Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Tavallinen päivä

Nyt kun pääsin päivittämästä tukkajuttuja, päätin tehdä päivityksen myös toiseen toistuvaan aiheeseen. Vuosi sitten yritin kuvata ja kertoa normaalista päivästäni, mutta pikkuisen taapertajan kanssa kotona pyöriessä eivät kädet tahtoneet oikein riittää kuvailuun. Ihan hyvän kuvasaldon sain silti silloinkin aikaan, joten päätin koittaa samaa uudestaan. Nyt olikin hauskaa katsoa ja lukea tuo viimevuotinen juttu uudestaan ja samalla ihmetellä miten paljon asiat ovatkaan vuoden aikana muuttuneet, vaikkei itsestä siltä tuntuisikaan!  

Tällä kertaa kuvailut jäivät myös iltaa myöten aivan kesken, mutta ei kai sen niin väliä. Tässäpä siis tunnelmia minun torstaiselta arkipäivältäni:

Herään vasta puoli kahdeksalta Carloksen tullessa suihkusta ja Oliverin vielä nukkuessa vieressäni. Pikkuinen on ollut jo pari päivää kuumetaudissa, joka on pistänyt rytmin sekä pakan sekaisin. Minun kahden päivän hoitosaikku on ohi, eikä lääkäriin jaksaisi enää raahautua. Carloksella on myös ikuinen deadline-putki päällä töissä, joten onni on isovanhemmat jotka voivat ottaa toipilaan hoitaakseen. 

Laahaudun kylppäriin silmät sikkuralla viimeisten vuorokausien valvomisesta ja stressailusta. Mitään rytmihäiriöitä O:lla ei kuitenkaan kuumeilunkaan aikana ilmennyt, joten olo on sen suhteen huojentunut. Skippaan nykyään harrastamani öljypurskuttelun, sillä aika ei millään riitä 20 minuutin sessioon ruokalusikallinen kookosöljyä suussa. Tavallista tahnaa vaan suuhun ja öljyä muutoin nassuun. Arganöljy on valloittanut alaa kylppäristämme, sillä Carlos tunkee sitä tukkaansa ja minä pesen sillä kasvoni. Tällä kertaa päätän nakata Carloksen tukkapurkista öljytipan naamaani myös päivävoiteen sijaan, sillä rasvaputeloni on kadonnut jonnekin omille teilleen (luultavasti Oliverin huoneeseen). 




Seuraavaksi vedän päälleni suoraan pyykkinarulta lempihousuni, eli lökärit, sekä pari urheilupaitaa. Tällaisena aamuna paras vaihtoehto on lykätä ylleen mahdollisimman mukavat vaatteet. Mitään pukukoodia ei työpaikallani onneksi harrasteta. Haen meikkipussini Oliverin huoneesta (mitenköhän ne kaikki tavarat löytyvät sieltä?) ja nappaan samalla tyylikkään peiliasukuvan. Kuin suoraan viime vuosikymmenen muotiblogeista. Hah. 

Päätän skipata myös aamupuuron, jotta ehtisimme lähteä ennen kuin Oliver herää. Nakkaan pussiin mandariineja ja äitini proteiinimehun, mutta samassa kuulen kun Oliver huutelee minua makkarista... lähtöön tulee siis viivästys, mutta onneksi Oliver jää mielellään pappan seurassa korjailemaan (omilla muovityökaluillaan) illalla hajottamaansa vanerista tehtyä joulutonttua, jonka olin hänelle kaivanut esiin. 


Kun viimein pääsen ulos asti, on Carlos rappaamassa auton ikkunoita. Päätän käyttää hetken hyväkseni ja juoksen kotikujan varrelle räpsimään aamuaurinkokuvia. Mielessäni huokailen taas kerran kuinka haluaisin vain jäädä ulos kamerani kanssa luontokuvailemaan. Haaveilen aamuista, jolloin voisin vain katsoa ulos ja todeta että jahas, nyt näyttää kuvauspäivältä, lähdetäänpäs tästä pienelle kuvauskierrokselle... 







Matkalla Helsinkiin huomaan että unohdin kuitenkin sekä aamupalapussini että meikkipussini keittiön pöydälle. Ärsyttää, koska luolanaisena olisin kaivannut edes pinsettejä ennen urbaanille seudulle astumistani parin päivän metsäilyn jälkeen, mutta päätän olla välittämättä asiasta. Meikkaamiselle ei yleensäkään aamuisin aikani riitä, mutta joskus vaivaudun edes tummia silmänympäryksiäni peittelemään automatkan aikana, jonka vietän lähestulkoon aina pelkääjän paikalla, sillä Carlos kuvittelee edelleen, että matka taittuu paljon hitaammin jos minä olen ratissa. En kuitenkaan valita, sillä vähiten minä haluaisin joutua aamukoomassani vielä keskittymään matelevaan liikenteeseen. Keskustelemme matkan aikana  illalla lukemastani artikkelista, joka kertoi entisen juopon tarinan. On niin vaikeaa käsittää miten helposti ihminen voi joutua sellaiseen jamaan, huolimatta siitä että on perheellinen ja työelämässään menestynyt. Itselleen on myös helppo vakuuttaa, että tekisi mitä vain, niin kauan kuin tarpeellista, auttaakseen puolisonsa pois addiktiosta, mutta todellisuudessahan ihmistä joka ei halua muuttua, on hyvin vaikea auttaa. En siltikään voisi kuvitella että antaisin oman lapseni isän maata taju kankaalla lehtikasoissa tai rappukäytävissä. Onneksi alkoholi ei pahemmin edes kuulu elämäämme, joten pelko siitä ei ole kovin aiheellista.Matkamusiikkinamme toimii Classic-radio, sillä Carlosta ottaa päähän muiden kanavien aamuohjelmat, joiden keskusteluiden seuraaminen on ulkkarille vaikeaa. Ymmärrän hyvin, sillä en voinut itse sietää dommarilaisia radiokeskusteluita. Jo pelkästään se ihmisten tapa ilmaista itseään radiossa oli mielestäni sietämättömän ärsyttävää... silti nykyään kyseisten radio-ohjelmien kuuleminen aiheuttaa minussa kovin kaihomielisiä fiiliksiä. 
Helsingissä kävelen Carloksen kanssa yhtä matkaa Kamppiin asti ja poikkean ruokakauppaan hakeakseni aamupalaa. Ilman aamupalaa luultavasti pyörtyisin ennen ruokataukoani, joten ostan samanlaisen proteiinimehun kuin se jonka yritin nyysiä äitini ostoksista, sekä lisäksi mustikkamehun, pussillisen manteleita ja kaksi banaania. 

Töissä päivä rullaa normaaliin tahtiin. Lounastauolla juoksen taas pitkin keskustan katuja, päätyen Carloksen kanssa hamppareille. Carlos vakuuttaa luultavasti sadatta kertaa, että nyt on sitten viimeinen päivä kun hän syö jotain hampparia lounaaksi, sillä nyt on ihan oikeasti palattava ruotuun... (onneksi ei tarvitse edes kertoa mitä sillä oli tänään lounaalla). 

Keskustelumme päätyy edellisen päivän Whatsapp-chattailujen aiheeseen Katalonian itsenäistymisyrityksistä. Muutaman sikäläisen kaverimme mielipiteet asioista ottavat ehkä hieman aivoon, mutta siinäpähän ottavat. Minä en jaksa pahemmin aiheeseen paneutua, kunhan seurailen etäältä. 

Kävelemme Forumin läpi ja ihmettelemme sinne ilmestyneitä joulukoristeluita. Joko se joulu tuli?

Kun pääsemme ulos, kello ei ole edes yhtä, mutta näyttää siltä kuin se olisi jo vähintään neljä. Taivas on muuttunut synkäksi ja alkaa sataa vettä. Tungen kameran takkini alle piiloon ja juoksen takaisin töihin. 

Loppupäivä kuluu ohi hurauksessa ja jätän työt leväälleen ja häivyn paikalta vasta puoli kuudelta. Ulkona sataa edelleen, mutta nappaan yhden kuvan matkan varrelta. Pääsen töistä autolle montaa eri reittiä, mutta yksi suosikeistani on kulkea Krog Madamen ohi, jonka tunnelma iltahämärässä vie minut New Yorkiin tai jonnekin elokuvamaisemiin. Joku henkilökunnasta huomaa kun otan kuvaa ja hymyilee minulle.

Kotiin päästyämme vanhempani kertovat, että Oliver ei ole edelleenkään suostunut syömään yhtään mitään, eikä myöskään nukkumaan päikkäreitä. Pikkuinen nukahtaakin jo kohta syliini, enkä jaksa itsekään enää tehdä muuta kuin syödä iltapalaa ja tuijottaa puhelimeni ruudulta Youtube-videoita ja yhden jakson Nashvillea. Kuviakaan ei enää huvita ottaa. 

Lapsen sairastelu, vaikkakin olisi vain ohimenevää, on aina raskasta. Onneksi tänään (perjantaina) olikin jo paljon parempi päivä syömisenkin suhteen, joten toivon mukaan tiedossa on ihan normaali ja kiva viikonloppu! 


¨

El jueves en fotos.

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig