Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Kaksikulttuurinen kupla

Sain joskus vuosia sitten toiveen, että kirjoittaisin siitä millaista on elää kaksikulttuurista arkea, tai tarkemminottaen siitä, miten dominikaanisuus näkyy arjessamme täällä Suomessa. En kuitenkaan koskaan keksinyt mitään oleellista kerrottavaa. Ne, jotka ovat seuranneet kirjoituksiani jo vuosikausia, osaavat ehkä jo hahmottaa millaista elämämme pääpiirteittäin on, mutten oleta, että kaksikulttuurisuus kuitenkaan tulisi mitenkään selkeästi läpi näistä satunnaisista höpinöistäni. 

Minulle kaksikulttuurinen elämä on yksinkertaisesti normaalia elämää. Kävin suurimman osan kriiseistäni kulttuurin sekä oman identiteettini suhteen jo siinä vaiheessa, kun ylipäätään vasta opettelin olemaan minä. Olin vain 16-vuotias, kun lähdin Dominikaaniseen tasavaltaan. Nyt olen 32 vuotta vanha. Olen täysin suomalainen, mutta olen jakanut puolet elämästäni kulttuurillisesti Suomen ja Dominikaanisen tasavallan välillä. Sydämeni on jakautunut kahdelle maalle, kahdelle tavalle elää. Näistä kahdesta minä ja Carlos olemme muodostaneet meidän oman tapamme olla ja nähdä asioita. Meille se on se ainoa arki jonka aikuisessa elämässämme tunnemme. 

Rakastan Suomea, vihaan Dominikaanista tasavaltaa. Rakastan Dominikaanista tasavaltaa, vihaan Suomea. Hetkittäin molempia, hetkittäin jompaa kumpaa... en silti haluaisi ajatellakaan elämääni ilman kumpaakaan. Ollessani Dominikaanisessa tasavallassa, hyppäävät suomalaiset tapani esiin. Olen vähän erilainen. Ollessani Suomessa, tunnen oloni osittain vieraaksi jopa oman perheeni seurassa, sillä he eivät ole aktiivinen osa dominikaanista identiteettiäni. He eivät tunne minua espanjaksi. 



Kieli tuo mukanaan muutakin kuin sanat. Se antaa erilaisen vivahteen omalle persoonalle. Se ei kuitenkaan muuta ketään toiseksi ihmiseksi. Minun elämässäni kaksikielisyys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Suurin osa ihmisistä ympärilläni elävät kaksikielistä arkea. Siskoni, naapurini, ystäväni. Elän ehkä kuplassa, sillä en tajua edes ajatella, että siinä olisi jotain outoa, että hölötän kauppahyllyjen välissä espanjaa. En osaa enää edes ajatella, että joku kiinnittäisi minuun sen vuoksi huomiota. 

En enää myöskään tajua ajatella, että joku voisi käyttäytyä meitä kohtaan epäkunnioittavasti monikulttuurisen taustan tai erilaisen ulkonäön vuoksi. Ne muutamat hetket, kun olemme kohdanneet suoraa rasismia, ovat tapahtuneet vuosikausia sitten. Kerran huutelijana oli päihtynyt puliukko, toisella kertaa ympärikännissä oleva teinityttö. Carlos kokee ihonväriinsä liittyvää syrjintää lähinnä vain bussissa, jossa ihmiset istuvat lähestulkoon poikkeuksetta jonkun muun viereen. Suomalaistuneelle lattarille tämäkin on vain hyvä asia, sillä kuka nyt ylipäätään haluaisi istua jonkun tuntemattoman vieressä bussissa... (:D). 



Elämme todellakin siis kuplassa. Ystävämme ovat kansainvälisiä siihen ääripäähän asti, ettei edes minun Facebookissa komeile "maahanmuuttokriittiset" kannanotot. Siksi onkin aivan pöyristyttävää ajatella, miten paljon rasismia toiset ihmiset joutuvat Suomessa kokemaan. On niin hävettävää edes ajatella koko asiaa, että se tekisi mieli vain unohtaa. Unohtamalla en kuitenkaan voi muuttaa mitään. Kaksikulttuurisessa perheessä eläessäni tunnen, että on minun velvollisuuteni tehdä jotain, sanoa jotain, vaikkei minulla oikeasti olekaan mitään mullistavaa sanottavaa... 

Ehkä suurin asia minkä voin sanoa, onkin yksinkertaisesti se, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kansainvälisyys, monikulttuurisuus, monikielisyys, uskonvapaus, sananvapaus, erilaisuus. Vapaus liikkua, vapaus matkustaa, vapaus olla oma itsensä. Ne ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Ne eivät ole pelottavia asioita, eikä niiden pitäisi sitä olla kenellekään muullekaan. Ihmiset taistelevat vastaan niitä asioita, jotka kokevat pelottaviksi ja uhkaaviksi. Minä, minun ulkomaalainen (kohta suomalainen) mieheni sekä "puoliverinen" lapsemme emme ole kenellekään uhka. Osaamme arvostaa Suomea ja suomalaisuutta ehkä jopa enemmän kuin moni kantasuomalainen. 



Kansainvälisyyden ja multikulturalismin vastustaminen tuntuu itselleni absurdilta ajatukselta. En oleta, että kaikki ajattelisivat samoin, sillä Peräkylän Pertit ja Pirkot elävät varmasti erilaista todellisuutta kuin minä, mutta toivon, että oma lapseni löytäisi edestään suvaitsevamman todellisuuden kuin me. Siksi halusin edes jollain tavalla ottaa osaa #vanhemmatrasismiavastaan-kampanjaan. 
¨
A pesar de lo absurdo que se sienta, en Finlandia hay mucho racismo. Yo no lo veo ni lo siento en mi vida diaria y por eso es tan incómodo solo pensar en ello... pero por mi parte quise tomar parte en la campaña "padres contra el racismo", contando un poco sobre mi realidad multicultural.  



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

4 kommenttia

  1. Tosi hyvä teksti, paljon samoja ajatuksia minullakin. Yksi osuva on tuo, ettei enää näe outona hölöttää espanjaa kaupan hyllyjen välissä...
    Ja juuri tuo, etten ole Suomessa ihan suomalainen, mutten myöskään Kanarialla ihan kanarialainen. Viimeisin "tulokseni" oli, kun apelta kysyin, että kanarialaisuusprosenttini on 80... On mussa siis vielä vähän suomalaistakin! :D

    Onneksi lähipiiri (lähin perhe/työkaverit/oppilaat) tietävät jo millainen olen ja heille se kaikki on vain "tyypillistä minua". Ja on ihanaa, että he ovat hyväksyneet minut tällaisena kuin olen.

    Ja juuri tuo perusajatus, että meille se kaksikulttuurinen arki on niin arkea, ettei siinä näe enää mitään ihmeellistä kerrottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Menninkäinen! On myös ihanaa kun on muita jotka kokevat samoja asioita ;) <3

      Poista
  2. Hyvin puit omia ajatuksiani sanoiksi. Olen ajatellut, että jotain pitäisi kirjoittaa. Aloitin silloin sisäministeriön lakiesityksen hehkutuksen aikaan jo luonnostelemaan, muttei siitä tullut mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annika. Hyvä tietää etten ole siis yksin ajatusteni kanssa! <3

      Poista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig