Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Aitoja perhepotretteja, kotijumppaa ja arkivääntöä


Tällä viikolla stressilukemat ovat olleet erityisen korkealla. Pikkuisen vointi on jännittänyt (vaikka kaikki on mennyt hyvin) ja siihen päälle oma työtulevaisuus on mietityttänyt ja vetänyt hermoja kireälle. Se, mitä haluaisi tehdä ja se mitä kannattaisi tehdä kun eivät ainakaan minulla tahdo kulkea käsi kädessä... 

Ravaaminen Helsingissä väsyttää varsinkin näin pimeään aikaan ja tuntien kuluttaminen Länsiväylällä saa minut edelleen joka ikinen päivä miettimään, että jos tästä ei tykkää, niin miksei voisi vaatia elämältään jotain ihan muuta? 

Miksi pitäisi tyytyä tähän tavalliseen arkeen vain siksi, että "niin sitä kaikki muutkin joutuvat". Se, että on onnellinen tästä jo vuoden kestäneestä hyvästä ajasta lapsen terveyden suhteen, ei kai kuitenkaan tarkoita sitä, että kaiken muun pitäisi vain antaa junnata paikoillaan. Se, että kaipaa muutosta elämään, tai että haluaa totetuttaa haaveitansa, ei tarkoita sitä etteikö osaisi olla pitkäjänteinen asioiden suhteen. 

Elämä on kuitenkin vain yksi elettävänä, eikä minun sukupolveni mentaliteettiin vaan sovi enää tyytyä peruspaskaan työarkeen sillä palkkiolla että saa säännöllisen palkan jolla pyörittää sitä oman elämän oravanpyörää. 

Vai olenko vain kiittämätön typerys? 

En haluaisi tuntea huonoa omatuntoa asioista, jotka siinä maailmassa johon minä olen kasvanut tuntuvat ihan normaaleilta jutuilta joita voi itseltään vaatia. Yksi näistä on aikaa liikuntaan. 

Käyn nykyään kolme kertaa viikossa tunnin verran CrossFit-salilla sekä kaksi kertaa viikossa lenkillä, joskus vain kerran. Koska päivät tuntuvat lyhyiltä muutenkin, tuntuvat ne vielä lyhyemmiltä niinä päivinä, joina ehdin vain käydä kotona piipahtamassa ennen boxille (salille) menoa. Kun tulen takaisin, on jo lapsen nukkumaanmenoaika. 

Tällä viikolla lääkkeettömyys huoletti sen verran, että treenaamaan lähteminen tuntui vielä enemmän väärältä vaihtoehdolta. Niinpä jätin loppuviikon jumpat väliin. Kroppani on kuitenkin jo sen verran tottunut iltarääkkiin, että kotona ollessa tuli hirveä tarve liikuttaa lihaksia. Niinpä yritin ottaa kotitreenit kehiin. 







Lapsi tietenkin ryntäsi alta aikayksikön vaatimaan huomiota mitä järjettömimmillä jutuilla, kuten pyytäen vettä suihkupullosta rättiin jotta hän voisi pyyhkiä sillä huonekaluja. Lopulta jumppani koostuikin melkeinpä vain vatsalihaksista, kyykyistä ja burpee-hyppelyistä, kera kaksivuotiaan punttini. Kamera sattui kerrankin olemaan esillä, joten otin jopa todistusaineistoa kotitreeni-yrityksestäni. 



Samalla ajattelimme yrittää ottaa perhepotretteja itselaukaisimen avulla, mutta lopputulos oli tämä:








Loppujen lopuksi koko touhu alkoi vain naurattaa ja kuvien myötä jäljelle jäi ennen kaikkea positiivinen kuva koko arjesta. Ehkä pitäisi vain miettiä vähemmän ja antaa oravanpyörän pyöriä. Pitäisi kai ottaa enemmän kuvia omasta arjesta. Täyttää muistin lokerot niillä positiivisilla kuvilla Instagram-hetkien kaltaisesti? Rajata kuvista pois pyykkivuoret ja leivänpalat lattialla...


¨
Qué te parecen estas fotos de mis intentos fallidos de hacer ejercicios en la casa y tomar fotos familiares? Momentos reales, que al momento estaban llenos de frustración, pero que a través de éstas fotos se convertieron en recuerdos sumamente positivos. La falta de tiempo para estar en familia fue lo que me inspiró para hacer el intento de unir estas dos cosas, pero la pregunta es, si hay que conformarse con la rutina agitada que no deja tiempo para nada extra o si uno debería exigir más, buscar la solución para una vida más lenta... una vida con tiempo para reflexión y contemplación?

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 26. lokakuuta 2015

Ilman lääkettä (Sin medicina)

Tänään on ollut aika erityinen päivä. 
Oliverilta lopetettiin lääkitys. Ihan tuosta noin vaan, kertaheitolla, yhtäkkiä (toki sillä lisällä että sydäntä monitoroidaan 24h ekg-rekisteröinnillä parhaillaan). 

Toki olimme toivoneet että lääkitystä vaikka vähennettäisiin kahteen kertaan päivässä, sillä viimeisestä todetusta rytmihäiriöstä on nyt jo yli vuosi aikaa. 
Emme kuitenkaan olettaneet, että se tapahtuisi heti tänään, kardiologilla käynnin yhteydessä. Itse kardiologikin oli ensin sitä mieltä, että vähennetään viikoittain yksi päiväannos pois, mutta päätyi lopulta ratkaisuun joka oli itse potilaankin toivomus. Oliver kun totesi juuri tänään aamulla hyvin selkein sanoin: "En halua enää ottaa lääkettä". 

Tätä päivää on toivottu siitä asti kun Oliver syntyi. Jopa Carloksen tukka on saanut (osittain) kasvaa pituuttaan siitä lähtien, odottaen päivää jolloin pikkuinen pääsisi lääkityksestään eroon. Tuossa se juuri totesi että nyt voisi sitten tukankin kai leikata pois

Mutta... meidän kummankaan olo ei ole sellainen kuin olisimme kuvitelleet. Luulin, että huokaisisin helpotuksesta, mutta sen sijaan minusta tuntuukin kuin jotain hyvin tärkeää olisi otettu pois. Lääkkeen antaminen kolmesti päivässä on ollut minun tapani pitää huolta lapsestani. Nyt, kun sitä ei enää ole, tuntuu kuin hän ei olisi turvassa. Kuin en hoitaisi tehtävääni äitinä oikein.

Toivon tietenkin, että kaikki sujuisi hyvin. Päivien kuluessa saan varmasti varmuutta siihen että hän pärjää ilman lääkitystä ja olotilani muuttuu. Tilalle tulee toivottavasti se helpotus, se ihana vapauden tunne kun ei tarvitse  enää tiettyihin aikoihin päivästä, joka ikinen päivä, olla sekoittamassa jauhetta nesteeseen ja yrittää saada sitä ilman vastusteluita tuon pienen ihmisen kitaan. Helpotus siitä, ettei tarvitse enää miettiä miten tuo lääkitys mahdollisesti vaikuttaa lapseen. 

Toistaiseksi minua kuitenkin vähän pelottaa. En halua nähdä häntä enää rytmihäiriöiden kourissa. En halua myöskään pettyä, jos hän ei pärjääkään ilman lääkettä. Palaaminen samaan lääkerumbaan olisi varmasti vielä vaikeampaa. 




¨
Hoy le quitaron la medicina a Oliver. De golpe, sin previo aviso. Ahora no queda de otra que esperar y ver qué pasa... y rezar que no pase nada! Que nuestro pequeño tesoro siga como desde hace ya más de un año, con cero taquicardias! 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 24. lokakuuta 2015

Voiko juokseminen olla vaikeaa? Tarvitseeko siihen sykemittaria?

(*Testikäytössä Suunnon Ambit3 Run)

Juokseminen on aina ollut minun juttuni. Olen pikkutytöstä asti pinkonut menemään niin kovaa kuin suinkin pystyn, enkä ole ikinä ajatellut että juokseminen voisi olla teknisesti vaikeaa. Eihän siinä tarvitse kuin mennä eteenpäin sellaista vauhtia kun hyvältä tuntuu! No, aina se ei kuitenkaan ole ihan niin helppoa... 




Viime keväänä aloitin pitkän tauon jälkeen taas lenkkeilemään, yhdessä armaan sohvaperunani kanssa. Kuten arvata saattaa, tuo tekninen suorittaja, pilkunviilaaja herra insinöörini alkoi kuitenkin heti ensimmäisen lenkkinsä jälkeen kyseenalaistamaan kaikkea mahdollista tekniikasta, sykkeestä ja vauhdista matkan pituuksiin, vaatetukseen, lepoon ja ravintoon. Itse olin sitä mieltä, että ei se nyt niin tarkkaa ole, senkun juokset silloin kun siltä tuntuu, sen verran kuin jaksat. 




Sen verran asiat alkoivat kuitenkin mietityttämään, että kysyin itselleni sykemittaria lainaan. Sydämen toiminta, rytmihäiriöt ja sykkeen mittaus ovat olleet meille arkipäivää siitä lähtien kun Oliver syntyi, mutta omaa sykettäni en ollut pahemmin ainakaan juostessa mittaillut kymmeneen vuoteen. Tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta kun urheilukellon käteeni iskin, mutta mitään kunnon tuntumaa juoksusykkeisiin minulla ei ollut. 

Kesäflunssan kaataessa Carloksen sohvan pohjalle, sain uudeksi lenkkimotivaattorikseni Suunnon Ambit3 Run gps-kellon sykemittarilla. Kesäisillä lenkeilläni sykkeen ja vauhdin seurailu oli jännittävää puuhaa, joka välillä meni aivan överiksi kellon vilkuiluksi. Vähitellen kuitenkin aloin huolestumaan kellon lukemista. 




En halunnut ensin uskoa juoksevani liian kovaa, sillä oloni oli lenkin aikana sekä lenkin jälkeen täysin hyvä. Lopulta minun oli kuitenkin todettava, että 160-180 lyöntiä minuutissa jokaisella lenkillä on aivan liikaa. Yritin myös testata maksimisykettäni, saaden korkeimmaksi lukemaksi 187. Jotain oli siis tehtävä. 




Harkitsin juoksukoulua, mutta päädyin vain kahlaamaan läpi juoksuartikkeleita sekä "syketohtorin" vastauksia. Hiljensin vauhtiani lenkeillä ja menin aivan lukkoon. Mummovauhti otti päähän, sillä jalkani olivat tottuneet nopeaan tempoon. Jo lapsuuden juoksukisoista asti toimineet hengitystekniikkani eivät enää pitäneet, rintaa alkoi pistämään eikä juoksu enää ollut kivaa. Saatoin ottaa hieman taukoakin koko sykemittariin. Lenkkeilin vain silloin tällöin korttelin ympäri mummovauhdillani. 

Tuli syksy, crossfit ja hyvä motivaatio sekä säännöllisyys urheiluun. Viisi päivää treenausta, kaksi päivää lepoa. Kolme kertaa boxilla, kaksi kertaa lenkki. Kohta jo huomasin että normaali juoksusykkeeni oli 140, ylämäissä ja loppukirillä 160. Enää ei pistänyt. Lenkkeilystä tuli taas kivaa. 




Nyt myönnän, että pelkkä mututuntumalla juokseminen ei välttämättä ole hyväksi. Omaa kroppaa ei ehkä osaakaan kuunnella niin hyvin kuin kuvittelisi. Pelkkä kovilla sykkeillä juokseminen ei ole hyväksi, vaan ensin pitää saada peruskuntoa ylle... vaan enpäs olisi minäkään ilman sykemittaria ikinä uskonut juoksevani liian kovaa. 

Vaikka sykemittarin käyttäminen ennen tuntui turhalta hifistelyltä, enää en haluaisi olla ilman. Juoksusta tulee teknisempää, mutta myös optimaalisempaa omalle keholle. Omien reittien, juoksuvauhdin sekä sykkeen tarkkailusta saa myös monipuolisuutta muuten ehkä kovin yksinäiseen lajiin. Huono puoli on tosin se, että kellosta tulee helposti riippuvaiseksi. Jos on unohtanut ladata akun tai gps ei jostain syystä löydy, hitottaa koko lenkille lähteminen. 




Yhteiseloni Suunnon Ambit3 Runin kanssa on toiminut kaikinpuolin hyvin. Kello on niin karkki että sitä pitää mielellään kädessä ja käyttöliittymä on selkeä, itse kellon käyttäminen ei pahemmin harjoittelua kaipaa. Muutoin kuin juoksussa olen kuitenkin kokenut kellon hieman liian isoksi, enkä esimerkiksi crossfit-tunnilla mittaile sykkeitäni koska kello on joissain harjoituksissa tiellä. 

Teknisesti kello on toiminut lähestulkoon moitteettomasti, tietojen siirto puhelimeen ja Suunnon omalta Movescount-aplikaatiolta eteenpäin (minun tapauksessani Stravaan) toimii automaattisesti. Joskus synkronointi ei ole onnistunut heti vaan olen joutunut avaamaan sovelluksen uudelleen tai rämppäämään Bluetooth-yhteyttä, mutta yhteysongelmat lienevät enemmänkin oman puhelimeni aiheuttamia. Koneelle siirrettäessä usb-johdon kautta en ole havainnut ongelmia. Kotitalomme alueella gps ei aina tahdo löytyä, mutta sama ongelma on ollut niin puhelimessa kuin navigaattorissakin, eli enpä pistäisi tätäkään Suunnon kellon piikkiin. Viime kuukausina olen laittanut kellon valmiuksiin heti vaatteita vaihtaessani, jolloin ulos mennessäni kello on aina ollut valmiina lähtöön. Jos kello olisi siis hieman pienempi, kulkisi se mukanani päivittäin, nakuttaen aktiivisuuttani myös työnpäivien aikana.




Lisää Ambit3 Runista ja sen monista ominaisuuksista voi lukea täältä. Itselläni käyttö on tähän asti ollut vain ihan perustasolla. Intervalliharjoituksista en tiedä vielä mitään, enkä ole myöskään eksynyt niin pahasti että olisin joutunut puhelimen avulla navigoimaan takaisin kotiin. Ajattelin kuitenkin ehtiä vielä kellon kanssa uimaan, sekä testailemaan Movescountin käyttöä harjoituksen aikana. Tähänkin olisi ollut hyvä yhdistää muutama kuva vauhtinopeuksilla ja syketiedoilla, mutta enpä ole tajunnut sellaisiakaan vielä ottaa!



¨
Mi compañero de viaje corriendo, el reloj gps Ambit3 Run que me prestó esta compañía finlandesa muy cool, Suunto. Con el he aprendido a correr al paso adecuado y he podido mejorar mi rendimiento.


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

perjantai 23. lokakuuta 2015

Lisää aikaa olla ja tuntea

Päivät kiitävät ohi. Haaveet seuraavat, ajatukset kiertävät. Päätöksiä on vaikea tehdä. Illat pimenevät. 

Pieni poika pitää arjen täynnä maailman ihanimpia hetkiä... sekä myös huolta ja ihmettelyä. Aikaa ei ikinä ole tarpeeksi. Päivät loppuvat kesken, nukkumaan on mentävä kiiruhtaen. Aamulla sama rutiini. 

Onneksi on viikonloput. Hetki aikaa hengittää. 




Kaupungissa on kaunista. Tietyt hetket, värit, äänet ja ihmisten läheisyys tekevät rutiinistakin siedettävämpää. 

Silti kaipaan aina jotain muuta. Jotain joka pitäisi elämän mielekkäämpänä. Lisää aikaa olla ja tuntea. Tehdä. 

Omasta kotiympäristöstä "maalla" ei voi nauttia jos siellä ei ehdi olla. 
Pitäisikö sen varsinaisen elämän tapahtua vain viikonloppuisin? 

Ei tämä arki ole huonoa, se on vain liian monotonista. Täynnä asioita jotka täytyy tehdä, vaikkei haluaisi. 






¨
La rutina. 
Cómo hacer que los días no pasen tan rápido? 
Cómo encontrar tiempo para contemplar la vida? 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Sverige roadtrip: Ihana Mariefred

Vaikka Ruotsi onkin naapurimaa ja monien mielestä tylsä matkakohde, minulle se on jotenkin kovin kiehtova paikka. Ehkä juurikin se samanlaisuuden ja erilaisuuden vertailu kaikissa pienissäkin asioissa tekee ruotsireissuista omaleimaisia. Vaikka olen käynyt Ruotsin puolella niin monta kertaa etten osaa enää edes laskea, tunnen tuota maata harmittavan vähän. Siksi minulle olikin tosi tärkeää päästä tänä kesänä pysähtymään paikoissa joissa en ennen ollut käynyt. Tässä niistä viimeinen, Mariefred:


















Vaikka sää oli taas kerran pilvinen, oli visiittimme Mariefrediin täysosuma. Juuri sellainen unelmieni pikkukylä, jollaisia yritän napata haaviini. Paikan suurin nähtävyys on Gripsholmin linna, jonka ympäristö sopii täydellisesti kesäpäivän viettoon. 

Alkuperäinen suunnitelmamme oli viettää yksi yö Mariefredin leirintäalueella, mutta aikataulujen vuoksi päädyimmekin vaihtamaan viimeisen majoituksen leirintäaluemökkiäkin halvempaan vaihtoehtoon, Vindeus hotelliin Södertäljeen. Sijainti oli meille loistava, mutta muuten aivan  kuusessa. Hostelli oli kuitenkin mahdottoman siisti ja asiakaspalvelu loistavaa, joten olin hyvin tyytyväinen. Tosin Ikean kerrossängyn alapeti taaperon kanssa jaettuna ei ehkä ole sellainen vaihtoehto josta mielelläni maksaisin yhtään mitään, mutta minimibudjetilla toimi hyvin. Sitäpaitsi herätys oli jo ennen kuin kukko kiekaisi, joten sänkyäkin tärkeämpi oli hyvä ja lämmin suihku. 


Ennen kuin kävimme kerrossänkyymme pitkäksi, ehdimme vielä käydä moikkaamassa Södertäljen keskustaa. Taapero tuuppasi vaippansa täyteen tavaraa juuri kun löysimme parkkipaikan, joten löysimme itsemme hyvin pian Mäkkärin vessasta. Södertäljen McDonald'silla olikin aivan aitiopaikka isossa rakennuksessa kaupungin parhailla näkymillä (tai mitä nyt ehdimme nopealla kierroksellamme nähdä), eli eipä siinä sitten muuta ruokapaikkaa enää jaksanut hakea. 

Södertäljeläisillä oli laulukarkelot rannassa meneillään, joten meno oli hyvin ruotsalaista, vaikka muuten Södertälje avautuikin aivan totaalisena maahanmuuttajakaupunkina. Siinä olikin hyvä hetki mietiskellä tätä nykyistä kulttuurien sekametelisoppaa... 
Tässä vielä tuo kiva näkymä Södertäljestä, sillä kaikki muut kadut olivatkin aika perustylsiä.







¨
Mariefred (y Södertälje en la última foto), Suecia, en julio. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 17. lokakuuta 2015

Sverige roadtrip: Örebro

Palaan ajassa taaksepäin. 

En ole vielä ehtinyt kirjoittaa mitään heinäkuisen maantieretkemme paluuosuudesta, joten nyt kun tuntuu että postaukset alkavat kiertää samaa kehää syksyisine metsäkuvineen, on hyvä hetki palata albumeissa taaemmas ja lähettää ilmoille muutamia matkamuistoja reitiltä Oslo - Tukholma. 

Reissumme loppuosuus ei sujunut ihan suunnitelmiemme mukaan, sillä jouduimme skippaamaan kaikki kolme kaverivisiittiä joiden olin suunnitellut tapahtuvan niin Norjan kuin Ruotsin puolella. Ilmat olivat vesisadetta ja lompakkokin ammotti lähestulkoon tyhjänä. Olimme päättäneet lähteä paluumatkalle hieman aikaisemmin ja ottaa noinkin lyhyelle matkalle jopa kaksi yöpymistä, sillä halusimme välttää kaikki mahdolliset stressit ja raivarit sekä vaaratilanteet johtuen siitä että armasta taaperoamme ei vain mitenkään saa pysymään autoistuimessaan kovin montaa tuntia päivän aikana. 

Paluureitiksi Oslosta otimme tien E18. Pysähdyspaikoiksi valikoituivat Årjäng (koska olen viettänyt Årjängin huudeilla aikaa lapsuudessani ja siellä oli vain pakko pysähtyä), Örebro, Mariefred ja Södertälje. Karlstad putosi pois pysäkkilistalta kaatosateen vuoksi ja Södertäljen lisäsimme vain siksi että se osoittautui halvimmaksi yöpymispaikaksi tarpeeksi lähellä Tukholman satamaa ja aamulaivaa ajatellen. 

Vaikka eräs ystävämme sanoikin E18-reitin olevan hyvin tylsä, oli se minun mielestäni maisemien ja pysähdyspaikkojen puolesta ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin kiertää sieltä järvien alapuolelta. 

Örebro osoittautui yllättävän sympaattikseksi kaupungiksi, vaikka hotellimme olikin hyvin keskiverto. Jos vielä joskus tulee tarvetta yöpyä Örebrossa, valitsisin ehdottomasti hotellin kaupungin keskustasta, enkä Eurostopilta valtatien varrelta... vaikka olihan tuokin mielenkiintoinen kokemuksena. Hotellimme oli Quality Hotel, jonka plussat olivat ilmainen parkki, leikkihuoneet (2 kpl) sekä hyvä aamupala, mutta ehdoton miinus haisevat kokolattiamatot. Carlos ei tosin edes huomannut mitään hajua, mutta minua herkistelijää tuo lemppa otti niin paljon hajuhermoon että olin ihan tuskissani ajatellessani että joutuisin vielä koko laivamatkankin sietämään tuota samaista likaisen maton leuhkaa...

Paras juttu tuossa hotellissamme oli kuitenkin se, että huoneemme sijaitsi tornitalon yläkerroksissa, jossa saimme kokea hitchcockmaisia hetkiä naakkalaumojen syöksyessä kohti ikkunaamme iltahämärässä. Ne pitivät ilmeisesti suurkokousta tornin katolla... tai lieneeköhän ollut vakio yöpymispaikka linnuillekin kyseinen hotla. Jokatapauksessa, se näkymä jäi kyllä todella hyvin muistiin! 




Tuhtien aamupalahetkien jälkeen meillä olikin runsaasti aikaa ennen kuin jatkoimme matkaa, joten kävimme kiertelemässä pitkin Örebron keskustaa, joka oli täynnä toinen toistaan omalaatuisempia taideinstallaatioita. Jotkut taideviikot olivat juuri silloin siis meneillään, mutta itse kaupunki oli muutenkin ihan vierailemisen arvoinen. Tässä hieman kuvamateriaalia:












Loppumatkasta sitten seuraavalla kerralla!  


¨
Volviendo al tema del roadtrip del julio pasado. Aquí algunas fotos de la etapa de Örebro, Suecia, del camino de regreso. 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig