Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

torstai 27. lokakuuta 2016

Minun arkipäiväni

Nyt kun pääsin hehkuttamasta sitä kuinka reissutarve on ainakin toistaiseksi vaipunut talviunille, voisin kertoa omasta tavallisen epätavallisesta arkipäivästäni, harmaasta lokakuun lopun keskiviikosta.

 Aamu


Heräsimme kymmentä vaille kahdeksan - aivan liian myöhään. Oliverille illalla ilmestynyt antibiootti-ihottuma oli hävinnyt yön aikana. Helpotus. Tuo kamala ja pitkä antibioottikuuri on harmittanut ja hermostuttanut, mutta minkäs teet, kun jo toppapukuun pukeutuvan pikkuisen jalkaan ilmestyi punkin pureman näköinen rinkula. Parempi ottaa antibiootit kuin kärsiä vaarallisesta borrelioosista tai ties mistä puutiaisaivokuumeesta. Helkkarin punkit! 

Kun vihdoin pääsemme ulos, Oliver toteaa jälleen kerran, että onpa ihana tuoksu ja linnut laulaa kevyesti! Minä lisään, että taivaalla leijailee lumihiutaleita! Talvi tulee, talvi tulee! 

Autossa huomautan taas kerran Carlokselle, että tästä samaan aikaan töihin menosta on pakko päästä irti, jomman kumman täytyy aloittaa päivä aikaisemmin, jotta jompi kumpi ehtii päiväkodille ilman että työpäivä jää vajaaksi. Hyppään pois kyydistä Lauttasaaressa ja jatkan bussilla kohti Kamppia... paitsi että se bussi meni juuri, enkä todellakaan jää 19 minuutiksi seisomaan pysäkille, vaan kävelen ja hyppään bussiin vasta Ruoholahden kupeessa. 

Käyn showroomilla ihailemassa ensi kevään ja kesän uutuuksia ja nappaamassa mukaani muutamia mielenkiintoisia juttuja, kuten Cocovin luomu Ghee-voita ja pakurijauhetta.* Päähäni saan juuri päivän väreihini sopivan pipon Salomonilta*, joka sopii täydellisesti pipopakkomielteeseeni. Jatkan matkaani metrolla, josta löydän Metro-lehden. Avaan ensimmäisen aukeaman ja jään miettimään kommentteja, joita ihmiset ovat jättäneet Syyrian rauhan puolesta järjestetystä marssista. En kestä. Suututtaa ihmisten yksinkertaisuus, lyhytnäköisyys. Ei me ihmiset täällä Suomessa olla yhtään sen parempia kuin ne siellä jotka ovat ajautuneet käsittämättömään sotaan.

Silti minäkin vaan täällä päivittelen asiaa lehdestä ja testailen päähäni aurinkolaseja. 








Päivä


Kun nousen ylös metrotunnelista Kurvissa, taivaalla leijailee taas lumihiutaleita. Tunturit ja laskettelu käyvät mielessäni... mutta kello on jo paljon, aivan liian paljon. Pitäisi olla tekemässä hommia. Silti teen vielä yhden kiepin matkalla. Hyppään avoimesta ovesta sisään tutun ammattikoulun puuverstaalle. Käyn moikkaamassa vanhaa opettajaani ja lopulta päädyn hakemaan kasan lankkuja Puutamolta ja höyläilemään niitä koulun puolella. Voi mahtavuus niitä koneita! Hommat hoituu hieman nopeammin kuin omalla pienellä verstaalla. 

Puoli kolmen aikaan päätän lähteä syömään viereiseen Bites Vallilaan, juuri ennen sulkemisaikaa. En saa laskettua luuria kädestäni, vaan yritän haarukoida kaalia kitaani samalla kun lähetän viestejä. 




Siirryn oman, täysin keskeneräisen toimistoni kautta Puutamon puolelle. Verstaskaveri kertoo että joutuu kohta kertomaan lapselleen, että mummun ja papan koiraa ei enää ole. Mietimme miten tuo kolmivuotias asian ottaa, sillä se on ollut rakas ja tärkeä ystävä. 





Jään yksin verstaalle ja ryhdyn tekemään nukkekotia. Hieman poikkeava projekti, mutta hauska sellainen! Nappaan parit Instagram-videot ja ideoin mielessäni kaikkea hurjaa. Viesteilen Anun ja poikien kanssa. Naureskelen itselleni, tajuan käyväni hieman ylikierroksilla kun ideoita pukkaa toinen toisensa perään. Mietin, että taisin saada yliannostuksen juodessani vitamiinijuoman, jossa oli guaranaa, vihreää teetä, kofeiinia ja vielä tauriiniakin! Jestas! Ja senhän ei pitänyt olla mikään energiajuoma. No oli kuitenkin... ja minähän en juo edes kahvia tai cokista koska niissä on kofeiinia. Tervemenoa yöunet.





Ilta


Kuudelta soitan Carlokselle, joka on hakemassa juuri Oliveria mummulasta. Oliver ei halua lähteä kotiin, eikä ainakaan hakemaan minua Helsingistä. Rauhoittelen Oliveria puhelimessa. Ei tarvitse, minä tulen junalla, odottakaa siellä! Kestää tovin että saan kaikki tavarat takaisin paikoilleen ja purut lastattua roskikseen. Kirjoitan vielä energiahöyryissäni viestin verstaan oveen, että muutkin muistaisivat jumpata niskalihaksiaan sen lattiaharjan kanssa, samalla kun kippivät päivän purusaldoa ämpäriin. 

Olen perillä vanhemmillani vasta kymmentä vaille kahdeksan. Keräämme kimpsut kasaan ja kurvaamme kotiin. Iltapuuhat Oliverin kanssa venyvät yli yhdeksään. Lopulta kämppä hiljenee. Carloskin on aloittanut menemään aikaisin nukkumaan, koska on katsellut aamuöisin baseballia. Hänen suosikkijoukkueensa Chicago Cubs on päässyt World Seriesiin, eli loppuotteluihin voitettuaan National Leaguen. 

Minä en voi olla ajattelematta taas kerran erästä ystäväämme Santo Domingossa, joka on niin fanaattinen, että sekosi kerran niin pahasti Cubsien pudottua loppupeleistä että minä en voinut muuta kuin nauraa vedet silmissä ja vatsa kippuralla katsellessani sitä vouhkaamista. Mitenköhän se nyt pysyy housuissaan? Cubsit eivät ole voittaneet mestaruutta yli sataan vuoteen!


Päädyn kuuntelemaan Youtubesta ASMR-videoita. Yritän rentoutua. Ei auta. Ei nukuta. Totean että musiikki toimii paremmin. 
Päivä vaihtuu. Kun vihdoin saan nukuttua, Oliver alkaa huutamaan äitiä sängystään. Herää vielä toisen ja kolmannen ja neljännenkin kerran ennen kuin on aamu. Onko todellista? Miksi juuri tänä yönä? 

Seuraavana päivänä olen zombie. Unohdan osoitteeni ja kirjoitan vuosiluvuksi 2017.

¨
Un día normalmente anormal. Este otoño ha sido así, todos los días han sido diferentes. No fáciles, porque nunca logro trabajar suficiente y sigo en la misma "olla"... pero de aquí el camino es para arriba! Quizás para otros lo que yo hago les parece aburrido, pero para mi es lo suficiente interesante para que yo quiera seguir intentando con mi negocio... 

En la mañana fui a ver diferentes productos nuevos, que se lanzarán en primavera/verano 2017, algo relacionado con el blog y los temas de los cuales suelo escribir...  Luego fui a ver un profesor mío en el taller de la escuela donde estudié ebanistería y al final me quedé trabajando allá (la escuela queda justo al lado de nuestro propio taller - que conveniente). Después comí huyendo en un comedorsito de al lado y me trasladé al taller de Puutamo. Empecé a trabajar con un pequeño proyecto poco común para mí: una casa de muñecas! Mientras trabajaba me inspiré inventando cosas para la fiesta de navidad de los ebanistas y pasé un buen rato riéndome sola y mandándoles mensajes a los socios. Al final el tiempo se me quedó corto, tuve que salir corriendo a la casa, ya eran las siete de la tarde. 



(*saatu/regalado)

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

4 kommenttia

  1. Etkö sä ehtinyt syömään ollenkaan? Tarkoitan illalla...

    Just mietin tänään, että pitäskö tehdä joku päivä tällainen "mun päivä"-postaus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihih- ihana! Joo, ehdin mä! Se kuului niihin "iltapuuhiin" Oliverin kanssa se syöminen :D.
      Mä oon aika kova syömään ja oon ihan leijona jos en saa ruokaa, eli se mahtuu aina johonkin väliin kuitenkin. Siellä showroomillakin ehdin vetäisemään aamupala numero kakkosen ;).
      Ja joo, tee!! Mä tykkään lukea! :)

      Poista
  2. Huh, miten pitkä päivä! Mutta tiiän että oot toooosi kerkiäväinen, oon nähny :D On niin kiva kuulla että oot taas päässy puuhommiin käsiksi uudella verstaalla, tsemppiä sinne!
    T: Anssi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiva että joku ajattelee mun olevan tosi kerkiäväinen... itse kun välillä tuntuu ettei saa mitään aikaiseksi, tai ainakaan mitään mitä pitäisi! 😅
      Verstas on muuten edelleen sama Puutamo, uusista omista kuvioista huolimatta....

      Poista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig