Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Naiivi naisihminen pääkaupunkiseudulta moi!

Välillä tunnen oloni syylliseksi koska en tee enemmän auttaakseni. Maailmassa tapahtuu niin paljon väärää ja minulla olisi kaikki mahdollisuudet omalta osaltani vaikuttaa ympäristööni. Tuntuu että olen jumissa oman elämäni pyörteissä, eikä energia riitä muuhun kuin oman perheyksikköni ylläpitämiseen. 




Tunnen välillä syyllisyyttä myös siitä, että kirjoitan blogiini turhanpäiväisistä asioista, käsittelen valokuvia ja hölisen itsestäni. Miksen voisi käyttää sitä pientäkin aikaa johonkin hyödyllisempään? Mutta toisaalta, se luppoaika on niin vähäistä, etten sen nimissä pystyisi sitoutumaan mihinkään vakavampaan asiaan oikeilla aikatauluilla. Juuri ja juuri pystyn olemaan poissa kotoa säännöllisesti sen 10 tuntia päivässä, jonka päivätyö matkoineen imee. 

Voisinhan silti edes kirjoittaa jotain enemmän asiapitoista blogissani? Mutta tuntuu ettei minulla ole asioihin mitään uutta sanottavaa... 




Tuntuu kovin vaikealta käsittää miten niin monet ihmiset lähellä minua kokevat maailman ja yhteiskunnan niin erilaisesta näkökulmasta, että edes joudun ajattelemaan tällaista. Onko tarpeellista kirjoittaa asioista blogissa, jota lukevat ihmiset, joiden kuvittelisi jakavan saman näkökulman kanssani?

Suurin syy tämän kirjoittamiseen on tietenkin vallitseva pakolaistilanne, sekä sen synnyttämät ongelmat täällä kotimaassamme. Sosiaalinen media puhkuu viestejä ja linkkejä monenlaisiin artikkeleihin, tapahtumiin, mielipiteisiin. Jotkut ystävistäni ja tutuistani ovat paneutuneet asioihin itseäni paljon paremmin. Tekevät jotain konkreettista auttaakseen. Olen kiitollinen heistä, kun en itse kykene enempään.  




Samalla niin monet ihmiset kotikaupungistanikin ovat hyvin vastustavalla kannalla kaiken suhteen mikä käsittää luvattomia vieraita ihmisiä vieraista kulttuureista, heidän reviirillään! Heidän puolestaan olen surullinen, sekä niiden, jotka alentuvat sen vuoksi väkivaltaisiksi, eli tuolle samalle epäsivistyneelle tavalle yrittää hakea ratkaisuja asioihin, jonka vuoksi ihmiset joutuvat sieltä kotimaistaan lähtemään. 




Miksei ihminen kykene tuntemaan sen verran empatiaa lajitovereitaan kohtaan, että osaisi pistää toisten perustarpeista huolehtimisen etnisten, kulttuurillisten ja uskonnollisten eroavaisuuksien edelle? Eikö jokainen joka on joskus kaivannut apua, ymmärrä miltä tuntuu olla hädässä? Mikseivät kaikki tunne tarvetta suojella edes niitä pienimpiä ihmisiä? 




Minulla on kaksi ammattia, mutta olen ollut tänä vuonna nollatyösopimukseni takia yhteensä viisi kuukautta ilman töitä, löytämättä kuitenkaan mitään parempaa. Olen jupissut rahapulastani jo täälläkin kyllästyksiin. Kuljen samoissa kengissä päivästä toiseen ja tänään huomasin kenkieni pohjien olevan rikki. Kuljin työpaikallani sukkasillani, koska kosteus oli tullut läpi kengänpohjien. Mieheni viimeisiin ehjiin farkkuihin tuli perjantaina reikä. Olen syönyt niin paljon puuroa ja muuta perusruokaa, että ne tulevat jo korvista ulos. Olin onnellinen kun tänään pystyin syömään lounaaksi burriton ja tunsin samalla hieman huonoa omatuntoa kun en käynyt vain hakemassa jotain halvempaa kaupasta. Ylihuomenna tuleva, kauan odottamani normaali palkkani on jo etukäteen ohjattu laskuihin, lainanlyhennyksiin, päiväkotimaksuihin, mihin lie. Uusille kengille ja farkuille ei taida edelleenkään olla varaa. Huoleni ovat silti verrattain naurettavia sekä itseaiheutettuja. Asun isossa omakotitalossa, ajan omalla autolla, lapseni käy yksityisessä päiväkodissa, syön mieluiten luomukananmunia ja juon luomumaitoa.  




Miten siis voisin olla vihainen niistä ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne, eivätkä ymmärrä mitä puhumme, miten käyttäydymme, eivätkä edes saa tehdä työtä tai pysty tekemään paljon mitään muutakaan. Nukkuvat lattialla vieraassa paikassa, syövät leiriruokaa. Osalla heistä on takana traumaattisia kokemuksia. He ovat nähneet asioita joita me emme osaa ehkä edes kuvitella. He ovat matkustaneet tänne ehkä viikkotolkulla. Ties millä tavalla. 

Itselläni oli itku herkässä kun kerran jouduin odottamaan lentokentällä vuorokauden että pääsisin kotiin. 




Se, että taloustilanteemme on huono, työllisyystilanne huonoin vuosikausiin, vanhukset huonosti hoidettu, päiväkodeissa liikaa lapsia, leikkauksia joka asiassa, se ei ole perustelu sille ettemmekö voisi vastaanottaa edes väliaikaisesti ihmisiä, joilla asiat ovat vielä huonommin. Missä ne asiat olisivat paremmin? 

Se, että he harjoittavat eri uskontoa, käyttäytyvät eri tavalla, ajattelevat toisin, ei ole syy kohdella heitä eriarvoisesti. En minäkään toivo, että radikaalimmat tai vahvemmat uskonnäkemykset ja epätasa-arvoisemmat ajatusmaailmat aiheuttaisivat konflikteja asuinmaassani (tai missään muussakaan), mutten silti koe, että porttien sulkeminen apua tarvitsevilta ihmisiltä olisi yhtään sen arvostettavampi toimintatapa. Päinvastoin. 




Mikseivät kaikki koe, että yhteiskunnassa elävänä ihmisenä auttaminen on velvollisuus, eikä vaihtoehto jota vastaan tulee protestoida? 

Mutta minähän olen vain naiivi monikulttuurinen naisihminen pääkaupunkiseudulta.





¨
Por qué no todos sentimos la necesidad de ayudar a los demás, sin depender de lo que necesitamos nosotros mismos?

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 26. syyskuuta 2015

Blogitarina

Olen kertonut blogini "tarinaa" lukuisia kertoja, niin täällä blogin puolella kuin erilaisissa blogimiiteissä... vaikka eihän tällä blogipahasella mitään erityistä tarinaa edes ole. Kunhan nyt kirjoittelen kun en osaa olla kirjoittamattakaan. Silti otin ilomielin vastaan Archie Gone Lebanonin Inkalta saamani #Blogisitarina-haasteen, eli here we go! 

Aloitin kirjoittamaan blogia vuonna 2004, eli huimat 11 vuotta takaperin! Ajatella, 11 vuotta bloggailua takana, jonka aikana blogit ovat ehtineet nousta nörttien salaisista nettipäiväkirjoista trendikkäitten tyyppien päivätyöbisnekseksi! Onneksi mukaan mahtuu kaikkea muutakin, kuten tälläinen oman elämän tuulien mukaan muokkautuva pikkublogi, joka juuri ja juuri pysyy mukana somesuhinoissa ja muissa blogihulinoissa, käyntikortteineen päivineen! 

Mutta se ensimmäinen blogi... se ei ollut Friolandia, vaan joku ihan muu, joka sijaitsi diaryland.comissa. Harmittaa kovasti, etten enää kirveelläkään muista mikä sen osoite oli tai millä käyttäjätunnuksilla sitä kirjoittelin, sillä olisi niin hauska käydä nappaamassa talteen se ihan ensimmäinen blogikirjoitus. Sen kuitenkin muistan, että aloitin kirjoittamaan kaverin innoittamana, pitääkseni yhteyttä Suomeen Santo Domingosta, jonne olin muuttanut asumaan vuonna 2003.



Sen verran tuosta blogistani myös muistan, että esimerkiksi kerran kirjoitin retkestäni rautakauppaan, josta ostin pari pönikkää maalia, jotka aioin kuljettaa kävellen kotiin asti. Suomalaiselle opiskelijalle ihan normi juttu, santodomingolaiselle blondiinille ei niinkään.. eipä siis ihmekään, että rautakaupasta oli jo joku heppu lähdössä saatille! Eivät meinanneet antaa minun kuskata itse maalitarvikkeitani kävellen kotiin! Aika sitkeästi minä silloin kuitenkin pidin kiinni omista tavoistani (ja näkemyksistäni), enkä hyväksynyt olevani mikään miesvoimaa tarvitseva hienohelma, joka ei kykenisi itse raahaamaan maalipurkkejaan.. edes siellä kosteassa 30 asteen helteessä, keskellä kaupunkia, jossa "kaikki" kulkevat omilla autoillaan. Blogini oli siis ulkosuomalaisblogi, joka kertoi dommarilaisesta arjestani, huonolla huumorilla höystettynä. Lukijoina oli ehkä kolme kaveria plus kaksi siskoa.


Aika pian samana vuonna siirryin kuintenkin Bloggeriin ja ryhdyin kirjoittamaan espanjaksi. Suomeksi jorisin parissakin eri blogissa, niin omassa kuin kollektiivisessa, mutta Friolandian historia alkaa oikeastaan vuodelta 2008, eli viimeiseltä Santo Domingon vuodelta, jolloin aloitin Vuodatuksen puolella Banana Republic-blogin, jossa kirjoittelin tuntemuksiani ulkosuomalaisena, joka ei ollut varma pitäisikö muuttaa takaisin Suomeen, vai jäädäkö pysyvästi Karibian auringon alle. 

Näiltä ajoilta onkin ensimmäiset suomalaiset (ja ulkosuomalaiset) bloggarikaverit, joista muutaman kanssa pidän edelleen yhteyttä. 

Muutto takaisin Suomeen kuitenkin tuli, ja siitä lähtien kun palasin, on Friolandia-blogi ollut olemassa. Frio tarkoittaa espanjaksi kylmää, joten nimi oli vain nopeasti keksimäni väännös sanasta Finlandia, kun tuo aiempikin bloginimi Banana Republic viittasi suoraan silloiseen asuinpaikkaani Dominican Republiciin. Nyt kun Suomessa on tullut asuttua jo kohta seitsämän vuotta, on tuo pöljä omituinen nimi vähän rasitteena... mutta eihän se nimi blogia tee, vaan se sisältö.





Sisältö blogissani on aina myötäillyt omia kiinnostuksenkohteitani sekä elämäntilannetta. En ole ikinä tykännyt itseni kategorioimisesta johonkin tiettyyn lokeroon, kunnes tajusin, että "Lifestyle-blogi" on sen verran epämääräinen käsite, että sinne minä itseni mieluiten isken. En nimittäin halua olla mammablogi, perheblogi, urheilublogi, valokuvablogi, matkablogi, enkä varsinkaan sisustusblogi, vaan jotain niiden kaikkien rajamailta. Suurimpina bloggailuun liittyvinä intohimoinani ovat kuitenkin aina olleet ja tulevat varmasti aina olemaan valokuvaus ja matkustus, mutta koska muut asiat (kuten lapsi) menevät kertaheitolla matkailun edelle, ei elämä vaan voi olla pelkkää matkustusta ja reissuhöpinöitä. 

Se haittapuoli asiassa tietenkin on, että blogiini on vaikeampi samaistua, tai vaikeampi löytää, kun aiheet harhailevat siellä sun täällä. On silti mahtavaa että samanhenkisiä ihania ihmisiä on ilmaantunut niin läheltä kuin kaukaa, joista on vuosien varrella tullut blogituttavuuksien ohella ihan oikeita ystäviä. 

Lukijoiden suhteen aika tasaista menoa tämä on vuodesta toiseen ollut. Pieni laskusuhdanne toki lähti päälle syksyllä 2013, koska vauva-arki ei meillä ollut todellakaan mitään leppoista menoa, eikä kirjoittamiseen riittänyt energiaa toivotulla tavalla. Siitä lähtien olenkin vähitellen yrittänyt taas kiihdyttää kirjoitustahtia pitääkseni blogin elossa, mutta eipä tämä meidän perhearki mitään kovin mediaseksikästä menoa edelleenkään ole, mutta kiva kuitenkin kun jotkut ovat roikkuneet mukana! ;)





Olen siis tosi tyytyväinen siihen että olen saanut pidettyä tätä blogia yllä, vaikka vähintään parin kuukauden välein tuntuukin siltä että koko bloggaaminen on ihan älytöntä puuhaa. Välillä on kauheasti asiaa, mutta välillä tuntuu ihan idioottimaiselta kertoa omista asioista tai omia mielipiteitä julkisesti. Parasta bloggailussa on kuitenkin vuorovaikutus. Kommentit sekä sitä kautta löytyneet ystävät ovat tuoneet paljon sellaista sisältöä elämäämme, jota emme olisi ilman tätä blogia löytäneet! Ilman blogia myös niin monet asiat olisivat unohtuneet, sekä kuvat jääneet ottamatta retkiltämme. Blogi toimii siis edelleen jonkinlaisena päiväkirjana, vaikka tietenkin sensuroituna sellaisena. 


Kuvan kello Suunto Ambit3 ja kamera Canon EOS M3, blogitestissä***

Pistäkääpä siis kommenttia - olisi nimittäin kiva tietää mistä lähtien olette Friolandiaa lueskelleet, miten tänne olette löytäneet tai mitkä aiheet ovat tässä blogissa kiinnostavimpia! 


On myös kauhean kivaa, kun minutkin välillä aina muistetaan matkabloggaajapiireissä, sillä vaikka joudunkin pysyttäytymään etäällä, suurin osa blogikamuistani ovat juurikin matkabloggareita. Ensimmäiset blogit joita itse luin, olivat kuitenkin niitä ulkosuomalaisblogeja. Silloin käsite matkablogi oli nimittäin ainakin itselleni tuntematon. Päätinkin haastaa mukaan sellaiset neljä tyyppiä, joiden elämää olen blogien kautta seuraillut jo Santo Domingosta asti:

Maria Carole - ranskansuomalainen ulkosavolainen, josta on tullut ihan oikea kirjailija! 

La vida Loca 2.0 - Sari, jonka matkaa läpi opiskelujen, treenailuiden, töiden ja reissujen olen seuraillut niiltä ajoilta asti kun hän oli vaihto-oppilaana Meksikossa.

Oli ennen onnianni - Anni Kansasista, jonka riipaiseva rakkaustarina kaukosuhteineen kosketti omaa vaihtarirakkaustarinaa muistellen...

Iloni - Puuseppä-Anun blogi, jonka tarinaa olen myös seuraillut Meksikon ajoilta puusepäksi asti.

Tässä vielä haaseen ohjeet:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.


¨
Contando mi historia larga con los blogs por petición de una amiga bloguera. Empecé a escribir en el año 2004 y desde entonces he escrito en varios blogs, tanto en español como en finés. La historia del blog Friolandia comenzó en el 2008, cuando nos mudamos de República Dominicana a Finlandia... Lo mejor de tener un blog es que através de el he(mos) encontrado nuevos amigos y he(mos) visto y hecho cosas con las que quizás nunca habríamos topado sin tener el blog. También es más fácil recordar de cosas por tener tantas historias y tantas fotos guardadas por aquí! El lado malo: compartir cosas de nuestra vida privada (aunque obviamente de forma sensurada) siempre es un poco cuestionable. 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Mistä apua stressiin ja masentavaan arkeen?

Havahduin tässä hiljattain siihen todellisuuteen, että aika hurjan iso prosentti tuntemistani ihmisistä syö tai on joskus ainakin syönyt masennuslääkkeitä. Toiset ovat tarvinneet niitä vähemmän, toiset enemmän, mutta kuitenkin, ovat niitä kokeneet tarvinneensa. Elämä tässä länsimaisessa yhteiskunnassa tuntuu olevan kovin rankkaa. Stressi ja paine iskee päälle, niin paljon pitäisi saada aikaan ja raha määräilee elämää. Asetamme itsellemme kovia tavoitteita, vertaamme itseämme toisiin ja samalla etsimme sitä täydellistä elämää. 

On vaikeaa olla onnellinen pienistä asioista. On niin helppoa unohtaa elää tässä hetkessä, yrittäessämme saavuttaa päämääriämme. Haluamme paljon ja mielellään nyt heti. Lisäksi meillä täällä pohjoisessa on ilmasto, joka ei paljon auta iloitsemaan arjesta, ainakaan kesän jälkeen. 


Vaikka kokemani elämä Dominikaanisessa tasavallassa ei ollut taloudellisesti millään tavalla helppoa, eikä elämä muutenkaan mitään ainaista rantalomaa (varsinkaan vaarallisen pääkaupungin pyörteissä), olivat ihmiset silti huomattavasti onnellisempia, tai ainakin elämänmyönteisempiä. Lempeämmän ilmaston ohella ihmisten sosiaalisuus ja avoimuus teki elämästä siedettävämpää, siitäkin huolimatta, että epäkohtia oli roppakaupalla enemmän kuin täällä pohjoisessa, jossa ihmisten vaatimustaso on hyvin korkealla. Mañana-kulttuurissa elämä on astetta stressittömämpää, asioita kun ei tarvitse saada kuntoon nyt heti, huomennakin kun ehtii vielä... tai sitten joskus myöhemmin. 


Meille suomalaisille sellainen ei kuitenkaan sovi (ainakaan yleisesti ottaen), eikä tarvitsekaan. Sen sijaan meillä on muita asioita, jotka auttavat meitä kestämään kovaakin arkea. Yksi niistä on metsä. Sitä meillä onneksi on vielä paljon. 

En tarkoita, että kaikki ongelmamme selviäisivät ryntäämällä ryteikköön, eivät tietenkään. Varmasti niistä nappuloiden napsimisestakin on monelle hurjasti apua, tarkoitukseni ei ole puhua mitenkään niitä vastaan. Länsimainen lääketiede on hyvä asia, mutta on myös hyvä, jos muistaisimme päivittäin ne luontaiset stressinlievityskeinot. Ruoka, liikunta ja lepo. Ainakin minä itse olen huomannut omassa olotilassani suunnattoman eron nyt, kun olen viimeisen puolentoista vuoden aikana liikkunut säännöllisesti luonnossa. 


Ne päivät, joina pääsen metsään, ovat ehdottomasti viikon onnellisimpia päiviä. 

Tässä muutamia Saman Otavan alla-blogin kautta löytämiäni faktoja, jotka pitävät puolta metsäteoriani kanssa:

  • 10 minuuttia metsässä: verenpaineesi alkaa laskemaan ja pulssisi tasoittumaan.
  • 20 minuuttia metsässä: tunnet kuinka mielialasi kohoaa.
  • 1 tunti metsässä: tarkkaavaisuutesi paranee.
  • 2 tuntia metsässä: elimistösi puolustuskyky paranee.
  • Retki metsään myös rauhoittaa, rentouttaa, vähentää stressihormonin eritystä ja parantaa keskittymiskykyä.
  • 60% ympäristöstäsi pitäisi olla metsää, jotta voisit hyvin.
  • 300 metriä on pisin kävelymatka, joka hyvässä asuinympäristössä on lähimpään metsään tai puistoon.
  • 4% suomalaisista määrittelee itsensä kaupunki-ihmisiksi.
  • Metsän myönteiset terveysvaikutukset alkavat näkymään kaupunki-ihmisessä kun metsässä vietetään vähintään 5 tuntia kuukaudessa.
  • Yhtenäisen, pääasiassa luonnon ääniä sisältävän luonnonmetsän terveysvaikutukset ovat parempia kuin rakennetun viheralueen tai puiston.
  • Metsäreissun hoitava vaikutus vähenee jos retkestä tulee väkisin suorittamista rennon samoilun sijaan.
  • Mitä useammin metsässä käyt ja mitä pitempään siellä viihdyt, sitä paremmin voit!
Lähteet: Forest & medicine -tutkimus ja Metsäntutkimuslaitos.


On mukavaa huomata, että metsäily on ihan oikeasti myös hurjassa suosiossa, sillä viime retkellämme Nuuksioon Päivänsäteen ja Menninkäisen kanssa, jolloin nämä kuvat on otettu, ihmisiä oli liikkeellä omaan makuuni hieman liikaakin. Parkkipaikat olivat niin täynnä, että Haukkalammelta oli jopa vaikeaa päästä pois!


¨
Tienes estrés? Dale, sal a caminar al bosque! Para mí los días más felices de la semana son los  que incluyen momentos en la naturaleza. Aquí en el norte no tenemos un clima muy agradable, por lo menos no después del verano, pero a cambio tenemos muchos y muchos bosques. Deberíamos aprovechar más la capacidad natural que tienen para mantenernos sanos en el medio del ajetreo de la vida occidental.

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku
SHARE:

torstai 17. syyskuuta 2015

Erityisen herkkä

Vuosien varrella olen niin monet kerrat tuntenut itseni huonoksi, saamattomaksi tai täydeksi kaaokseksi, koska en pysty keskittymään asioihin, tai unohdan monet asiat, yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikki mitä ympärilläni tapahtuu, vaikuttaa olotilaani suuresti. Äänet, hajut, ihmiset, värit, valot... jos jotain on liikaa tai jos joku asia yhtäkkiä muuttuu, pääni ei vain pysy mukana. 

Jos minulla on nälkä, käyttäydyn kuin villieläin. Musiikki, elokuvat ja valokuvat vaikuttavat minuun välillä ihan liikaa. Liikutun helposti ja välttelen sellaisia asioita joiden vuoksi menetän yöuneni, kuten kauhuelokuvat tai rasittavat uutiset. Toisten ihmisten mieliala ja äänensävy vaikuttavat omaan mielentilaani herkästi. Lapsen itku, oman tai tuntemattoman, tuottaa minussa välillä niin tuskaisen olon, että joudun nolona peittämään korvani. Pienikin määrä kofeiinia saa minut käymään ylikierroksilla ja herkän kipukynnykseni vuoksi olen saanut useita lempinimiä. Usein minun täytyy kelata asioita päässäni, istua vaan ja tuijottaa seinää jotta voin taas toimia. Jos joku vahtii mitä teen, saatan vajota aivan surkeaksi, vaikka kyseessä olisikin asia jonka hallitsen hyvin. 


Nämä, ja muut pienet seikat vaikuttavat elämääni jokapäiväisesti. Kaikki niistä ovat ihan normaaleja juttuja, mutta kun ne kaikki yhdistetään, puhutaan ilmeisesti erityisherkkyydestä. 



Jo varhaisessa vaiheessa huomasimme lapsukaisemme olevan keskivertoa herkempi aisteiltaan ja tunteiltaan. Yhdistin tätä taipumusta hänen isäänsä, mutta vasta Ullan kirjoitettua aiheesta, havahduin itsekin toteamaan, että tämä kaikkihan pätee myös minuun itseeni. Sen jälkeen olen kahlannut läpi artikkeleita, tehnyt testejä ja alkanut ymmärtämään itseäni hiukkasen paremmin. Kai minäkin sitten olen erityisen herkkä , eli highly sensitive person, kuten testitulokset kovasti väittävät.

Vähitellen olen oppinut hallitsemaan itseäni paremmin monissa asioissa, tsemppaamaan enemmän... mutta etenkin viime vuosina olen myös oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Erityisherkkyydessä ei ole kyse mistään sairaudesta, vaan ihan vain ihmisen ominaisuudesta. En enää ota niin kovin itseeni, kun joku läheisistäni esimerkiksi hermostuu "leväperäisyydelleni". Niin usein kyse on vain siitä, etten kykene toimimaan ennalta ajattelemallani tavalla, koska joku asia on häikäissyt mieltäni niin paljon, että unohdan varsinkin kaikki vähäpätöisimmät asiat mielestäni täysin. 




Työelämässä tämä on vaikuttanut sen verran, että olen saanut työnantajan hankkimaan minulle taustamelun vaimentavat kuulokkeet, sekä muuttamaan työpisteiden järjestystä uusiksi. Olen tehokas työssäni, mutta juoksen keskivertoa enemmän paikasta toiseen, koska työssäni on niin monta liikkuvaa osaa, osapuolta sekä meluavaa laitetta, että varsinkin kiireisinä päivinä joudun muuttamaan suuntaani pääni raksuttaessa "äh, eikun niin juu, se mun pitikin tehdä!" 



Olen myös oppinut pitämään huolta syömisestä ja nukkumisesta. Kun muistaa syödä tarpeeksi usein, edes jotain pientä aina väliin, pystyy niin paljon enemmän. Nukkumisesta nyt puhumattakaan.



Aiheesta voi lukea lisää (ja tehdä niitä testejä) esimerkiksi täältä: HSP - Suomen erityisherkät Ry 

¨
Highly sensitive person. Creo que soy una de ellas. Siempre he sido así, pero nunca sabía que eso tenía un nombre. 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Oslo sentrum

Katsellessani läpi Oslo-kuvia, moderaattorini tuolta taka-alalta totesi että "Etkai sä taas kirjoita Oslosta?!" Kyllä vaan, ainakin tämän yhden kerran. Yritän kuitenkin pitää virren lyhyenä ja kuvat pääosissa, sillä niitä on aivan liikaa yhdelle tekstille. 

Oslo on hyvä kaupunki turistille. Kävellen pääsee nopeasti kohteesta toiseen ja suunnistaminen on Helppoa. Jos vaikka saapuu päärautatieasemalle, siitä on hyvä lähteä pyörähtämään mihin ilmansuuntaan tahansa, karttaakaan ei pahemmin kaipaa. 


Karl Johans Gate


Ensimmäisenä voi vaikka ottaa suunnakseen Karl Johanin kadun, joka on osittain kävelykatu, ja jonka varrella sijaitsee niin kauppaa, ravintolaa kuin hotelliakin moneen lähtöön. 


Teinit parveilemassa paikallisen Kämpin, eli Grand Hotelin edustalla. Kuka lie teini-idoli ollutkaan samaan aikaan Oslossa?

Nainen viuhahtamassa kylpytakissaan Grand Hotel-huoneensa parvekkeella, hih...

Ravintolarivistöä Karl Johanin varrella, Spikersuppan puiston laidalla. 

Kansallisteatteri sijaitsee myös Spikersuppan laidalla, tai oikeastaan keskellä puistoa. 

 Näkymä alas Karl Johanille kuninkaallisen linnan edustalta. 





Det Kongelige Slott


Ryhmä pyöräileviä jenkkituristeja sarvipääoppaineen kohtaa japanilaisen matkaohjelman kuvausryhmän Oslon kuninkaallisen linnan edessä. 

Linnan takana sijaitseva puisto ankkalampineen on hyvä paikka levähtää ennen seuraavaa kohdetta. 



Väkeä Oslon keskustassa riitti keskellä lomakautta. Turisteja parveili huomattavasti enemmän kuin Helsingissä, muttei kuitenkaan niin paljon kuin eteläisemmän Euroopan pääkaupungeissa. 

Itse lähtisin kyllä ehdottomasti mieluummin pyöräturneelle halki Oslon, mutta menopelinsä kullakin... Tosin ne pyöräturistit olivat hieman vaarallisia huristellessaan joukkiona ympäriinsä :D. 



Café Cathedral Karl Johanin varrella. 




Jernbanetorget


Oslo Sentralstasjonin edusta on hyvä kohtauspaikka. Asemalta löytyy myös vaikka mitä kauppaa ja kioskia sekä Oslo Visitor Centre



Den Norske Opera & Ballett


Keskusasemalta rannan suuntaan sijaitseekin Oslon Oopperatalo, joka on yksi perusnähtävyyksistä jota ei kannata jättää väliin, vaikkei ooppera tai arkkitehtuuri kauheasti kiinnostaisikaan. Oopperatalon päällä on kiva käydä kävelemässä ja katselemassa maisemia. Aurinkoisella säällä kannattaa tosin ottaa aurinkolasit matkaan, sen verran häikäisevä tuo rakennuksen pinta on. 








Oopperatalon edestä kulki ennen E18-valtatie, joka on siirtynyt maan alle ja tuonut tilaa uusille korkeille rakennuksille, jotka ovat muuttaneet Oslon ilmettä hurjasti. Vielä tällä hetkellä rakennustyömaat tylsistyttävätkin hieman maisemaa, mutta ainakin kameralla tsuumaillessa oopperatalon katolta näkyy hyvin Holmenkollenin kukkuloille asti. Tarkkaan katsoessa hyppyrimäen voikin bongata ylläolevasta kuvasta.



¨
El centro de Oslo. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

perjantai 11. syyskuuta 2015

Arkipäivitystä

Buenos días viernes!


Olen ehtinyt nyt muutaman viikon verran olemaan etätöiden sijaan työpaikallani, yhdeksästä viiteen, viisi päivää viikossa. Vielä ei tunnu ahdistavalta, vaikka päivässä onkin vähemmän vapaita tunteja. Työ ei ole omaani, mutta tuttua ja vaihtelevaa. Eniten tietenkin harmittaa Oliverin kannalta, mutta onneksi olemme niin onnekkaita, että Oliver on saanut viettää iltapäivällä muutaman tunnin mummun ja papan seurassa kotona, jottei päiväkotirupeama olisi liian pitkä. Viimeiset kaksi päivää päiväkotiinmeno onkin jo sujunut ilman itkuja, joten nähtävästi tyyppi on myös vihdoinkin hyväksynyt rutiinin: äiti ja papi vie, lähtee töihin ja pappa hakee kotiin. 

Vielä ei töissä ravaamisen herkku, eli säännöllinen palkka, ole ehtinyt tuoda iloa elämään, mutta jospas tätä edes jonkun aikaa jatkuisi näin, jotta tilanne vihdoinkin löytäisi jonkunmoiseen balanssiin. Ne uudet työsuunnitelmat joista jo vähän intoilin aiemmin, ovat jääneet odottamaan vuodenvaihdetta. Ei suinkaan siis kuopattu, mutta järkevin vaihtoehto oli jäädä odottamaan parempaa hetkeä. 

Kamera on jäänyt hyllyn päälle lomailemaan, mutta Snapchat sen sijaan laulaa harvase päivä katunäkymiä Helsingistä ja muuta yhtä tähdellistä ja tärkeää... ja ilman kuviahan en enää osaa kirjoittaa yhtään mitään. Tässä siis niitä kuvitukseksi. 





¨
Hace unas semanas volví a trabajar en la oficina, con horario rutinario de 9 a 5. Aunque los días se hacen más cortos así, aún la rutina diaria no se ha vuelto pesado. Sigo esperando el fruto del trabajo de dia completo, un sueldo normal, pero mientras tanto vamos avanzando viento en popa hacía la estabilidad. Parece que ya por fin Oliver aceptó que cuando mami y papi van al trabajo, a el le toca estar en la guardería. Ya no llora en las mañanas y se queda de buena gana con sus amiguitos de la guardería. En las tardes pasa unas horas con los abuelos en la casa, para que el día en la guardería no se haga demasiado largo. 
La cámara la he dejado abandonada en estas semanas, pero en Snapchat sigo tirando foticas diario. Estas son algunas de ellas. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig