Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Vähäosainen kulttuurieliitti

Älä ota älypuhelinta käteesi keskellä yötä


Heräsin kello 2.30, aivan keskellä yötä. Ajatukseni pyörähtivät maksamattomissa laskuissa ja se oli sitten siinä. Sen yön uneni nimittäin. 

Yrittäjyys on mahtavan vapauttavaa, mutta ajoittain se vie silti unet mukanaan. Koska työni ei ole täysin riippuvainen ajasta tai paikasta, on minun hyvin vaikea olla tekemättä yhtään mitään silloin kun minulla olisi kymmenittäin asioita tehtävänä (saadakseni ne laskuni maksettua). Ihan sama onko kello 2.30 yöllä vai iltapäivällä. 

Siinä sitten maatessani sängyllä pääni raksutti ensin läpi summia ja eräpäiviä. Kun totesin tämän aiheuttavan unettomuuden lisäksi vain närästystä ja niskasärkyä, yritin rentoutua kääntämällä ajatukseni nollille - niihin lampaisiin ja pilvenhattaroihin. Vierestäni kuului kuorsaus. Tyyny palleaan toi hiljaisuuden noin kymmeneksi sekunniksi. Hitotkos siinä siis aikaani valutin hukkaan. Pahvisessa talossa jokainen liike häiritsisi kuitenkin muiden unia, joten äypuhelinaddiktina kaivauduin peiton alle selaamaan kirkasta luurin näyttöä (tietäen hankaloittavani näin nukahtamista yhä enemmän).

Luokkatesti!


Eksyin Helsingin Sanomien sivuille, joilta bongasin otsikon "Selvitä Kuukausiliitteen Luokkakoneella, mihin yhteiskuntaluokkaan kuulut". No jo nyt on, tuhahdin muistaessani juuri päivää tai paria aikaisemmin nähneeni ystäväni Facebook-statuksessa linkin artikkeliin "Talonmiehen tytär väitteli tohtoriksi ja törmäsi ulkopuolisuuteen - "Luokkaeroja on kaikkialla ja on vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä". Palasin takaisin tuohon artikkeliin ja huomasin sen linkittävän juurikin yllämainittuun "luokkakoneeseen". 

Artikkelissa esiintyvän talonmiehen tyttären ja yhteiskuntatieteiden tohtorin, Mari Käyhkön, tavoin ymmärrän että luokka on myös mentaalista ja että lähtökohdilla on paljon merkitystä elämässä pärjäämisessä. Silti koin artikkelin lukemisen epämiellyttäväksi ja sen sijaan että itse korostaisin luokkaerosokeuden olevan vaarallista, muistuttaisin, että typeryyttä on kaikkialla, ihmisen taustasta, koulutustasosta tai varallisuudesta huolimatta. Typeryys, ajattelemattomuus ja sosiaalisen älykkyyden puute vasta ovatkin yhteiskunnalle hyvin vaarallisia.  

Lopulta minun oli "pakko" tehdä tuo kyseinen testi. Syötin tietoni Helsingin Sanomille, saadakseni vastaukseksi olevani vähäosainen kulttuuriltani eliitti. Toisinsanoen, varallisuuteni mukaan kuulun sinne alimpaan sakkaan, mutta elämäntapojeni mukaan korkeimpaan kastiin. 



Pennitöntä eliittiä?

Harrastan matkailua, kirjallisuutta, musiikkia ja kuvataiteita, rakastan kodin sisustamista ja urheilulajeihini kuuluvat lumilautailu, juoksu sekä CrossFit. Olen käynyt lukion, yliopiston sekä ammattikoulunkin ja ystäväpiirini koostuu lukuisista maistereista ja tohtoreista. Olen lähtöisin pienestä satakuntalaisesta kaupungista ja vanhempani olivat suurimman osan työelämästään nuoriso- ja sosiaaliohjaajia. 

Vaikka viiden lapsen perheessä ei ikinä ollut ylimääräistä rahaa, eikä kotiympäristöni ollut akateeminenkaan, en kokenut koskaan olevani ulkopuolinen sosiaalisen luokkani vuoksi edes elitistisissä harrastuksissani, kuten kilpapujottelussa. Ei minulla omissa silmissäni ollut mitään sosiaalista luokkaa. Oli ihan sama mikä omien tai ystävieni vanhempien koulutus oli, tai kuinka paljon rahaa heillä oli. Sosiaaliset taidot, ystävällisyys, rehellisyys, kiinnostus opiskeluun, taiteisiin ja maailmaan, ne olivat niitä ratkaisevia tekijöitä. 

Omassa lapsuudenkodissani ruokapöytäkeskustelut pyörivät pääasiassa huomattavasti arkisemmissa asioissa kuin ystäväni luona, jonka vanhemmat elävät akateemisessa maailmassa. En kuitenkaan kokenut olevani heidän kanssaan lounastaessa mitenkään kahden maailman välisessä tilassa. Siltikään, vaikka omat argumentointitaitoni eivät ehkä olleet yhtä harjaantuneet kuin ystäväni. Minulle opetetussa arvomaailmassa olin tasa-arvoinen. Millään statuksella ei ollut merkitystä, vaan niillä henkisillä eväillä jotka vanhempani minulle antoivat. Älykkyys ei ollut mielestäni yhtä kuin akateeminen koulutus tai varakkuus. Ymmärsin, että elämässä on muita tärkeämpiä tavoitteita ja että viisautta ja menestystä on monenlaista. 

16-vuotiaana lähdin kuitenkin sille tielle, joka oli varallisuuden vuoksi minulle vaikeampaa kuin monelle muulle. Stipendien avulla pääsin vaihto-oppilaaksi maahan, jossa luokkaerojen ääripäät korostuivat tavalla, johon suomalaisen nuoren oli vaikea tottua. Sittemmin suomalaisen sosiaaliturvan (opintotuen) ja valtion takaaman opintolainan turvin päädyin myös opiskelemaan yksityisessä yliopistossa tuolla sosiaalisesti hyvin jakautuneessa maassa. Luokkaerot eivät siis ole minulle millään tapaa vieraita ja tiedän hyvin konkreettisesti miten paljon omat lähtökohdat vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin, varsinkin maassa jossa sosiaaliturva on lähes olematon Suomeen verrattuna. 

Sosiaalista älykkyyttä ja sosiaalista itseluottamusta...


Silti en voinut olla ärsyyntymättä monesta edellämainitun artikkelin asettelusta, joilla ei mielestäni ole mitään tekemistä luokkaerojen kanssa. Vaikka kyseisen talonmiehen tyttären vanhemmat eivät vaivautuneet selvittämään mitä sosiologia on ja mitä tyttären toimenkuvaan kuuluu, tai keskustelleet hänen väitöstilaisuutensa jälkeen muusta kuin kalastuksesta ja mökkiaskareista, eivät nämä johtuneet heidän sosiaalisesta luokastaan, vaan sosiaalisesta älykkyydestä. Ei vaadi korkeaa koulutusta tai kirjaviisautta ottaa selvää mitä oma lapsi tekee työkseen. 

No, ehkä minä olenkin väärässä ja se mitä olen esimerkiksi kuvitellut satakuntalaiseksi vaatimattomuudeksi ja ylipäätään suomalaisen luonteeksi, pohjautuukin sosiaaliseen luokkaani? En hakeudu huomion keskipisteeksi ja koen omien saavutuksieni hehkuttamisen esimerkiksi Facebookissa epämiellyttäväksi. Olen kuolla häpeästä julkaistessani blogissani kuvia omasta naamastani. Taistelen usein sitä vastaan, etten vähättelisi itseäni ja osaamistani. Minulta puuttuu sosiaalista itseluottamusta. 



Loppujen lopuksi, en voi mitenkään pistää omaa "vähäosaisen" rooliani luokkaerojen piikkiin. Vaikken olekaan saanut asua perintöasunnossa tai 18-vuotislahjaksi ajokorttia ja ensimmäistä autoa, olen saanut kaiken tarvittavan (ja enemmän) vanhemmiltani sekä suomalaiselta yhteiskunnalta voidakseni menestyä elämässä, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Olen itse tietoisesti valinnut alani ja suuntautumiseni sekä tämänhetkisen persaukisen tilanteeni. Toki jos eläisin eliittipiireissä, ympärillä virtaava raha olisi tehnyt omasta yrittäjyydestäni helpompaa kun lähipiirini voisi tilata kalliita palveluita ja tuotteitani, mutta siinä on kyse vain rahasta, ei mentaalisista seikoista. 



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

4 kommenttia

  1. Pakkohan minunkin sitten oli... Kipuaja, joka on kulttuuriselta luokaltaan duunari. Kuvaukset osui aika kohdilleen, vaikka minun korvaan tuo "kipuaja" särähtää jotenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, tuo kipuaja on kyllä ehkä hieman ajassa jälkeenjäänyt ilmaus... Mä en kyllä ollut ihan vakuuttunut tästä mun vähäosaisuudesta enkä kulttuurieliittiin kuuluvuudestakaan :D.

      Poista
  2. Ihanasti kirjoitettu juttu Eveliina (taas). <3

    Testin mukaan minä olin asiantuntija-elitisti. Heh. Naurattaa. :--D No, vastaisuudessa aion kertoa kaikille olevani kaikkien alojen asiantuntijjjja ("jolla on useita hyvin menestyviä ystäviä", omg)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari <3 😉
      Hahah, jep. Näin meidät luokitellaan. No onneksi sentään vähäosaisten ja asiantuntijoiden ystävyys ei ole paheksuttavaa 😏....

      Poista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig