Tällä viikolla stressilukemat ovat olleet erityisen korkealla. Pikkuisen vointi on jännittänyt (vaikka kaikki on mennyt hyvin) ja siihen päälle oma työtulevaisuus on mietityttänyt ja vetänyt hermoja kireälle. Se, mitä haluaisi tehdä ja se mitä kannattaisi tehdä kun eivät ainakaan minulla tahdo kulkea käsi kädessä...
Ravaaminen Helsingissä väsyttää varsinkin näin pimeään aikaan ja tuntien kuluttaminen Länsiväylällä saa minut edelleen joka ikinen päivä miettimään, että jos tästä ei tykkää, niin miksei voisi vaatia elämältään jotain ihan muuta?
Miksi pitäisi tyytyä tähän tavalliseen arkeen vain siksi, että "niin sitä kaikki muutkin joutuvat". Se, että on onnellinen tästä jo vuoden kestäneestä hyvästä ajasta lapsen terveyden suhteen, ei kai kuitenkaan tarkoita sitä, että kaiken muun pitäisi vain antaa junnata paikoillaan. Se, että kaipaa muutosta elämään, tai että haluaa totetuttaa haaveitansa, ei tarkoita sitä etteikö osaisi olla pitkäjänteinen asioiden suhteen.
Elämä on kuitenkin vain yksi elettävänä, eikä minun sukupolveni mentaliteettiin vaan sovi enää tyytyä peruspaskaan työarkeen sillä palkkiolla että saa säännöllisen palkan jolla pyörittää sitä oman elämän oravanpyörää.
Vai olenko vain kiittämätön typerys?
En haluaisi tuntea huonoa omatuntoa asioista, jotka siinä maailmassa johon minä olen kasvanut tuntuvat ihan normaaleilta jutuilta joita voi itseltään vaatia. Yksi näistä on aikaa liikuntaan.
Käyn nykyään kolme kertaa viikossa tunnin verran CrossFit-salilla sekä kaksi kertaa viikossa lenkillä, joskus vain kerran. Koska päivät tuntuvat lyhyiltä muutenkin, tuntuvat ne vielä lyhyemmiltä niinä päivinä, joina ehdin vain käydä kotona piipahtamassa ennen boxille (salille) menoa. Kun tulen takaisin, on jo lapsen nukkumaanmenoaika.
Tällä viikolla lääkkeettömyys huoletti sen verran, että treenaamaan lähteminen tuntui vielä enemmän väärältä vaihtoehdolta. Niinpä jätin loppuviikon jumpat väliin. Kroppani on kuitenkin jo sen verran tottunut iltarääkkiin, että kotona ollessa tuli hirveä tarve liikuttaa lihaksia. Niinpä yritin ottaa kotitreenit kehiin.
Lapsi tietenkin ryntäsi alta aikayksikön vaatimaan huomiota mitä järjettömimmillä jutuilla, kuten pyytäen vettä suihkupullosta rättiin jotta hän voisi pyyhkiä sillä huonekaluja. Lopulta jumppani koostuikin melkeinpä vain vatsalihaksista, kyykyistä ja burpee-hyppelyistä, kera kaksivuotiaan punttini. Kamera sattui kerrankin olemaan esillä, joten otin jopa todistusaineistoa kotitreeni-yrityksestäni.






Loppujen lopuksi koko touhu alkoi vain naurattaa ja kuvien myötä jäljelle jäi ennen kaikkea positiivinen kuva koko arjesta. Ehkä pitäisi vain miettiä vähemmän ja antaa oravanpyörän pyöriä. Pitäisi kai ottaa enemmän kuvia omasta arjesta. Täyttää muistin lokerot niillä positiivisilla kuvilla Instagram-hetkien kaltaisesti? Rajata kuvista pois pyykkivuoret ja leivänpalat lattialla...
¨
Qué te parecen estas fotos de mis intentos fallidos de hacer ejercicios en la casa y tomar fotos familiares? Momentos reales, que al momento estaban llenos de frustración, pero que a través de éstas fotos se convertieron en recuerdos sumamente positivos. La falta de tiempo para estar en familia fue lo que me inspiró para hacer el intento de unir estas dos cosas, pero la pregunta es, si hay que conformarse con la rutina agitada que no deja tiempo para nada extra o si uno debería exigir más, buscar la solución para una vida más lenta... una vida con tiempo para reflexión y contemplación?
Seuraa Blogia: Bloglovin' Facebook Blogipolku Blogit.fi