Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Aitoja perhepotretteja, kotijumppaa ja arkivääntöä


Tällä viikolla stressilukemat ovat olleet erityisen korkealla. Pikkuisen vointi on jännittänyt (vaikka kaikki on mennyt hyvin) ja siihen päälle oma työtulevaisuus on mietityttänyt ja vetänyt hermoja kireälle. Se, mitä haluaisi tehdä ja se mitä kannattaisi tehdä kun eivät ainakaan minulla tahdo kulkea käsi kädessä... 

Ravaaminen Helsingissä väsyttää varsinkin näin pimeään aikaan ja tuntien kuluttaminen Länsiväylällä saa minut edelleen joka ikinen päivä miettimään, että jos tästä ei tykkää, niin miksei voisi vaatia elämältään jotain ihan muuta? 

Miksi pitäisi tyytyä tähän tavalliseen arkeen vain siksi, että "niin sitä kaikki muutkin joutuvat". Se, että on onnellinen tästä jo vuoden kestäneestä hyvästä ajasta lapsen terveyden suhteen, ei kai kuitenkaan tarkoita sitä, että kaiken muun pitäisi vain antaa junnata paikoillaan. Se, että kaipaa muutosta elämään, tai että haluaa totetuttaa haaveitansa, ei tarkoita sitä etteikö osaisi olla pitkäjänteinen asioiden suhteen. 

Elämä on kuitenkin vain yksi elettävänä, eikä minun sukupolveni mentaliteettiin vaan sovi enää tyytyä peruspaskaan työarkeen sillä palkkiolla että saa säännöllisen palkan jolla pyörittää sitä oman elämän oravanpyörää. 

Vai olenko vain kiittämätön typerys? 

En haluaisi tuntea huonoa omatuntoa asioista, jotka siinä maailmassa johon minä olen kasvanut tuntuvat ihan normaaleilta jutuilta joita voi itseltään vaatia. Yksi näistä on aikaa liikuntaan. 

Käyn nykyään kolme kertaa viikossa tunnin verran CrossFit-salilla sekä kaksi kertaa viikossa lenkillä, joskus vain kerran. Koska päivät tuntuvat lyhyiltä muutenkin, tuntuvat ne vielä lyhyemmiltä niinä päivinä, joina ehdin vain käydä kotona piipahtamassa ennen boxille (salille) menoa. Kun tulen takaisin, on jo lapsen nukkumaanmenoaika. 

Tällä viikolla lääkkeettömyys huoletti sen verran, että treenaamaan lähteminen tuntui vielä enemmän väärältä vaihtoehdolta. Niinpä jätin loppuviikon jumpat väliin. Kroppani on kuitenkin jo sen verran tottunut iltarääkkiin, että kotona ollessa tuli hirveä tarve liikuttaa lihaksia. Niinpä yritin ottaa kotitreenit kehiin. 







Lapsi tietenkin ryntäsi alta aikayksikön vaatimaan huomiota mitä järjettömimmillä jutuilla, kuten pyytäen vettä suihkupullosta rättiin jotta hän voisi pyyhkiä sillä huonekaluja. Lopulta jumppani koostuikin melkeinpä vain vatsalihaksista, kyykyistä ja burpee-hyppelyistä, kera kaksivuotiaan punttini. Kamera sattui kerrankin olemaan esillä, joten otin jopa todistusaineistoa kotitreeni-yrityksestäni. 



Samalla ajattelimme yrittää ottaa perhepotretteja itselaukaisimen avulla, mutta lopputulos oli tämä:








Loppujen lopuksi koko touhu alkoi vain naurattaa ja kuvien myötä jäljelle jäi ennen kaikkea positiivinen kuva koko arjesta. Ehkä pitäisi vain miettiä vähemmän ja antaa oravanpyörän pyöriä. Pitäisi kai ottaa enemmän kuvia omasta arjesta. Täyttää muistin lokerot niillä positiivisilla kuvilla Instagram-hetkien kaltaisesti? Rajata kuvista pois pyykkivuoret ja leivänpalat lattialla...


¨
Qué te parecen estas fotos de mis intentos fallidos de hacer ejercicios en la casa y tomar fotos familiares? Momentos reales, que al momento estaban llenos de frustración, pero que a través de éstas fotos se convertieron en recuerdos sumamente positivos. La falta de tiempo para estar en familia fue lo que me inspiró para hacer el intento de unir estas dos cosas, pero la pregunta es, si hay que conformarse con la rutina agitada que no deja tiempo para nada extra o si uno debería exigir más, buscar la solución para una vida más lenta... una vida con tiempo para reflexión y contemplación?

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

8 kommenttia

  1. Oli kiva lukea sun pohdintaa, koska vaikkea mulla lapsia olekaan, niin suurin osa ois voinut olla mun suusta tai näppäimistöstä :) Siis että arki on kivaa ja elämä on mallillaan, mutta samalla ajattelee, että voishan se olla vielä kivempaakin. Juuri tuon suuren aikasyöpön eli liikenteen takia etupäässä. Se määrittää uskomattoman paljon muuta elämää ja esimerkiksi tuota liikuntaa, joka taas vaikuttaa omaan hyvinvointiin tosi paljon. Ja vaikka asteen lämpimämmässä ilmastossa asunkin Suomeen verrattuna jo, niin etenkin tämän vuoden päättymätön talvi on saanut yhä enemmän ajattelemaan, että miksei voisi asua kesäilmastossa ympäri vuoden, jos se kerran saa hyvälle tuulelle. Nykyaikana kun kaikki tuntuu olevan mahdollista ja paljon lähempänä kuin niinä vanhoina "uraputkiaikoina ilman nettiä" :) Kivan näköinen jumppa ja kuvaustuoki teillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Hyvin tuttua pohdintaa Irina! Näin se menee. Meidän sukupolvellemme on ihan normaalia vaatia itseltään ja elämältään niin paljon enemmän kuin sitä pelkkää ihan ok-arkea. Tähän kasvaneena en kyllä edes haluaisi asian olevan toisin. Nytkin tuntuu että elämä on liian orjallista työntekoa. Minusta kaikenmaailman talouskasvun tavoittelu on ihan hirveä asia ja työtä pitäisi tehdä vain esimerkiksi kuusi tuntia päivässä. Kyllä tämä maailma silläkin pyörisi ja luultavasti maapallolle jäisi vähän enemmän elinaikaa jos keskittyisimme enemmän siihen omaan elämiseen ja haaveiden toteuttamiseen muurahaisduunarityöarjen sijaan.
      Ja kiitos, heh hee!!

      Poista
  2. Hauskoja kuvia! Mulla ei edes ole lasta mutta noita samoja tuntemuksia kokee meistä varmaan jokainen. Minä mukaanluettuna. Elämä on valintoja ja jokainen tekee sen minkä pystyy. Täytyy vaan yrittää nähdä asioissa ne hyvät puolet jotka lopulta painaa vaakakupissa enemmän kuin ne huonot.

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig