi. Nuo maisemat yhdistettynä fyysiseen stressitilaan - adrenaliiniin ja endorfiineihin ja ties mihin, saivat aikaan sellaisen tunteen, että ei siitä muuta voi kai todeta kuin että se oli aivan mahtavaa. Tekisin sen uudestaankin. 



Siitä on nyt viikko aikaa ja kroppani kyllä tuntee sen vielä. Mitään kipuja ei ole, ainoastaan kutina isovarpaasta jo kadonneen vesikellon venyneen ihon alla. Luulin, että kaikki kynteni lähtisivät irti, sillä varpaani olivat turvonneet ja kynnet aivan löysinä, mutta taisinkin selvitä vain kahdella mustalla kynnellä. Ruoka on maistunut vielä enemmän kuin yleensä ja uni on tullut aivan tajuttomana kaatoväsymyksenä muutaman työpäivän jälkeen. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, että olisi jo pakko päästä urheilemaan. Mitään kovaa rasitusta en kuitenkaan kestäisi, joten parempi on edelleen ottaa suhteellisen iisisti. 

Jälkeenpäin katsottuna tuon varsinaisen juoksumatkan kesto tuntuu hyvin hyvin lyhyeltä verrattuna siihen työhön minkä joutuu tekemään palautumisen kanssa. Viikko sitten tähän aikaan (klo 23:53) kun pelkkä kävely tuntui aivan naurettavan vaikealta. Seuraavana päivänä olo oli kuin kuolleella mustekalalla. Nuo kaksi pitkää lonkerojalkaa kun eivät vain nousseet koukkuun, vaan niitä piti kiskoa perässä. Kenkinäni toimi perjantaihin asti ihanan leveät Crocsit, mitään muita oli aivan turha kuvitellakaan. Toisena palautumispäivänäni tosin pakotin itseni jo pienelle kävelylle ja muutenkin liikkuminen on sen jälkeen (juoksemista lukuunottamatta) tuntunut hyvältä. Olin erityisen tyytyväinen siitä, että pohkeeni, jotka kipuilevat herkästi, eivät reagoineet koko reissuun mitenkään.

Hieman ehkä harmittaa, etten pysähtynyt matkalla ottamaan yhtäkään valokuvaa, sillä tuon reitin upeutta on jotenkin vaikea kertoa muille... Keskityin vain suoritukseeni sekä välillä kävelyosuuksilla tein reportaasia Instagramiin, mutta ehkä parempi niin, sillä osa siitä kauneudesta aukeaa vain siellä ollessa. Se ilma, ne tuoksut, äänet, se tuulenvire, porokellojen kilinä. Niin ainutlaatuisen puhdasta luonnon kauneutta että se täytyy jokaisen kokea ihan itse.

Kirjoitin tämän lähinnäkin mielessäni kaikki ne itseni kaltaiset hullut, jotka miettivät ensimmäiselle pitkälle polkujuoksulleen lähtöä. Minä selvisin siitä, sillä harjoittelin, varustauduin ja halusin. Halusin niin paljon pystyä siihen, että intoni kantoi yli jokaisen kilometrin. Itkin ainoastaan onnesta ja pystyin nauramaan kaikelle kivulle. Tuollaiselle matkalle on lähdettävä vain jos oikeasti haluaa ja vain jos rakastaa juoksemista.

Tässä vielä nuo Insta-pätkät:

SHARE:

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Make hay while the sun shines

Olin aikeissa kirjoittaa otsikoksi "Tuli perseen alla", kunnes tajusin että liika on liikaa. Ei enää ahteria otsikkoon vähään aikaan. Tuo olisi kuitenkin sopinut paremmin kuin hyvin viime aikojen tunnelmaan, sillä elämä on ollut niin täynnä asioita, että vapaahetket on tullut vietettyä enemmän ja vähemmän koomassa, eikä bloggailusta ole tullut mitään. Niin monta juttua on taas jäänyt kertomatta, mutta ei se mitään, ei stressiä! Kaikki aikanaan. Nyt on aika takoa kun se rauta on kuumaa..

Sain juuri tällä viikolla ohjeekseni rauhoittaa elämäni, mutta tässä vaiheessa on pakko myöntää, että juuri nyt ainoa asia joka voi minut rauhoittaa on se, että saan paiskittua töitä. Teen töitä sen eteen, että yleisesti ottaen työntekoni nopeutuisi. Päänuppini sekoaa, ellen saa laskujenmaksustressiäni purettua, eikä siihen yksinkertaisesti auta mikään muu kuin työnteko. Olen myös nykäissyt ihan uudella tavalla härkää sarvista ja aloittanut tekemään ohjatusti päivittäin asioita, joiden avulla tavoitteeni on kehittää omaa elämänhallintaani. Katsotaan joskos kaikki nämä panostukseni todellakin lopulta auttaisivat rauhoittamaan arkeani sen verran, että kuka ties vaikka ehtisin taas palata paremmin bloggailunkin pariin (vai luetaanko blogeja ylipäätään enää?).


Eikä tämä minun arkeni nyt niin kamalan kiireistä oikeasti ole, kyse on vain siitä mitä asioita priorisoi. Uusimmassa Kotivinkissä oli pieni sivun kokoinen juttu minusta, ja siinäkin vaikutin kai joltain kahjolta treenaajalta, vaikka enhän minä tosiasiassa joka viikko viittä kertaa ehdi treenaamaan, saati sinne juoksulenkille. Välillä täytyy vetää muut asiat edelle, kuten tällä viikolla Oliverin synttärit, joita on juhlittu oikeastaan viimeiset neljä päivää putkeen. Nelivuotiaan toiveena oli päästä laivaristeilylle, joten mummu ja pappa sponssasivat meidät Ruotsiin. Eli onhan tässä ehtinyt muutakin kuin töitä tekemään. Lapsi nyt muutenkin tahdittaa elämää aika pitkälti, enkä sen vuoksi edelleenkään käsitä miten jotkut pikkulasten vanhemmat ylipäätään ehtivät päivittäin blogiensa pariin työn ohella...


Mitä nyt niihin treeneihin tulee, niin kyllä, ne ovat nousseet aika korkealle sillä prioriteettilistallani. Ihan siksi koska oikeasti tykkään ja saan siitä energiaa ja toisekseen siksi, että tuo hullu 55 kilometrin juoksuretki pilkottaa jo mutkan takaa. Enää kuukausi aikaa niin ollaan jo jännän äärellä! Kunhan vain kaikki paikat pysyisivät kunnossa... Onneksi kehonhuoltoa on myös tullut tehtyä yhä tunnollisemmin, niin omatoimisesti kuin myös urheiluhierojaksi opiskelevan ystäväni Mian avustuksella, jonka otteet ovat joka kerta juuri kohdillaan. Tässä on kyllä yksi aihe, josta riittäisi pohdittavaa aika paljon. Olen nimittäin todennut, että vaikein asia urheilussa ei tosiaankaan ole se että jaksaisi käydä niissä treeneissä, vaan se että jaksaisi ja osaisi huoltaa kehoa tarpeeksi että pysyisi kunnossa.


Kesän vihdoin saavuttua olen myös ehtinyt muutamaan otteeseen ulos kamera kaulallani siihen kauneimpaan vuorokauden aikaan, eli auringon noustessa. Oi mitä ihanuutta onkaan asua täällä luonnon äärellä! Siispä näihin tunnelmiin...



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 15. toukokuuta 2017

Liiku t. perse

Eräs päivä tässä takaperin silmääni osui jonkun tuttuni Instagram Stories-videon taka-alalla seinälle kiinnitetty taulu, jossa luki "LIIKU! T. PERSE". Tuo toivomus jäi tahtomattani kuin joku tarttuva biisi soimaan reapeatillä mielessäni. Liiku t. perse, liiku t. perse...

Minä en ole koskaan jaksanut harrastaa liikuntaa pelkästään sen vuoksi, että kroppani muokkautuisi parempaan malliin. Ylipaino ei ole koskaan ollut riesani, joten mitkään senttien häviämiset eivät ole koskaan tuoneet minulle motivaatiota liikkumiseen. Silti on ollut mukava huomata miten se ahterin liikuttaminen oikeasti on tuonut ryhtiä kroppaan - myös sen takaliston osalta. Ja ei, en väitä että olisin mikään lihaskimppu, mutta eipä se perse enää retkota samalla tavalla kuin menneinä vuosina. Parasta on kuitenkin se, etten ole liikkunut kankut mielessäni, vaan olen liikkunut ihan siitä liikkumisen ilosta. Ne muutokset tulevat vain siinä sivussa kivana bonuksena (joita voi sitten salaa ihailla vessan peilistä).

Niin - ja vaikka se muutos kropassa riippuisikin enemmän siitä ruokavaliosta kuin itse liikkumisesta, niin toistan taas kerran: on niin paljon helpompi syödä terveellisesti kun liikkuu paljon. Sitäpaitsi, kun liikkuu paljon, yksi Double Rasberry Magnum-tikkujätski (apua, miksi maistoin - parempaa kuin luulinkaan :D) ei tunnu missään kun aineenvaihdunta pysyy säännöllisen liikunnan avulla tehostettuna.

Nämä peppujutut taitaa kuitenkin olla hyvä jättää lyhyiksi, joten näihin tunnelmiin, kivaa alkanutta viikkoa kaikille - ja erityisesti generaattorin arpomalle lahjakortin voittajalle Marja-Liisalle! 






Ps. Kyllä - julkaisin juuri kuvan omasta ahteristani. Minitrikoissa, joissa ehkä joku kaunis kesäinen päivä aion sitäpaitsi lähteä juoksemaan! 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

perjantai 5. toukokuuta 2017

Irti kaikesta tyhjiössä! (+ Float Kallion lahjakorttiarvonta)

Stressaako? Onko lihakset jumissa, nuppi kireällä? Tekisikö mieli pudottaa luuri vessanpönttöön ja kaivautua koko päiväksi peiton alle piiloon? Olisi jumi sitten henkinen tai fyysinen, nyt olisi oiva mahdollisuus päästä kokeilemaan totaalista irrottautumista kipuamalla tyhjiöön! 


Minulla on tapana purkaa työstressiäni sen verran äänekkäästi, että verstaskaverini ovat joutuneet sietämään yhtä sun toista tässä ajan mittaan. Toisinaan kiroilen, karjun ja itken puhelimessa tai käännän bassot kaakkoon ja moshaan puukapulat kädessä - yleensä nämä auttavat, mutta joskus on otettava muita keinoja kehiin. Niinpä olin erittäin mielissäni, kun verstaskaverini Tomppa ehdotti tuossa muutama kuukausi sitten minulle että mitä jos käyttäisin asiakkaamme tarjouksen käydä tutustumassa heidän kellunta-altaaseensa. Ai että mihin?

Olin täysin tietämätön moisista kelluntakuplista, joten nappasin käyntikortin käteeni, klikkasin itseni Float Kallion nettisivuille ja kohta olinkin jo soittamassa ja varaamassa itselleni aikaa kelluntaan. Kokeilin - ja ah mikä ihana fiilis siitä jäi jäljelle! Kokemukseni oli parempi kuin uskoinkaan. Kiitos siis Tomppa ja kiitos Float Kallion Tommi!


Mistä siis on kyse?

KELLUNTATANKKI on noin 2,5 metriä pitkä sekä 1,5 metriä leveä ja korkea tila, jonka pohjalla on erittäin suolaista, kelluttavaa vettä. Sekä vesi että ilma ovat kehon lämpöisiä. Tankki on aistiärsykkeetön ympäristö, jossa suolaveteen katoava keho saa täydellisen levon ja jossa mieli luontaisesti pyrkii kohti meditatiivista tilaa.

Homma toimii siis niin, että pääset omaan tilaan, jossa riisuudut, käyt suihkussa ja astut kelluntatankkiin. Vedät tankin kannen kiinni, laitat valot pois (jos haluat) ja asettaudut makuullesi veteen. Aluksi kuulet rentouttavaa musiikkia, joka hetken kuluttua vaimenee. Suolavesi pitää huolen siitä, että tosiaan kellut vedessä ja voit rentouttaa koko kropan. Jäljelle jäät vain sinä ja pimeys. Kuin tyhjiö, avaruus, ei-mitään. Käytössäsi on 90 minuuttia.


Itselläni kesti aika pitkään, ennen kuin pystyin täysin rentoutumaan. Ensin mielessäni pyöri kaikenlaista. Samalla ihmettelin tilaa, liikuttelin jalkojani, vaihtelin käsien asentoa, tökin korvissani olevia korvatulppia. Toinen niistä lähti jonnekin liitämään (ne epänormaalin pienet korvani...). Lopulta kuitenkin totuin paikkaani ja pystyin rentoutumaan. Vähitellen asiat alkoivat kaikota mielestäni ja aloin tuntea itseni todella rentoutuneeksi. Sitten nukahdin. Kun havahduin hereille, minun oli vaikea päätellä ajan kulkua. Kohta vesitankki lähtikin pulputtamaan vettä ja musiikki alkoi soimaan. Herättelin itseäni rauhassa ja laitoin valot päälle. Istuin hölmistyneenä tankissa ja ihmettelin sitä tosiasiaa, että ihan oikeasti nukahdin hetkeksi! 



Kun nousin tankista ja kävin vielä suihkussa, oloni oli todella kevyt ja mieleni virkeä. Puin päälleni ja lähdin kuivaamaan tukkaani ja rasvailemaan nassuani "puuterihuoneeseen" ihanilla Mia Höytön kosmetiikkatuotteilla. Lopuksi vielä nautiskelin hetken oleskelutilassa teetä juoden ja kokemustani pohtien Floatin kaverin kanssa. Kyselin faktoja kelluntatankeista ja nappailin vielä valokuvia tiloista. Oli niin mahtavaa tuntea olonsa painottomaksi siellä pimeässä tankissa!




Näitä tankkeja on siis ollut olemassa jo pitkään, mutta viime vuosina kellunnasta on tullut taas suositumpaa. Float Kallion Tommilla tämä idea oli kytenyt jo pitempään mielessä, mutta nyt homma on lähtenyt käyntiin Helsingissä Itäisellä Brahenkadulla, lähellä meidän verstasta. Jos pystyisin, kävisin säännöllisesti kellumassa, sillä niin siitä saisi varmasti parhaimman hyödyn. Nyt kuitenkin iloitsen siitä, että tällainen paikka löytyy läheltä. Tiedän minne suunnata kun seuraavaksi alkaa kiehumaan yli äyräiden! 


Tässä vielä faktoja kellumisesta, jotka löytyvät Float Kallion nettisivuilta: 

KELLUNNAN VAIKUTUKSET :
  • Aikaansaa syvän rentoutumisen
  • Vähentää stressiä
  • Vahvistaa luovuutta, oppimista ja muistia
  •  Auttaa unettomuuteen ja parantaa unirytmiä
  • Parantaa keskittymiskykyä
  • Lieventää ja poistaa fyysistä kipua 
  • Vähentää burn-outin, ahdistuksen ja masennuksen tunnetta
  • Nopeuttaa urheilusuorituksesta palautumista
  • Avustaa ja ohjaa meditatiiviseen tilaa


Pyysin Tommilta vielä luvan arpoa blogin lukijoille ilmaisen kellunnan (arvo 67€), sillä tämä oli niin kiva juttu, että haluan jakaa tätä kokemusta eteenpäin! Kerro siis kommenttiboksissa (tai Supersankarigeenin Facebook-sivulla) oliko kellunta sinulle entuudestaan tuttua niin olet mukana arvonnassa!  Arvonta-aika on ensi perjantaihin (12.5.) asti. Kelluntalahjakortti on myös oiva lahja jollekin muulle. Minäkään en olisi itse varmaankaan ikinä tullut moista vaihtoehtoa edes ajatelleeksi...

Float Kallion sivuilta löytyy myös ohjeet kuinka valmistautua kellumiseen, sekä lisää infoa asiasta! 

 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Sipoonkorpi trail - Ensimmäiset polkujuoksukisat

Eilen se sitten koitti! Aika testata onko minusta juoksemaan kilpaa poluilla. Matkaksi olin valinnut 10 kilometrin lenkin, jottei vain menisi överiksi heti alkuun. Kympin lenkki nyt on vaan kympin lenkki, eikä sen juoksemisessa ole minulle sinänsä mitään uutta. Silti kilpailut on aina kilpailut ja kyllähän minuakin ihan oikeasti jännitti kun aamulla heräsin valmistautuakseni tapahtumaan!



Onneksi lähtöpaikka oli jo tutuksi käyneen Kuusijärven rannalla, joten vaikka lähdimmekin hieman myöhässä liikkeelle kotoa (tietenkin), ehdin ihan hyvin hakemaan lähtönumeroni ja lämmittelemään juoksua varten. Tai no, lämmittely tarkoitti lähinnä sitä että ravasin (miesten)vessassa ja hyppelehdin ja kyykkäilin  ja venyttelin jotta ylipäätään pysyisin lämpimänä, sillä ilma oli mukavan viileä. Päälläni minulla oli t-paidan lisäksi kolme lainatakkia, joista en ollut ihan varma minkä jättäisin juoksua varten ylleni, mutta onneksi pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani jättää vain se ohuin ilmankevyt ja hengittävä anorakki. Eipä siinä metsäpoluilla puikkelehtiessa tosiaan mikään kylmä tullut! Lähinnä vain hiki katsellessa joidenkin muiden juoksijoiden vaatekertaa. Onneksi sentään säästyimme lumisateelta!





Olin ilmoittautunut juoksuun yhdessä parin crossfittaajan kanssa, mutta koska päädyimme kukin tulemaan paikalle omalla kyydillämme, emme loppujen lopuksi edes ehtineet nähdä toisiamme! Yksi tosin oli jo lähtenyt 20 kilometrin lenkille kun minä vasta saavuin paikalle... Juoksijaporukka vaikutti ihan mukavalta, mutta myönnän että aika yksinäistä oli katsella reittikarttaa ja todeta että turhaan minä tässä mitään karttaa katselen, eipä se minulle paljoa kertonut sen lisäksi että tiesin jo entuudestaan että mäkiä tulee olemaan. Ei auttanut kuin lähteä lössin mukana matkaan! 



Sen lisäksi että tosissani jännitin vähän sitä että eksyisinkö reitiltä merkeistä huolimatta, pelkäsin että minulle tulee joko vessahätä kesken matkan tai että pohkeeni alkavat kipeytymään. Nämä olivat loppujen lopuksi turhia huolia, sillä sen lisäksi että reitti oli tosi hyvin merkitty, juoksin lähes koko matkan niin lähellä muita, etten olisi millään voinut lähteä väärälle polulle. Jalat toimivat todella hyvin ja olo oli muutenkin kaikinpuolin hyvä. Ainoa virheeni oli lähteä matkaan hieman liian kovaa, jonka jälkeen hengitys oli aika raskasta koko matkan, vaikka juoksu muuten kulkikin hyvin. En vain halunnut jäädä isoon lössiin, vaan pingoin matkaan niiden itseäni huomattavasti kovakuntoisempien mukana, kunnes lopulta totesin ettei auta kuin höllätä vauhtia jotten kaadu naamalleni mutaan puolivälissä. 



Reitti oli todella mutainen, paikoittain jopa jäinen, sekä mäkinen. Pari mäkeä oli niin haastavia, että jouduin kävelemään. Yhtä en vain uskaltanut juosta ylös jottei syke nousisi ihan piikkiin ja toinen olikin sellainen konttausmäki, jossa juokseminen oli mahdotonta. Alkumatkasta välttelin astumasta mutaan ja puikkelehdin ties mistä puskien välistä, mutta sen ensimmäisen mulskahduksen jälkeen en enää niin kauheasti välittänyt, kunhan yritin astua niin ettei jalat muljahtaisi. Ensimmäiset alamäet himmailin hieman puiden juuria peläten, mutta sen jälkeen vedin alamäet selkeästi nopeammin kuin viereiset juoksijat, tuntui vain niin hyvältä ja jalat nousivat todella ketterästi. Ylämäissä tulikin sitten todettua että mäkitreeniä olisi ehkä hyvä hieman lisätä... mikä tuska! 


Vaikka muiden perässä juostessa tietenkin tulee itselle lisää vauhtia, oli minun pakko todeta matkan varrella, että kaikista mukavinta oli juosta silloin kun edessä ei näkynyt ketään eikä kukaan ollut ihan persuksissa kiinni. Jonkun juostessa takana minulla oli koko ajan sellainen olo, että pitäisi vetää syrjään polulta että se nopeampi pääsisi sieltä ohi. Kaikissa leveämmissä kohdissa yritinkin olla mahdollisimman sivussa etten olisi tiellä. Erään punatakkisen miehen kanssa taisimmekin ohitella toisiamme muutamaan otteeseen ja samalla vaihtaa kuulumisia, kunnes loppukilometreillä vetäisin isossa alamäessä ohi ja kiihdyttelin maaliin asti. Niin siinä sitten tosiaan lopulta kävi, että vauhtia riitti loppumatkalle sen verran hyvin, että jäljelle jäi se tunne, että olisihan sitä voinut kovempaakin juosta. 


Maalissa Oliver oli vastassa halimassa ja perästä tullut punatakkinen kiitteli vauhdittamisesta. Se oli ehkä kaikista parasta kun joku ennestään tuntematon juoksija kiitti yhteisestä matkasta. Oli ihan mahtavaa todeta että oma vauhtini riitti näinkin haastavaan reittiin ja että pystyin vielä jopa vauhdittamaan jonkun muun juoksua! Olin ihan voimissani juoksun jälkeenkin, mutta onneksi maaliviivalla sai heti hedelmää, patukkaa ja juomista kitaan. Heikotus olisi saattanut muuten iskeä aika nopeasti, sillä olihan se kuitenkin aika urakka, vaikkei sen pidempi reitti ollutkaan. 


Virallinen matka oli siis 10km, mutta oma kelloni näytti matkaksi 10,65km. Juoksuaikani oli 1:04:24. Naisten sarjassa olin seitsämäs, kaikenkaikkiaan 25. Juoksijoita oli yhteensä 142. 

Olin hyvin tyytyväinen suoritukseeni. Ehkä sitä tämän jälkeen innostuu uudelleenkin kympin juoksulle, vaikkei se hullaantuminen tainnut ihan vielä iskeä. Saattaa tosin olla, että minun matkani olisi enemmänkin sellainen puolimaratonin mittainen...







Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Missä kulkee se raja?

Strength doesn't come from what you CAN do. It comes from overcoming the things you once thought you COULDN'T DO.
-Rikki Rogers


Viime viikkoina olen törmännyt lukemattomia kertoja teksteihin, blogeihin, statuksiin, mainoksiin ym, jotka kaikki viittaavat jollakin tapaa samaan asiaan kuin oma blogini nykyään; itsensä ylittämiseen. En tiedä johtuuko se siitä, että olen itse ollut erityisen hereillä asian suhteen, vai onko tällainen "elämäntyyli" nyt jotenkin hyvin pinnalla. Treenaaminenhan nyt on ollut jo pidempään se juttu, mutta tarkoitan kyseisen asenteen asettamista koko elämälle.


Mitä yleisesti ottaen elämään tulee, minulle kaikista tärkeintä on saada viettää mahdollisimman paljon aikaa ihan rennosti rakkaiden ihmisten kanssa sekä myöskin ihan yksinäni. Olen nautiskelija, jolle täydellisyyttä on esimerkiksi katsella valonsäteitä puiden välissä ja kuunnella tuulen huminaa. Rakastan tekemistä ja urheilua, mutten ole mikään överisuorittaja. Jos ei ole pakko tehdä jotain, en luultavastikaan myöskään tee.


Arvaa kauanko kesti ennen kuin pääsin tästä vaiheesta siihen, että uskasin (ja jaksoin) peruuttaa seinälle asti käsilläni kuten ensimmäisessä kuvassa? Tässä yksi asia johon en kuvitellut heikon yläkroppani kanssa ikinä pystyväni... Myöskin valokuvien ottaminen itsestäni blogin keskipisteenä tuntui ihan tajuttoman epämiellyttävältä ajatukselta, mutta vuosikausien jahkaamisen jälkeen olen päässyt siitäkin jo aika hyvin yli.



Silti minusta löytyy se kipinä, ainakin toisinaan iskevä pakottava tarve olla tuottelias, nopea ja ahkera. En halua löhötä elämääni menemään, enkä myöskään tehdä työtä, jota tekisin vain sen vuoksi että saisin laskut maksettua. Haluan olla yksi niistä, jotka voivat nauttia myös työpäivistään ja tulla kuitenkin toimeen. Tämä on se asia, jonka vuoksi itseni ylittämisestä on tullut minulle niin keskeistä. Koen, että päästäkseni kiinni tuottavaan työntekoon ja vakaaseen arkeen ilman työnantajan valvovaa silmää, minun on yksinkertaisesti lähdettävä pois omalta mukavuusalueeltani ja ennen kaikkea uskoa pystyväni tekemään enemmän kuin mihin kykenen juuri nyt.


Yksi suurimmista heikkouksistani onkin juuri se, etten uskalla yrittää. Sanon aivan liian usein "en mä osaa" ja "en mä kykene siihen". Niin monesti olen kuitenkin ollut väärässä. Hyvin harvat asiat ovat oikeasti mahdottomia. Haluan kasvattaa itseluottamustani ja oppia arvostamaan omaa työtäni ja osaamistani. En vain voi jatkaa omissa ammateissani ajatellen että olen ihan paska. Minun on löydettävä keinot luottaa siihen, että työni on hyvää, vaikkei joku olisikaan koko ajan kannustamassa ja kehumassa. Haluan olla vahva, sitkeä ja periksiantamaton. En halua lannistua vaikka välillä epäonnistuisinkin. Haluan muistaa, että hyvä tuurikin osuu kohdalle sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä enemmän tekee töitä ja näkee vaivaa asioiden suhteen. En halua olla laiska.


Vaikka jotkut naureskelisivatkin tai pyörittelisivät silmiään nykyiselle urheiluhulluudelleni, itse olen siitä vain onnellinen. Crossfit on tuonut elämääni juuri näitä mainitsemiani asioita. Vahvuutta, sitkeyttä, jaksamista, sekä myös niitä ihmisiä jotka kannustavat eteenpäin. Niin urheilussa kuin muussakin elämässä. Crossfit ei ole minulle enää vain urheiluharrastus, vaan siitä on tullut enemmänkin elämäntapa. Ihan käytännössä se on muuttanut syömistottumuksiani, nukkumistani sekä kroppaani, mutta se on myös muuttanut ajattelutapaani. Olen onnistunut rikkomaan omia rajojani yhä uudelleen ja uudelleen. Olen löytänyt keinoja joilla olla se parempi versio itsestäni. Sen lisäksi että olen fyysisesti vahvempi, olen myös henkisesti vahvempi ottamaan vastaan iskuja, joita elämä aina välillä väkisinkin eteen heittää. Olen oppinut miten paljon rajojen ylittäminen on vain omasta päästä kiinni, sekä sen, miten hyvältä tuntuu kun sen henkisen rajan pystyy rikkomaan.


Kaikesta huolimatta, jossain kuitenkin kulkee se raja, jota ei kannata ylittää. Sen jälkeen kun on oppinut olemaan pelkäämättä käyttämään voimaa, on myös opittava milloin ja miten paljon sitä voi käyttää. Liian paljon ja varsinkin liian nopeasti hajottaa, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tätä olen saanut nähdä niin yrittäjien arjessa kuin crossfitissakin. Itsellänikin on tullut jo eteen useamman kerran kysymys, mikä on fyysisesti liikaa? Kuinka paljon oma kroppani jaksaa? Ehdinkö levätä ja huoltaa omaa kehoani tarpeeksi?


On mahtavaa voida luoda itselleen niitä supersankari-fiiliksiä harrastuksessa, joka vie niin monenlaisiin erilaisiin fyysisiin suorituksiin. Täytyy olla valmiina tekemään lähestulkoon mitä vain. On niin kutkuttavaa voida tehdä samoja treenejä kuin ne crossfitin ammattilaiset, jotka vuosittain taistelevat maailman kovakuntoisimman tittelistä. Samalla täytyy muistaa se hulluuden raja. Samalla kun ne kaikista kovakuntoisimmat noudattavat kaavaa treenaa, syö, nuku, treenaa, itselle tärkeintä on syödä, nukkua ja treenata, jotta jaksaisi elää sitä tavallista elämää terveenä, jonka vuoksi alunperin aloittikin treenaamaan. 



Treenivaatteet Salomon SS17 / Kompressiosukat Compresssport / Kengät On running / Kello Suunto 



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Miksi maksaisin siitä että voin juosta metsässä?

Tiedättekös, vaikka olen onnistunut pääsemään urheiluhulluudessani niin pitkälle, että aion lähteä keskellä kesää, ainoana lomaviikkonani Lappiin asti juoksemaan 55 km tunturimaastoon, maksaen siitä aika ison hinnan ottaen huomioon osallistumismaksun lisäksi matkat, yöpymiset ja kaikki varusteet joita minulla ei entuudestaan ollut (kuten polkujuoksukengät ja juoksureppu), silti minulle tekee hyvin tiukkaa maksaa siitä, että pääsisin metsään juoksemaan. 


No, joo, onhan se ihan eri asia juosta kisoissa kuin juosta yksinään metsässä, mutta kuitenkin. Vaikken ole aikuisena ollut kuin kerran juoksukilpailuissa, tiedän kuitenkin miltä tuntuu juosta kilpaa. Koko urheiluhulluuteni on alkanut lapsena maastojuoksuista. Lähdin kerran kaverin mukaan maastojuoksukisoihin ja tajusin olevani siinä aika hyvä heti ensi kättelyssä. Siitä lähtien juokseminen on ollut se minun juttuni. 

Yhdessä on kiva lenkkeillä, mutta kisoissa juoksen omaa taistelua itseäni vastaan. Kun yritän juosta pitkää matkaa mahdollisimman nopeasti, unohtuu muut juoksijat aika nopeasti kun keskittyy omaan optimaaliseen suoritukseen. Toki toiset toimivat hyvinä vauhdittajina ja kisoissa ylittää itsensä  aivan eri tavalla kuin yksin lenkkipoluilla, mutta esimerkiksi niissä eräissä kisoissa joihin Tampereelle asti lähdin juoksemaan, tunsin olevani enemmän yksin kuin lähimetsässä. Kaverini jäivät taakse jo lähtöviivalla ja lopulta istuin maaliviivan jälkeen ihmeissäni väenpaljouden keskellä. 


Vaikka kilpailuviettini onkin aika korkea, ei minua varsinkaan näin aikuisella iällä kauheasti kiinnosta olla kaikista paras, vaan haluan parantaa omia suorituksiani. Siksi minulla ehkä tökkii niin paljon lähteä juoksukisoihin ison lössin joukkoon juoksemaan ja vielä maksaa siitä. 

No, kaikesta huolimatta, ajattelin että nyt olisi aika hieman testata omaa kuntoa ja lähteä 29. päivä huhtikuuta Sipoonkorpi Trailille testaamaan uusia polkujuoksukenkiänikin ihan tosi toimissa. En taida uskaltaa lähteä kuin 10 kilometrin matkalle, sillä poluilla juoksemiseni on ollut hyvin vähäistä. Pelkään että 21 kilometriä olisi ihan tapporetki jaloilleni. Sinänsä kuulostaa hullulta, sillä eihän siihen 55 kilometriin ole enää kuin pari hassua kuukautta, mutta ehkä tuo 10 on nyt ihan riittävä matka. 


Ostin elämäni ensimmäisiksi polkujuoksukengiksi Salomonin S-Lab Speedcrossit, jotka olivat ihan kivan hintavat, mutta näihin olin päättänyt panostaa ja tämä malli istui jalkaani kaikista parhaiten. Olen ehtinyt juosta näillä vasta kaksi metsälenkkiä, sillä tänäänkin jätin metsälenkin väliin ja juoksin pitkin ja poikin lähikatuja, koska lähimetsässä on viime päivinä nähty susi. Karhuja olen aina pitänyt suurimpana uhkanani, mutta koskaan aikaisemmin en ole jättänyt menemättä metsään susien pelossa. 

No, jospas se susi sieltä jolkottelisi hieman syvemmälle metsän uumeniin, tai sitten pitää keksiä itselle joku toinen juoksupaikka, sillä olisi mukava ehtiä saada vielä joitain metsäkilometrejä alle ennen 29. päivää, sillä näyttää siltä että kaikesta huolimatta aion lähteä juoksukisoihin ja vielä maksaa siitä. 





SHARE:

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Ilmaista terapiaa koko kropalle

Hyppäisitkö jäiseen järveen?

Ennen kuin kesä jo ehtii tulla, ajattelin kiireen vilkkaa kertoa teille vielä parista jutusta, jotka toivat  hirmuisesti uutta virtaa lopputalveeni. Yksi niistä oli avantouinti. 



Olen ollut tietoinen avantouinnin mahdollisista hyödyistä jo niin kauan kuin muistan, mutta silti jääkylmään veteen pulahtaminen ei ole koskaan ollut kovin korkealla prioriteettilistallani. Ryhmäpainostus on kuitenkin toiminut kerran jos toisenkin kyetäkseni moiseen äärirajoja hipovaan suoritukseen ja nyt voin jo sanoa, että avantouinti on mielestäni aivan huippua! 



Kun sain kutsun Fastilta tulla tutustumaan heidän uuteen Natural Proteiini-tuotesarjaansa Kuusijärvelle lenkkeilyn, savusaunan ja avantouinnin siivittämänä, mieleeni muistui eräs hillittömän hauska polttariretki Kuusijärvelle muutaman vuoden takaa. Avantouinnista oli tuolloin jäänyt todella hyvä fiilis, joten miksipä en olisi lähtenyt uudelleenkin! 



Ja olihan se mahtavaa! Nyt ymmärrän miksi jotkut harrastavat avantouintia päivittäin. Sehän on hurjan koukuttavaa puuhaa, kuin luonnollista huumetta kropalle ja mielelle. Jääkylmä vesi, tai paremminkin iso lämpötilan muutos, käynnistää sellaisen hormonivirtauksen kropassa, että vaikka kuinka tekisi mieli huutaa ja juosta äkkiä pois kylmästä, sinne veteen tekee mieli mennä vielä uudestaankin. Se myös todellakin kannattaa, sillä toinen pulahdus on aina huomattavasti helpompi ja mukavampi kuin ensimmäinen. Toisella kerralla vedessä on myös paljon helpompi viipyä pitempään. 



Instagramin puolella (@supersankarigeeni) olenkin intoillut avantouinnista useampaan otteeseen, sillä myös yksi Kirkkonummen avantopaikka on sittemmin tullut testattua treenikavereiden kanssa. Siitä kuinka jäävesi vaikuttaa lihaksiin ja urheilusuorituksesta palautumiseen, löytyy ilmeisesti erilaisia tutkimustuloksia, mutta tosiasia kuitenkin on, että kovan treenin jälkeen jääveteen pulahtaminen helpottaa. Lihakset tuntuvat yhtä kepeiltä kuin mielikin, varsinkin jos avannon jälkeen malttaa olla menemättä enää saunaan lämmittelemään! Kunnon vaatekerta vain päälle ja olo on mitä mahtavin!





Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig