Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Terapeutilla

Omista asioista avautuminen blogissa on välillä vähän omituista puuhaa, mutta toisinaan saan päälle kunnon vaihteen, jolloin koen avoimuuden paljon parempana vaihtoehtona kuin sen tyypillisen suomalaisen sulkeutuneen asenteen. Kaiken vähänkin henkilökohtaisen kun pitäisi olla salaista, jottei sitä ikinä käytetä mitenkään sinua vastaan. 

Sellaisessa maailmassa eläminen on mielestäni ahdistavaa, joten miksi minun pitäisi sitä kannattaa, jos asioiden jakamisesta ei ole minulle mitään haittaakaan ollut? Toki jos olisin kiinnostava henkilö, jonka yksityiselämää kateelliset, ilkeät ja omaan elämäänsä tympääntyneet ihmiset riepottelisivat ympäriinsä, en välttämättä olisi samaa mieltä. Koska itse en halua olla kenellekään ilkeä, enkä kenenkään saavutuksista kateellinen, näen vain positiivisena sen, että ihmiset uskaltautuvat kertomaan muille aremmistakin asioista, joihin moni lukija voi helposti samaistua. 



Muistan hyvin sen hetken, kun luin uutisesta jossa kolmen lapsen äiti ajoi autonsa päin bussia, koska ei vain enää jaksanut omaa arkeaan. Tuo uutinen tuntui niin hirveältä ettei sitä kestänyt edes ajatella, mutta samalla koin ymmärtäväni tuota naista hyvin. En tarkoita, että hyväksyisin hänen ratkaisunsa, mutta ymmärrän että ihmisen ja varsinkin kolmen pienen lapsen äidin arki voi olla niin rankkaa, että totaalisen uupumisen hetkellä millään ei ole enää mitään väliä. 

Minulle itselleni vauva-arki sydänsairaan koliikkilapsen, joka heräili sekä päivä- että yöuniltaan puolen tunnin välein oli sen verran raskasta, että päädyimme muuttamaan vanhempieni kanssa yhteiseen taloon asumaan. Sen lisäksi että olin väsynyt, minua myös pelotti, sillä olimme joutuneet viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Lisäksi lapseni on keskivertoa herkempi ja syöminen on aina ollut hyvin ongelmallista, joten stressiä on riittänyt yleisesti ottaen helpommassa taaperoiässäkin aivan riittävästi. Olenkin siis hyvin kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota saamme päivittäin vanhemmiltani.



Minulla on myös koko ajan ollut hyvin läsnäoleva ja osallistuva mies jakamassa niin hyvät kuin huonotkin hetket lapsen kanssa, sekä vahva tukiverkko sisarustenkin muodossa. Silti olen kokenut tarpeelliseksi myös ulkopuolisen terapeutin olemassaolon. Pelkästään se, että asioita voi käydä läpi jonkun ulkopuolisen kanssa, auttaa käsittelemään tunteita ja vahvistamaan omia näkökulmia. Ratkaisut ongelmiin tuntuvat löytyvän omasta takaa paljon helpommin, kun niistä on voinut ensin puhua jonkun ammattilaisen kanssa. 

Psykologille pääseminen ei tosin ollut kovin helppoa. Jälkikäteen olen huomannut, että minun tapauksessani olisi ollut hyvin tärkeää käydä asioita läpi jonkun kanssa jo pian synnytyssairaalasta päästyämme, sillä jo pelkkä synnytys ja kaikki sitä seuranneet asiat olivat aika traumaattisia. Neuvolassa täytetyt synnytyksenjälkeistä masennusta kartoittavat kyselyt eivät toimineet minulle, sillä en ollut millään tasolla masentunut. Olin onnellinen vaikka kaikki tuntui olevan todella vaikeaa. Vasta muutettuamme toiselle paikkakunnalle pääsimme neuvolan toimesta jonoon perheterapeutille. Odotus oli aika pitkä, mutta olen osannut arvostaa tällaisen kunnallisen palvelun olemassaoloa.



Jos tilanteeni olisi taloudellisesti hieman parempi, kävisin mielelläni vielä jatkossakin vaikka yksityisellä terapeutilla, antaen samalla tilaa akuuttia apua tarvitseville kunnallisella puolella. Toivon, että kynnys hakeutua terapiaan olisi matalampi, ja että esimerkiksi tuoreille äideille olisi helppo päästä juttelemaan arkisistakin ongelmista, jotta niitä napsahtamisia ja perheidenhajoamisia tapahtuisi edes hieman vähemmän. Psykologilla käynti ei tarkoita, että päässä olisi jotain vikaa. Jokaisella vain on joskus vaikeaa, eikä niitä asioita välttämättä ole helppoa käsitellä oman perheen tai ystävän kanssa. 

Itselläni menee mielestäni ihan hyvin ja ottaen huomioon kaikki kokemamme (kuten se hetki jolloin puolitoistavuotiaamme kaatui hengittämättä maahan, vaikuttaen kuolleelta), olemme jaksaneet eteenpäin oikein hyvin. Minulla on edelleen traumoja, sydämeni esimerksi hypähtää ja selkäkarvani nousevat pystyyn joka ikinen kerta kun kuulen samanlaisen äänen kuin sairaalan monitorista kuului silloin kun sydänkäyrä näytti hurjia lukemia (ja tämä ääni kuuluu esimerkiksi autossamme aina kun tienpinnan lämpötila laskee lähelle nollaa tai turvavyö avataan auton ollessa vielä liikkeessä), mutta tiedostan nämä itselleni herkät asiat hyvin ja on ollut tärkeää päästä puhumaan niistä terapeutin kanssa. 

Täällä blogissa olen moneen otteeseen maininnut omaksi terapiakseni metsän ja yleisesti ottaen luonnossa ja raittiissa ilmassa haahuilun. Nämä ovat edelleen hyvin tärkeitä asioita minulle. Luulen, että yhä kasvava kaipuuni pois hektisestä arjesta pääkaupunkiseudulla pohjautuu myös kaikkeen siihen stressiin jota ongelmallinen alku perhe-elämässämme ja oman työelämäni sekavuus ja sopimattomuus rauhalliseen perhearkeen on saanut aikaan. Luonnosta ja ihmisläheisyydestä on tullut yhä tärkeämpiä  asioita mielenrauhalleni. 

Kuvat ovat Meikolta, minun suosikkipaikaltani Kirkkonummella.












¨
Andar en la naturaleza es terapeutico... pero hablar sobre las cosas que tienen a uno preocupado también es importante. No siempre es fácil hablar y analizar las cosas bien con alguien de cerca, pues a veces es bueno dirigirse a alguién profesional. Hablar con un terapeuta no quiere decir que uno está loco o en serios problemas... Todos tenemos momentos difíciles alguna vez en la vida. 

Yo de mi parte he encontrado mucha fuerza para superar las cosas difíciles hablando con una psicóloga. Hemos pasado muchos momentos traumáticos con nuestro hijo querido y no ha sido fácil mantener la cabeza arriba a través de todas las dificultades que la vida nos ha presentado. Gracias a todo el apoyo que nos han dado nuestras familias, los médicos y las terapeutas lo hemos logrado, pero no todos tienen la misma suerte que nosotros... Ojalá sea más fácil recibir ayuda. La vida, especialmente con niños pequeños es muchas veces muy agitada y hay que recordar cuidarse emocionalmente también.  

Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

10 kommenttia

  1. Elämässä ei aina voi jaksaa kaikkea yksin. Toisinaan pelkkä kuunteluapu auttaa. Kiitos Eveliina rohkeasta postauksesta ja toivotan paljon metsänraikkaita rentoutumishetkiä. Metsä on ihan paras!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, juuri näin Mary... ja kiitos paljon!! <3

      Poista
  2. Minusta on tosi mukava lukea henkilokohtaisempiakin, rohkeita postauksia. Niista voi todellakin olla apua monelle. Onneksi olen taalla (puhun vain tasta alueesta maata) tottunut, etta psykologilla tai jonkintyyppisella valmentajalla kayminen ei ole mitenkaan outoa. On ihan tavallista kuulla toissakin, etta en nyt voi lahtea kahville, koska minulla on psykologin aika. Siis sellainen viikottainen, vuosia jatkuva. Eihan laakarillekaan tarvitse menna vasta sitten, kun on jokin vakava fyysinen ongelma, vaan voi kayda tarkastuksissa ja yllapidossa :) Kaikilla ei valttamatta ole kenen kanssa jakaa asioita muutoin ja ammattimainen kuuntelija on myos eri asia, koulutiksineen ja kokemuksineen. Toivottavasti Suomessakin avun hakeminen ja saaminen helpottuu jossain vaiheessa. Aurinkoista syyspaivaa sulle sinne Kirkkonummen terapeuttisiin metsiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sehän hyvä puoli tässä joskus niin överissäkin blogimaailmassa on että nykyään on ainakin siltä osin hieman helpompaa löytää ajatuksia asioista jotka itseä mietityttää.... toivottavasti minunkin kirjoituksista jollekin on jotain lohtua... ja tosiaan, toisaalla tuo psykologilla käyminen onkin paljon normaalia hommaa kuin täällä... mutta Suomessahan varsinkin kaikkki yksityiset palvelut ovat sen verran kalliita että kynnys mennä on senkin puolesta suuri... ja kiitos Irina! Mukavaa kevättä sinne :).

      Poista
  3. Ihanan näköinen paikka! Luonnossa oleskelu on kyllä ihan parasta terapiaa. Aina metsässä kävellessäni tuntuu että kaikki typerät ja turhat murheet haihtuvat ja tuun iloiseksi puhtaasta ilmasta, rauhallisuudesta, kasveista ja eläimistä. On tilaa ajatella kun ei ole virikkeitä, liikennettä ja ääniä joka puolella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin Una!! :) Ja suosittelen kyllä retkeä Meikolle sitten kun olette täällä päin palloa ;).

      Poista
  4. Ihanan aito ja rohkea teksti! Pakko myöntää, että samanlaisia tuntemuksi täälläkin. Nuorena äidiksi tulo, koulu, työ ja alussa kun Carlos tuli Suomeen , tietenkin mun piti vielä hoitaa kaikki meidän viralliset asiat.. noh edelleenkin aikalailla mutta alkaa jo vähän helpottaa ;) Onneksi meilläkin on ollut mun perhe tosi paljon apuna <3 Tsemppiä teidän arkeen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista!! Ja ymmärrän niin hyvin että arki on ollut välillä raskasta... mutta hienosti olette selvinneet kaikesta!! :) Halit sinne <3

      Poista
  5. Mä allekirjoitan tuon luontoasian. Heti kun pääsee kaupungin vilskeesta yksinkertaisten asioiden äärelle pystyy taas hengittämään ja irtautumaan stressistä ja huolesta. Oon ite käyny terapeutilla monta vuotta, tosin hyvin erilaisista syistä, mutta ymmärrän sua kyllä. Hienoa että uskallat kertoa näin avoimesti blogissa. Arvostan. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kea! Ja kyllä, olen huomannut että näissä luontojutuista meillä on kyllä hyvin yhteinen sävel. Kiitos Kea! <3

      Poista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig