Keep on keeping on

Tehdessäni töitä koneella minun on paljon helpompi saada kunnon ote hommiin kun kuuntelen musiikkia. Koko viime viikon luureissani pyöri yksi ja sama levy, First Aid Kitin Stay Cold. Jokainen aamuni on siis alkanut samoilla My Silver lining-biisin lyriikoilla. Se herättää tietynlaisen tunnelman päivään ja on ollut omalla tavallaan kovin ajankohtainen omaa elämää ajatellen. 

En tiedä onko sattumaa, vai johtuuko vain siitä että tuota biisiä kuunneltuani tuntuu että pilvien hopea (tai kulta) -reunuksista on muutenkin ollut puhetta siellä sun täällä. Itse olen onneksi löytänyt ne valoisat reunukset tällekin isolle harmaalle pilvelle, joka tuntuu jämähtäneen ylleni vedettyäni rahatilanteeni aivan suohon tänä äitiysloman jälkeisenä vuotena, mutta silti asiat mietityttää ja välillä tuntuu hieman epätoivoiselta kun ei tiedä mikä tienhaara olisi oikea valinta.. vai onko sitä tienhaaraa edes näkyvissä ja pitäisikö vaan jatkaa suoraa maantietä eteenpäin?

Nyt kun Oliver on aloittanut päiväkodin ja itse olen palannut uudelleen työmoodiin, väkisinkin alkaa miettimään onko millään mitä teen mitään järkeä ja miksi teen sitä mitä teen, miksi yleensäkään olen opiskellut yhtään mitään mitä olen opiskellut...

Miksi aina tekisi mieli aloittaa alusta vaikka aika kuluu ja samalla haluaisi päästäkin jonnekin, olla jotakin tai olla tyytyväinen siihen mitä tekee? Miksi on niin vaikeaa päästä kiinni siihen että tuottaisi itselleen elantonsa sillä mitä oikeasti tykkää tehdä? Toiset innostuvat ja onnistuvat, tekevät itsellensä ammatin ilman mitään opintoja edes, samalla kun itse vain tuntee ruopivansa tyhjää samassa kuopassa kaikista niistä opiskeluvuosista huolimatta. Aika kuluu, eikä silti haluaisi kiirehtiä, muttei myöskään jäädä paikalleen ja huomata ajan kuluneen hukkaan. 

I'm scared of living too fast, too slow

Regret, remorse, hold on, oh no I've got to go

There’s no starting over, no new beginnings, time races on

And you've just gotta keep on keeping on

Gotta keep on going, looking straight out on the road

Can't worry 'bout what's behind you or what's coming for you further up the road

I try not to hold on to what is gone, I try to do right what is wrong

I try to keep on keeping on

¨¨¨
These shackles I've made in an attempt to be free

Be it for reason, be it for love

I won't take the easy road

(Klara Maria Soederberg, Johanna Kajsa Soederberg
Warner/Chappell Music Scandinavia AB)

Kuvilla ei kovinkaan paljoa ole asiaan osuutta eikä arpaa. Ne on napattu sateisen Tallinnan edustalta laivalta, jonne yhtäkkiä päädyin viime perjantaina...

¨

El  tiempo pasa y a veces no sé si estoy estancada o si trato de vivir demasiado rápido. No sé si debería tomar desiciones para cambiar el rumbo en la vida laboral o simplemente seguir el mismo camino. A veces quisiera volver a empezar, pero si quiero llegar a algún lado o ser algo, no puedo dejar de mover adelante.

El volver a empezar a trabajar me ha puesto a pensar una vez más en estas cuestiones. Todos los días comienzo mi día laboral en la computadora escuchando el mismo disco de First Aid Kit que comienza con la canción "My Silver Lining". Coincidencia o no, pero las líricas van por el mismo camino...

Las fotos no tienen nada que ver. Las tiré en un barco que me llevó a Tallin y de vuelta el viernes.

Miltä tuntuu kun ei ole kahteen vuoteen kunnolla nukkunut?

Luin tuossa juuri Emman blogista kolmevuotiaan unikoulusta. Koska huonot unet ovat olleet myös minulle arkea jo kaksi vuotta, päätin kaivella puhelimeni muistikirjan syövereistä esiin joitain niitä keskellä yötä ylös rustattuja ajatuksia aiheesta (sillä kyllä, joskus uni on vielä niin kaukana, että saan jopa aikaiseksi kirjattua niitä postausideoita ja muita kuningasideoita ylös).

Oikeastihan juuri tällä hetkellä minä nukun ihan hyvin, mutta tiedän että paremminkin voisi mennä. Tällä hetkellä pikkutyypin nukahtamiseen kuluu ehkä 15 minuuttia, kun vielä hetki sitten se saattoi olla 115 minuuttia. Vähintään kolme kertaa herään kesken unieni tuon pienen ihmisen vaatimuksesta, joista tosin yksi kerta on aina se pakollinen lääkkeenanto joka tapahtuu noin kahdeksan tunnin välein (ja lapsukainen tietenkin viihtyy vaakatasossa sen kymmenen tuntia, jonka vuoksi lääkettä on pakko antaa myös kesken unien). Herra kuningas myös nukkuu edelleen meidän välissämme, usein myös kliseisesti poikittain x-asennossa, sekä vaatii nukahtamiseen minun tai edes papin (siis isin, eikä kirkonmiehen) läsnäolon. 

Joskus lähitulevaisuudessa myös meillä taitaa siis tulla unikoulu ajankohtaiseksi asiaksi, mutta niinkuin ei Emmakaan, en minäkään väkisin, vaan sitten kun sen on mahdollista sujua yhtä hyvin kuin heidän tapauksessaan. Juuri nyt on tarpeeksi muitakin asioita joiden kanssa taistella...

Tässä kuitenkin ajatuksenvirtaa niiltä astetta väsyneemmiltä hetkiltä:

Miltä tuntuu kun ei ole nukkunut kunnolla kahteen vuoteen? 

-Alkaa epäillä omaa harkintakykyään ja järjentilaa

- Nukkuminen ei enää edes onnistu...

-ja kun onnistuu, nukkuisi vaikka koko päivän!

-Lapsen päikkäriaikaan nukahtaa ennen lasta...

- ja havahtuu siihen kun lapsi on lähtenyt pois sängystä ja leikkii radiolla, puhelimella, kaukosäätimellä tai ehkä jopa omilla leluillaan jotka on ehtinyt kipata kopasta ja heitellä ympäri huonetta

-Unohtaa yli puolet asioista joita piti tehdä päivän aikana

-Tuntee itsensä täydeksi luuseriksi

-Ei osaa keskittyä mihinkään asiaan 

-Välttelee kaikkia pakollisia hoidettavia asioita yli sen viimeisenkin pisteen

-Löytää itsensä tekemästä netissä adhd-testejä, saaden tulokseksi suosituksen tohtorin luokse hakeutumisesta

-Näyttää 10 vuotta vanhemmalta kuin kaksi vuotta sitten!

Kaikesta huolimatta, en koe itseäni sekopääksi, enkä kymmentä vuotta vanhemmaksi, enkä muutenkaan huonoksi äidiksi (vaikka tästä kaikilla saa tietenkin olla omat mielipiteensä) ja olen tyytyväinen siitä että varsinkin nyt kevätauringon paistaessa herään aamulla virkeänä ja innokkaana uuteen päivään!

Yksi asia kerrallaan. Eilen oli jopa paljon parempi päivä päikkärissä. Oliver taisi löytää itsellensä pienen ystävän eikä enää itkenyt kun saavuin noutamaan. Oli jopa nukahtanut päikkäreille ihan itsekseen ja vain parin kyyneleen jälkeen!

¨

Llevo ya dos años sin haber dormido bien... A veces siento que me estoy volviendo loca por falta de descanso pero pensandolo bien, la cosa no va tan mal. Quizás me veo más vieja y a veces no actuo como una gente pensante por el cansancio eterno, pero por lo menos en este momento me siento descansada y con energía. Poco a poco las cosas van cambiando y vamos superando los retos uno por uno. Ya vendrá el tiempo cuando el pequeño aprenda a dormir sus noches sin ninguna interrupción!

Blogihaaveiluja vol. 100

Välillä haaveilen uudesta blogista. Sellaisesta johon kirjoittaisin melkein joka päivä ja jolla olisi hieno uusi pohja ja ihan kokonaan uusi nimikin. Ihan joku muu kuin tuo tyhmä Friolandia... tuntuu että taas kerran bloggarikaverit ovat siirtymässä tässä touhussa seuraavalle asteelle, samalla kun minä vain kirjoitan blogitekstejä pääni sisällä hetkeä ennen nukahtamista, unohtaen kaiken aamuun mennessä. 

Niin ja hullua puuhaahan tämä loppujen lopuksi on. 

Eikä minulla mitään asiaakaan oikeastaan taida olla. 

Kuvailen vaan risuja ja käpyjä ja auringonsäteitä...

No, ehkä joskus. Vaikka sitten kun sen nimi voisi olla paluubanaanisaarelle.com!

Tässä niitä risuja:

¨

Cuanto me gustaría bloguear todos los días... y en realidad tener un blog todo nuevo y bonito en vez de este viejo Friolandia. Pero al final solo publico fotos de montes y rayos de sol de vez en cuando. Jeje. Bueno, quizás, algún día!

Vaikka päiväkotialoitus on perseestä, aamulla paistaa taas aurinko!

Aurinkoiset aamut saavat minut niin hyvälle tuulelle, että kaikki negatiiviset ajatukset kaikkoavat mielestäni kokonaan. Ainakin hetkeksi. Tänään on ollut muutenkin hyvä päivä, on ollut niin helppoa keskittyä niihin asioihin jotka tekevät onnelliseksi juuri nyt, tässä hetkessä ja aina. Oma pieni perhe. Se, että saamme olla yhdessä.  

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet aikamoista kestävyysurheilua. Olemme harjoitelleet päiväkodissa käymistä, kohtalaisen huonolla menestyksellä. Flunssat ja mahapöpöt tarttuivat mukaamme alta aikayksikön ja minun töihinpaluuni kesti yhden ainoan aamupäivän. 

Muuten päiväkoti vaikuttaa ihan mukavalta paikalta ja sen työntekijät motivoituneilta ja hyviltä tyypeiltä. Lapset tosin ovat kliseisen vaaleanpunaisia ja sinisiä (ja Oliverin punainen haalari aiheutti hämmentyneitä ajatuksia eräänkin pienen tyttösen päässä). Vähintään joka toisella valuu räkä ja kaula on paljaana tai korva tulee ulos piposta. Ensimmäisenä aamuna yksi taaperoista lipitti kuravettä hiekkalaatikossa maaten ja toisena aamuna toinen innostui tuuppimaan Oliveria aina kun hoitajan silmä vältti. Flunssilta, kuhmuilta ja ripuleilta on siis mahdotonta välttyä. 

Minun poissaollessani Oliver ei syö eikä paljoa muuta tee kuin istu jonkun aikuisen sylissä. Palatessani poskella on kyynel ja naama mutristuu maailman surkeimpaan "mamma miksi minut hylkäsit"-ilmeeseen. Aamulla häivyn paikalta joko salaa tai hirveän huudon säestyksellä.

Ensi viikolla kuitenkin uudestaan, kunhan vain räkätauti saadaan kunnolla selätettyä (jotta saadaan uusi tilalle...). Hiljaa hyvä tulee. 

¨

Las mañanas soleadas me hacen olvidar todas las dificultades de la vida y recordar las cosas buenas, las cosas que me hacen feliz. Mi pequeña familia. Que podamos estar juntos los tres. 

El comienzo de la guardería de Oliver no ha sido nada fácil, pero eso era de esperar... Ya se nos pegaron las gripes que andan rondando por allí y aquí estamos en recuperación para volver al combate en la semana que viene!