Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Hietalahden kauppahalli: Helsingin sympaattisin lounaspaikka

Tänä syksynä olen kiertänyt ympyrää pitkin Helsingin keskustaa lounasmetsästyksen merkeissä. Olen käynyt läpi kaupat Lidlistä Stockan Herkkuun ja Siwasta S-marketiin. Niin usein kuitenkin kassalla loppusumma näyttää yli kymmentä euroa ja mielessäni pyörähtää ajatus, että parempi olisi vain ollut syödä ruokani jossain kivassa ravintolassa - halvemmalla hinnalla.

Kaikista järkevintä olisi toki tuoda joka armas aamu eväät mukana töihin ja täten rasittaa hieman vähemmän laihaa lompakkoa, mutta käytännössä homma ei vaan ota onnistuakseen. 



Dommareissa asuessamme en pahemmin edes tuntenut syyllisyyttä ulkona syömisestä, sillä se kuului asiaan. Onneksi Suomen ravintolakulttuuri on myös viime vuosina ottanut isoja harppauksia eteenpäin, eikä valikoima siedettävän hintaisissa ruokapaikoissa enää ole pelkkää pizza-kebab-linjaa. Kivoja monen ravintolan ruokaympäristöjä ei silti vieläkään taida kovin montaa löytyä. Ruokatauolle lähteminen tapahtuu usein lennossa, eikä siihen mennessä ole ehtinyt kunnolla vielä miettiä mitä sitä tekisi mieli. Aikaa on vähän ja kivat ravintolat tiputtaen siellä ja täällä.

Muutama viikko sitten löysin onneksi tilanteeseen ratkaisun: Hietalahden kauppahalli! Minulta oli mennyt täysin ohi, että kyseinen ihana rakennus on taas avannut ovensa, tarjoten mitä parhaimpia makuelämyksiä kiireiselle lounastajalle. Valikoimasta löytyy mm. Soppakeittiö, Fat Ramen, Street Gastro, Chalupa ja Kimchi Wagon (koko kauppiasluettelo löytyy tääl). Tarjolla on tietenkin myös kaikkea muuta kivaa, joten vaarana on napata mukaan esimerkiksi suklaata tai energiapallukoita iltapäivän varalle. 



En tiedä johtuuko kauppahallin sijainnista vaiko siitä että ovet ovat tosiaan vasta hiljattain taas avautuneet, mutta lounasaikaan paikka on ollut juuri sopivan hiljainen, jotta minunlaiseni väkipaljoudessa helposti ahdistuva fiilistelijä on tykännyt erityisesti siellä vallitsevasta rauhallisen sympaattisesta tunnelmasta. Toisaalta mietin että kannattaisiko asiasta edes täällä blogin puolella kertoa, mutta se nyt olisi vallan itsekästä! :D Jotta kauppahalli pysyisi yhtä monipuolisena ruokapaikkana, tottakai toivon että kaikki muutkin ihastuisivat! Miten siis olisi lounastreffit Hietalahden kauppahallilla?











¨
 Hay pocos sitios tan variados para comer en Helsinki como el viejo mercado de Hietalahti, que recientemente ha abierto sus puertas de nuevo. Vale la pena visitarlo solamente por su ambiente acogedor y tranquilo. Los restaurantes varian de mexicano, italiano, americano a oriental. Mi sitio favorito para almorzar!


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kolmen kuukauden treenaamisen tulos (+ Compressport arvonta!)

(yhteistyössä MotionStore.fi)



Kolme kuukautta hikistä CrossFit-taivalta on nyt ohitse. Odotin innolla tätä rajapyykkiä, sillä peruskurssilla ollessani kuulin valmentajan toteavan eräälle toiselle kurssilaiselle, että kolmen kuukauden treenamisen jälkeen varmasti huomaat eron, kunhan käyt säännöllisesti kolme kertaa viikossa. 

WOD x 3



Minä olen noudattanut tätä kaavaa niin hyvin kuin on ollut mahdollista. Kolmen Crossfit-tunnin lisäksi olen käynyt lenkillä 1-2 kertaa viikossa. Viimeinen kuukausi on tosin ollut aika haastava, sillä syyspöpöt ja pikkujouluriennot ovat hankaloittaneet boxille ehtimistä. Onneksi monet jutut ovat käyneet jo niin tutuiksi, että päivän treenistä pystyy vääntämään edes jonkinlaisen kotitreenin, joka sekin on parempi kuin ei mitään. 


Adrenaliinia


Korkean intensiteetin treenaamiseen jää niin nopeasti koukkuun, etten enää yhtään ihmettele miten CrossFitin harrastajat ovat niin intohimoisia lajin suhteen. Kun huomaa miten hyvin silloin voi kun kroppa on saanut liikuntaa, on helppo tunnistaa itsessään myös sen puutteen tuomat oireet. Kotoa löytyy paljon suuremmalla todennäköisyydellä sekä pieni että iso känkkäränkkä, jos liikuntaa ei ole ollut viikon aikana riittävästi. 

Kroppa

Konkreettisesti suurimman eron itsessäni huomaan jaloissani. Reiteni (sekä pakarat!) ovat kiinteytyneet huomattavasti ja pohjelihakset ovat kasvaneet niin että housuista kiristää. On ihan uskomatonta miten helppoa nykyään on mennä kyykkyyn ja rymistellä selkä vääränä ympäri taloa taaperon autoleikeissä!

Heikoimmat lenkit löytyvät edelleen sieltä, missä niitä lihaksia ei aloittaessa ollut lähestulkoon ollenkaan. Pidoissa keskivartaloni vapisee vieläkin kuin haavanlehti, eikä käsilläseisonta tule kuuloonkaan, mutta nyt kun treenikuukausia on jo muutama alla, alkaisi varmasti olla aika uskaltaa vaihtaa isompaa vaihdetta päälle, eikä enää hölläillä kevennetyillä harjoituksilla. Jos yöunet ovat jääneet pikkuisen heräillessä liian vähäiselle, huomaa väsymyksen vaikutuksen aivan selkeästi illan treenissä. 




Painonnosto


Yhdestä asiasta olen oikeastaan todella yllättynyt. Aloittaessani minua hieman kauhistutti CrossFitiin liittyvä painonnostelu. Suuret painot ja tangot eivät ole koskaan viehättäneet minua, joten en olisi ikinä kuvitellut saavani siitä sellaisia kiksejä, että innoissani seuraan puhelimen kautta muidenkin treenaajien suorituksia. Ihan älytöntä! Painonnosto vaatii myös niin paljon tekniikkaa, että on kivaa haastaa itseään ja yrittää joka kerralla suorittaa nostot puhtaammin. 

Lukemat vaa'alla

Jos luvuista puhutaan, niin hyvältä näyttää myös sillä saralla. Painoa en edes yritä pudottaa, vaan pelkästään vaihtaa tilalle vähän lihasmassaa. Sitä on kertynyt kilon verran, mutta painoni on silti pudonnut parilla kilolla. Rasvaprosenttini on pudonnut 29,5 prosentista 26,5 prosenttiin. Samalla tietenkin nesteprosentti on päässyt nousemaan ja metabolinen ikäni on laskenut kuudella vuodella, ollen nyt Tanita-vaa'an mukaan 25 vuotta.

Ruokavalio

Näihin lukuihin, sekä erityisesti sisäelinten ympärillä olevan rasvan määrään vaikuttaa tietenkin myös ruokavalio. Kun treenaa, ei myöskään tee niin helposti mieli syödä epäterveellisesti. Jos käyttää niinkin paljon vähäisestä vapaa-ajastaan urheiluun, ei sen tuomaa tulosta halua heittää roskikseen mässäilyllä. Silti omassa ruokavaliossani on vielä paljon korjattavaa, mutta tällä saralla olen kokenut itselleni sopivaksi tavaksi edetä hiljalleen parempaan suuntaan, ettei yhtäkkinen suuri muutos ruokavalion suhteen tuottaisi ahdistusta, minä kun muutenkin olen niin laiska kokki. Ruokaremontti tulee kuitenkin olemaan pinnalla seuraavien kuukausien aikana. 



Treenikamppeet

Jumppaaminen on myös tuonut mukanaan muutamia välttämättömiä hankintoja. Minähän olen viettänyt koko vuoden hyvin tiukkaa linjaa ostoksien suhteen, mutta silti olen onnistunut ainoina kenkinä hankkimaan itselleni kahdet lenkkarit. Ilman juoksukenkiä ja Crossfit-kenkiä homma olisi nimittäin aika vaikeaa. Samalla myös treenivaatteet ovat saaneet vähän päivitystä, sekä yhden lisän, jota en ollut edes osannut kaivata.

Kuten aiemmin mainitsin, ovat pohkeeni tunteneet ehkä kovimmin treenamisen tuoman fyysisen muutoksen. Minulla on aina ollut ongelma pohkeiden väsymisen kanssa, mutten ollut tähän asti osannut edes ajatella, että riittävän nesteytyksen ja venyttelyn ohella asiaan voisi auttaa myös kompressiosukat!

Sain MotionStorelta testiin Compressport säärystimet, jotka tukevat lihasta ja edistävät laskimoveren virtausta. Lihaskalvoihin kohdistuva kuormitus vähenee, lihaksiston hapettaminen paranee ja samalla suorituskyky kasvaa sekä palautuminen nopeutuu. Tämän seurauksena pohkeiden turvotus ja jäykkyys vähenee. 


Testailtuani säärystimiä treenatessa, tajusin kaipaavani niitä myös töissä silloin kun olen istunut tuntitolkulla koneen ääressä. Sen lisäksi että kompressiosukat sopivat lähestulkoon kaikkeen urheiluun, sopii ne myös sellaiselle joka viettää päivänsä tuoliin liimautuneena, tai vaikka lentokoneessa. Olo on paljon mukavampi kun pohkeet eivät tunnu painavilta ja turvonneilta! Toki on myös tärkeää muistaa juoda tarpeeksi nestettä, venytellä sekä levätä...

Jos joku muukin innostui kyseisistä säärystimistä, nyt olisi hyvä mahdollisuus kotiuttaa sellaiset veloituksetta. Käy Motionstoren sivulla valitsemassa itsellesi sopiva väri ja koko (kokotaulukko löytyy Motionstoren sivupalkista) ja heitä tiedot tänne alle kommenttiboksiin! Arvon yhden parin säärystimiä ensi keskiviikkona, 2.12.

Lisäksi Friolandian lukijat saavat MotionStoren tuotteista 10% alennuksen koodilla sport10. Itselläni olisi säärystimistä intoutuneena seuraavana hankintalistalla nämä 2XU kompressiotrikoot!


EDIT: KIITOS KAIKILLE ARVONTAAN OSALLISTUNEILLE! GENERAATTORI ARPOI VOITTAJAKSI TUUAN! 

¨
3 meses haciendo CrossFit, sintiendome bien, pero con mucho trabajo por hacer! Tengo más movilidad, más fuerza y piernas más duras, pero todavía sigo siendo débil y flojita :D... pero poco a poco! También poco a poco he empezado a comer mejor y a sentirme más sana y con más energía. A veces es un poco difícil encontrar tiempo para ir al box, pero ya por lo menos sé como inventarme una pequeña rutina en la casa, usando a Oliver como peso!


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kuinka luottaa omiin kykyihinsä?

Viime viikot ovat olleet aikamoista itsetutkiskelun ja tulevaisuuspohdiskelun pyörremyrskyä. Välillä innostus ja puhti ovat niin korkealla, että kaikki tuntuu hyvältä. Toisinaan epätoivo yrittää kuitenkin vallata mielen. 

Olen koko syksyn ajan etsinyt uutta suuntaa työelämässäni. Nollatuntisopimuksella (vaikkakin vakituisella) työskenteleminen tuottaa jatkuvaa epävarmuutta elämään. Omia työtehtäviäni ei ole ollut tarjolla enää pitkään aikaan, joten olen tehnyt hommia, joita tein jo silloin kun olin juuri valmistunut ja palannut Suomeen. Vaikkei työssäni sinänsä mitään valittamista ole, totuus on kuitenkin se, etteivät tehtävät ole omaa alaani, eivätkä myöskään sellaisia juttuja joita haluaisin loppuelämäni tehdä. Väkisinkin siis tuntuu siltä kuin olisin pysähtynyt paikoilleni. 



Tällä hetkellä uuden työn hakeminen on haastavampaa kuin koskaan aikaisemmin minun työhistoriani aikana. Itse itseni työllistäminen osuuskunnan verstaalla tuntuu myös sen verran riskialttiilta tässä taloustilanteessa, etten haluaisi ottaa yrittäjyyden tuomaa jatkuvaa stressiä niskaani. Minulle sopivia (tai oikeastaan ihan mitä vain) palkkatöitä on tarjolla niin harvakseltaan, että kilpailu on kovaa. Kun työpaikka menee jollekin muulle kuin itselle pitkän työhaastattelurumban päätteeksi, laskee luottamus omiin kykyihin entisestään. 

Välillä jaksan uskoa omaan pätevyyteeni, mutta todella helposti vajoudun ajattelemaan, ettei minusta ole mihinkään. Itseluottamus horjuu ja huojuu, eikä lopulta edes tee mieli hakea minnekään. Suunnittelutoimistossa työskentely on alkanut loppujen lopuksi kuulostaa kaikelta muulta kuin siltä omalta jutulta. Kun on jo pitkän aikaa ollut käyttämättä suunnitteluohjelmia, on olo niin jälkeenjäänyt, että nolottaa edes väittää osaavansa jotain. Ihan yhtä hyvin voisin ottaa täyskäännöksen ja tehdä jotain aivan muuta... mutta kuinka luottaa niihin omiin kykyihinsä tehdä mitään muutakaan? 



Työhaastatteluissa olen huomannut myös yhden asian joka ottaa aika reilusti päähän: kaikki (paitsi rekrytointifirman) haastattelijat ovat kysyneet minulta olenko naimisissa, onko minulla lapsia ja jos niin kuinka vanhoja! Käsittääkseni nämä asiat ovat tasa-arvolain vastaisina haastattelussa kiellettyjä! Olen tähän asti aina vastannut rehellisesti, koska tuntuisi todella epämääräiseltä kieltäytyä vastaamasta... Arvatkaa miltä tuntuu, kun toisen kierroksen haastattelun päätteeksi kysytään että niin muuten, olikos sulla lapsi? Minkä ikäinen hän olikaan? 

Totuushan on se, että päiväkodissa käyvä 2-vuotias lapsi väkisinkin on aina välillä sairaana ja äiti kotona hoitamassa. Entä mitkä ovat todennäköisyydet työnhakijan uudesta raskautumisesta kun ensimmäinen lapsi on parivuotias? Menepä siinä nyt sitten vakuuttelemaan toisin kun kysymys jo itsessään tuntuu vääryydeltä. 




Ps. Nämä kuvat eivät tietenkään liity varsinaisiin töihini mitenkään, sillä tässä puuhaillaan siskon saunarempan parissa...

¨
Buscar trabajo siempre es tedioso. En la situación económica actual es doblemente difícil. Siendo madre de un hijo pequeño es triplemente incómodo. Está prohibido preguntarle al entrevistado por su estado civil y por hijos, pero adivinen si me lo han preguntado? Tampoco se siente correcto no responder honestamente. 



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

perjantai 20. marraskuuta 2015

Pakottava tarve tehdä jotain

Kenelle on tuttua se tunne, että on aivan pakko tehdä jotain hyödyllistä, jottei aika vain menisi hukkaan? 
Luultavasti kaikille, ainakin toisinaan. 
Jos tämä tunne tulee silloin tällöin, ei siitä varmaankaan ole mitään haittaa, mutta silloin kun se on jatkuvaa, se on hyvin kuluttavaa ja epäterveellistä. 

Minulla on ollut tämä tunne pysyvästi siitä lähtien kun palasin äitiyslomalta töihin. Siitä on nyt yli vuosi aikaa, ja vaikka kesällä olinkin lomautettuna, ei tuo tunne mennyt silloinkaan ohi. Oikeastaan varsinkaan silloin.  

Pienen lapsen kanssa oma aika on aina rajallista ja hetkittäistä. Elämä on täynnä aikatauluja, joista tulee pitää kiinni jottei arjesta tulisi täysi kaaos. Ne hetket, jolloin saisi tehdä mitä lystää, on vaikea käyttää vain olemiseen. 

Välillä toki väsymys painaa päälle ja ainoa vaihtoehto on painautua sohvan pohjalle. Silloin, kun virtaa riittää, pitäisi kuitenkin päästä aina toteuttamaan jotain keskeneräistä projektia. Seinään tuijottelusta tulee niin syyllinen olo, että nukkumaan mennessä hitottaa kaikki kun ei ole saanut mitään aikaiseksi. 

Minä kuitenkin tarvitsen paljon aikaa pelkkään oleskeluun. Hidas elämä ja asioista nauttiminen tulevat minulle luonnostaan. Ehkä juuri siksi koenkin kärsiväni niin paljon siitä, ettei aika tunnu riittävän mihinkään. Jollekin toiselle tämä minun arkeni olisi varmaankin aivan sopivaa. 

Ruuhkavuodet. Sitä tämä kaikki kai vaan on.

Viime viikonloppuna ehdin onneksi viettää ystävän kanssa hyvin seesteisen hetken peilityynellä Meikolla (taas kerran)





 ¨
La sensación de tener que hacer algo productivo para no desperdiciar el tiempo. Esa es la sensación que me ha perseguido todos los días desde que volví al trabajo. Con un hijo pequeño el tiempo propio está tan medido, que no vale la pena desperdiciarlo en no hacer nada. 
Sin embargo, el no hacer nada también es super importante. Hay que "recargar las baterías" para no agotarse. Por suerte este fin de semana tuve tiempo para ir otra vez al lago Meiko para pasar un tiempo en serenidad total.  

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

tiistai 17. marraskuuta 2015

Toivoton tulevaisuus?

Satuin tänään aamulla kuulemaan uutisia radiosta samalla kun tein eteisessä lähtöä. Äitini sattui olemaan myös lähdössä ja totesin hänelle, että nyt kyllä tekisi mieli ihan oikeasti lähteä sinne korpeen mökittämään eikä kuunnella enää yhtään enempää. Pommittakoon sitten aikanaan sen metsänkin, kunhan siihen asti saisi oleskella rauhassa. 

Tämä mökittäytyminen oli hiljattain mietteissä luettuani Hesarin sivuilta Pentti Linkolan haastattelua 
Vaikken voisikaan elää Pentti Linkolan tavoin askeettista elämää (ellei olisi pakko), enkä pidä lajisolidaarisuutta pahana asiana, alkoi tuo kyseinen artikkeli aika mielenkiintoisesti: 

"Aina sanotaan, että meidän pitää olla mukana kansainvälisessä kilpailussa. En ymmärrä, kuka sellaisen kilpailun on julistanut, ja miksi meidän pitäisi kilpailla toisten kansakuntien kanssa.

Kasvun sijaan talouden pitäisi antaa romahtaa. Mitään talouskasvun kaltaista ei olisi saanut olla 1950-luvun jälkeen. Elintasomme ylittää kaikki järjelliset mitat, ja se pitäisikin pudottaa pieneen osaan nykyisestä. Ihmiset ylläpitävät väkisin öykkärimäistä elintasoa, jossa ei ole järjen hiventä.

Esimerkiksi hallituksen kesälomaleikkauksilla ei ole mitään merkitystä. Ostovoima pitäisi pudottaa toisiin lukemiin, jotta saisimme lisäaikaa tälle maailmalle. Jo suuren markettihallin ovelta näkee, ettei ihmisellä ole tulevaisuutta. 90 prosenttia marketeissa myytävistä tavaroista on joko turhia tai vahingollisia."

Talouskasvu ja "öykkärimäinen elintaso" ovat minunkin mielestäni täysin järjettömiä asioita. On todella surullista miten vieraantunut ihmiskunta on luonnosta ja yksinkertaisesta elämisestä, noin yleisesti ottaen. Normaalina pitämämme arki vaatii aivan liikaa energiaa ja kulutusta, sekä epäinhimillisiä aikatauluja. Suuriin kaupunkeihin rakennetaan tekorantoja ja tekometsiä, kun oikeaa luontoa ei ole enää tarpeeksi jäljellä. Ihmismassa alkaa vyöryä yli äyräiden.


Minusta ei olisi laittamaan rajoja kenenkään lisääntymiselle, mutta onhan se silti totta, että meitä ihmisiä on aivan liikaa. Suuri osa ongelmistamme johtuu suorasti tai epäsuorasti vain siitä, että meitä on liian paljon. En siltikään ottaisi ja tekisi linkoloita ja lähtisi erakoksi keskelle metsää, vaikka muuten metsähullu olenkin. Eihän sillä mitään ratkaistaisi. 





En myöskään toivoisi elämää, jossa esimerkiksi yksityisautoilu, lentäminen ja ulkomaanmatkat olisivat täysin kiellettyjä. Arkipäiväistä kulutusta pyrin kuitenkin vähentämään niin paljon kuin mahdollista. Käyn suurissa marketeissa ruokaostoksillani, mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että suurin osa siitä tavaramäärästä on aivan turhaa. Niin usein ihmiset ostavat tavaraa vain siitä syystä että "sai niin halvalla". 



Vaikka inhoankin sanaa talouskasvu ja kaikkia siihen liittyviä asioita, en silti haluaisi myöskään että ihmisen kehitys pysähtyisi. Koulutus, tiede, tutkimukset, kansainvälinen yhteistyö, ihmisoikeudet jne... kaikki ovat jollain tapaa sidoksissa rahaan ja talouteen. 

Aika toivottomalta silti tuntuu kun ajattelee tulevaisuutta ja lukee uutisia. Juuri töissäkin eräs asiakkaani, vanhempi professorimies, päätyi aivan muista asioista puhuttuamme toteamaan, että ei tällä ihmiskunnalla oikein ole enää tulevaisuutta. 

Vai onko?


¨

La humanidad, la cancer de la tierra. Tendrá futuro o no?

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 14. marraskuuta 2015

Tavallinen päivä

Nyt kun pääsin päivittämästä tukkajuttuja, päätin tehdä päivityksen myös toiseen toistuvaan aiheeseen. Vuosi sitten yritin kuvata ja kertoa normaalista päivästäni, mutta pikkuisen taapertajan kanssa kotona pyöriessä eivät kädet tahtoneet oikein riittää kuvailuun. Ihan hyvän kuvasaldon sain silti silloinkin aikaan, joten päätin koittaa samaa uudestaan. Nyt olikin hauskaa katsoa ja lukea tuo viimevuotinen juttu uudestaan ja samalla ihmetellä miten paljon asiat ovatkaan vuoden aikana muuttuneet, vaikkei itsestä siltä tuntuisikaan!  

Tällä kertaa kuvailut jäivät myös iltaa myöten aivan kesken, mutta ei kai sen niin väliä. Tässäpä siis tunnelmia minun torstaiselta arkipäivältäni:

Herään vasta puoli kahdeksalta Carloksen tullessa suihkusta ja Oliverin vielä nukkuessa vieressäni. Pikkuinen on ollut jo pari päivää kuumetaudissa, joka on pistänyt rytmin sekä pakan sekaisin. Minun kahden päivän hoitosaikku on ohi, eikä lääkäriin jaksaisi enää raahautua. Carloksella on myös ikuinen deadline-putki päällä töissä, joten onni on isovanhemmat jotka voivat ottaa toipilaan hoitaakseen. 

Laahaudun kylppäriin silmät sikkuralla viimeisten vuorokausien valvomisesta ja stressailusta. Mitään rytmihäiriöitä O:lla ei kuitenkaan kuumeilunkaan aikana ilmennyt, joten olo on sen suhteen huojentunut. Skippaan nykyään harrastamani öljypurskuttelun, sillä aika ei millään riitä 20 minuutin sessioon ruokalusikallinen kookosöljyä suussa. Tavallista tahnaa vaan suuhun ja öljyä muutoin nassuun. Arganöljy on valloittanut alaa kylppäristämme, sillä Carlos tunkee sitä tukkaansa ja minä pesen sillä kasvoni. Tällä kertaa päätän nakata Carloksen tukkapurkista öljytipan naamaani myös päivävoiteen sijaan, sillä rasvaputeloni on kadonnut jonnekin omille teilleen (luultavasti Oliverin huoneeseen). 




Seuraavaksi vedän päälleni suoraan pyykkinarulta lempihousuni, eli lökärit, sekä pari urheilupaitaa. Tällaisena aamuna paras vaihtoehto on lykätä ylleen mahdollisimman mukavat vaatteet. Mitään pukukoodia ei työpaikallani onneksi harrasteta. Haen meikkipussini Oliverin huoneesta (mitenköhän ne kaikki tavarat löytyvät sieltä?) ja nappaan samalla tyylikkään peiliasukuvan. Kuin suoraan viime vuosikymmenen muotiblogeista. Hah. 

Päätän skipata myös aamupuuron, jotta ehtisimme lähteä ennen kuin Oliver herää. Nakkaan pussiin mandariineja ja äitini proteiinimehun, mutta samassa kuulen kun Oliver huutelee minua makkarista... lähtöön tulee siis viivästys, mutta onneksi Oliver jää mielellään pappan seurassa korjailemaan (omilla muovityökaluillaan) illalla hajottamaansa vanerista tehtyä joulutonttua, jonka olin hänelle kaivanut esiin. 


Kun viimein pääsen ulos asti, on Carlos rappaamassa auton ikkunoita. Päätän käyttää hetken hyväkseni ja juoksen kotikujan varrelle räpsimään aamuaurinkokuvia. Mielessäni huokailen taas kerran kuinka haluaisin vain jäädä ulos kamerani kanssa luontokuvailemaan. Haaveilen aamuista, jolloin voisin vain katsoa ulos ja todeta että jahas, nyt näyttää kuvauspäivältä, lähdetäänpäs tästä pienelle kuvauskierrokselle... 







Matkalla Helsinkiin huomaan että unohdin kuitenkin sekä aamupalapussini että meikkipussini keittiön pöydälle. Ärsyttää, koska luolanaisena olisin kaivannut edes pinsettejä ennen urbaanille seudulle astumistani parin päivän metsäilyn jälkeen, mutta päätän olla välittämättä asiasta. Meikkaamiselle ei yleensäkään aamuisin aikani riitä, mutta joskus vaivaudun edes tummia silmänympäryksiäni peittelemään automatkan aikana, jonka vietän lähestulkoon aina pelkääjän paikalla, sillä Carlos kuvittelee edelleen, että matka taittuu paljon hitaammin jos minä olen ratissa. En kuitenkaan valita, sillä vähiten minä haluaisin joutua aamukoomassani vielä keskittymään matelevaan liikenteeseen. Keskustelemme matkan aikana  illalla lukemastani artikkelista, joka kertoi entisen juopon tarinan. On niin vaikeaa käsittää miten helposti ihminen voi joutua sellaiseen jamaan, huolimatta siitä että on perheellinen ja työelämässään menestynyt. Itselleen on myös helppo vakuuttaa, että tekisi mitä vain, niin kauan kuin tarpeellista, auttaakseen puolisonsa pois addiktiosta, mutta todellisuudessahan ihmistä joka ei halua muuttua, on hyvin vaikea auttaa. En siltikään voisi kuvitella että antaisin oman lapseni isän maata taju kankaalla lehtikasoissa tai rappukäytävissä. Onneksi alkoholi ei pahemmin edes kuulu elämäämme, joten pelko siitä ei ole kovin aiheellista.Matkamusiikkinamme toimii Classic-radio, sillä Carlosta ottaa päähän muiden kanavien aamuohjelmat, joiden keskusteluiden seuraaminen on ulkkarille vaikeaa. Ymmärrän hyvin, sillä en voinut itse sietää dommarilaisia radiokeskusteluita. Jo pelkästään se ihmisten tapa ilmaista itseään radiossa oli mielestäni sietämättömän ärsyttävää... silti nykyään kyseisten radio-ohjelmien kuuleminen aiheuttaa minussa kovin kaihomielisiä fiiliksiä. 
Helsingissä kävelen Carloksen kanssa yhtä matkaa Kamppiin asti ja poikkean ruokakauppaan hakeakseni aamupalaa. Ilman aamupalaa luultavasti pyörtyisin ennen ruokataukoani, joten ostan samanlaisen proteiinimehun kuin se jonka yritin nyysiä äitini ostoksista, sekä lisäksi mustikkamehun, pussillisen manteleita ja kaksi banaania. 

Töissä päivä rullaa normaaliin tahtiin. Lounastauolla juoksen taas pitkin keskustan katuja, päätyen Carloksen kanssa hamppareille. Carlos vakuuttaa luultavasti sadatta kertaa, että nyt on sitten viimeinen päivä kun hän syö jotain hampparia lounaaksi, sillä nyt on ihan oikeasti palattava ruotuun... (onneksi ei tarvitse edes kertoa mitä sillä oli tänään lounaalla). 

Keskustelumme päätyy edellisen päivän Whatsapp-chattailujen aiheeseen Katalonian itsenäistymisyrityksistä. Muutaman sikäläisen kaverimme mielipiteet asioista ottavat ehkä hieman aivoon, mutta siinäpähän ottavat. Minä en jaksa pahemmin aiheeseen paneutua, kunhan seurailen etäältä. 

Kävelemme Forumin läpi ja ihmettelemme sinne ilmestyneitä joulukoristeluita. Joko se joulu tuli?

Kun pääsemme ulos, kello ei ole edes yhtä, mutta näyttää siltä kuin se olisi jo vähintään neljä. Taivas on muuttunut synkäksi ja alkaa sataa vettä. Tungen kameran takkini alle piiloon ja juoksen takaisin töihin. 

Loppupäivä kuluu ohi hurauksessa ja jätän työt leväälleen ja häivyn paikalta vasta puoli kuudelta. Ulkona sataa edelleen, mutta nappaan yhden kuvan matkan varrelta. Pääsen töistä autolle montaa eri reittiä, mutta yksi suosikeistani on kulkea Krog Madamen ohi, jonka tunnelma iltahämärässä vie minut New Yorkiin tai jonnekin elokuvamaisemiin. Joku henkilökunnasta huomaa kun otan kuvaa ja hymyilee minulle.

Kotiin päästyämme vanhempani kertovat, että Oliver ei ole edelleenkään suostunut syömään yhtään mitään, eikä myöskään nukkumaan päikkäreitä. Pikkuinen nukahtaakin jo kohta syliini, enkä jaksa itsekään enää tehdä muuta kuin syödä iltapalaa ja tuijottaa puhelimeni ruudulta Youtube-videoita ja yhden jakson Nashvillea. Kuviakaan ei enää huvita ottaa. 

Lapsen sairastelu, vaikkakin olisi vain ohimenevää, on aina raskasta. Onneksi tänään (perjantaina) olikin jo paljon parempi päivä syömisenkin suhteen, joten toivon mukaan tiedossa on ihan normaali ja kiva viikonloppu! 


¨

El jueves en fotos.

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 7. marraskuuta 2015

Kotiblondauksen pelastus: pakastemustikat

Viimeisestä tukkapostauksestani on ehtinyt vierähtää jo kahdeksan kuukautta, joten eiköhän olisi aika jo tunnustaa mitä tällä välin on ehtinyt tapahtua. Onhan se jo täällä blogissa vilahdelleista kuvista näkynyt ja etenkin Snapchattiani (evelaluna) seuranneille tullut selväksi, että lopulta minä kuitenkin repäisin ja truuttasin päähäni kaupan blondausaineen. 

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että hiusten värjääminen on aivan turhaa ja typerää puuhaa, turhamaisuuteni otti tällä kertaa erävoiton. Eräänä arki-iltana en enää sietänyt omaa "harmaata" tukkaani auton peilissä ja kauppareissun yhteydessä nakkasin ostoskärryyn väripurkin, joka lupasi olla mahdollisimman luonnonmukainen versio hiuksia vaalentavista myrkyistä. Carloksella oli kieltämättä suuri vaikutus tähän valintaan, sillä hän on edelleen sitä mieltä, että mitä blondimpi, sen parempi. 

Kuten arvata saattaa, kotiblondaukseni lopputulos oli jotain sen verran järkyttävää, että kuljin seuraavat päivät lippis päässä myös sisätiloissa. Sen jälkeen menin ja värjäsin tukkani vielä uudelleen. Lopputulos oli ehkä astetta siedettävämpi, muttei edelleenkään sellainen kuin olisin halunnut. Punainen pigmentti vain löi läpi niin paljon, että tukkani oli enemmänkin viljapelto ilta-auringossa kuin Carloksen toivoma viileän vaalea jääprinsessa. 

Sen verran eloa tuo hiustentappoprojektini kuitenkin toi ilmeeseeni, että päätin toistaiseksi pysyä vaaleassa versiossa itsestäni. Juurikasvut on jo kertaalleen vaalennettu ja muiden blondien tapaan olen ottanut uudet aseet keltaisuuden kuriinpitämisessä kehiin. Yleisimminhän se varmasti tapahtuu hopeashampoon avulla, mutta koska itselläni kaksi ensimmäistä hopeashampootestiä eivät tuottaneet minkäänlaista apua, siirryin luonnollisempaan menetelmään, nimittäin mustikkaan. 

Silloin tällöin sekoitan desilitran niitä itse metsästä rohmuamiani mustikoita hoitoaineeseen ja annan vaikuttaa jokusen minuutin päässäni. Lopputulos on huomattavasti parempi, viileän vaalea versio, josta ehkä joistain haituvista paistaa läpi violetti sävy. Näissä allaolevissa kuvissa tuo violetti on helppo huomata, mutta luonnonvalossa sävy on tietenkin aika toisenlainen ja vähemmän violetti (en vain ole ehtinyt valoisaan aikaan pihalle varsinkaan mitään omaa tukkaani kuvailemaan). Jos siis joku muukin kaipaa pikaisesti luonnollista keltaisuudenpoistajaa, ei muuta kun pakastemustikoita päähän hieromaan!

Sen kuitenkin siis haluan vielä todeta, että blondaus, varsinkin 10 euron kotiversiona on todella tyhmää puuhaa. Hiukseni kaipaisivat varmasti kaikki mahdolliset elvytykset, Olaplexit ja ties mitkä muut hoitoampullit, mutta jos edes pääsisin sinne kampaamoon asti latvojen siistimiseen niin olisin aika tyytyväinen...





¨
La versión rubia volvió, por petición de mi querido esposo y por un momento de frustración con mi imagen en el espejo. Para mantenerlo rubio en vez de amarillo, he empezado a usar blueberries mezclados con el acondicionador. Una opción natural para los champús matizadores de plata que funciona muy bien! Pero para ser sincera: teñirse el pelo es cosa de locos! No tiene nada de sentido. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig