Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

torstai 15. tammikuuta 2015

Muutkosia arkeen, ennen kuin joku ratkeaa liitoksistaan

Välillä on päiviä jolloin kaikki sujuu niin hienosti, että hymyä riittää vielä sinne asti kun C saapuu töistä kotiin. Silloin sitä muistaa kysyä miten päivä meni, antaa halin ja pusun ja suunnitella vielä kauppareissua tai muuta yhtä arkisen tylsää askaretta hoidettavaksi illan aikana. Joskus on sitten niitä päiviä, kun känkkäränkkä on iskenyt taloon, joko lapselle tai itselle tai luultavasti molemmille, tai päivä rullannut muuten vaan sellaista rataa että sillä välin kun kerään säkillisen lattialle heitettyjä pillejä, (jotka lapsi on löytänyt vetolaatikosta kääntäessäni selkäni laittaakseni maidon jääkaappiin), on hän jo ehtinyt ravistella puoli nokkamukillista maitoa sohvalle sekä sen päällä lojuneelle villahuovalle ja niitä putsatessani tehdä jo jotain muuta vastaavaa... Silloin ei kuudelta illalla jaksaisi enää mitään muuta kuin maata olohuoneen lattialla ja tuijottaa telkkarin kokkiohjelmia. 

Jotta kotoa käsin työskentely onnistuisi, ei sellaiselle lattialla koomailulle voi suoda hetkeäkään. Jokainen sekunti jonka lapsenhoito ja kotihommat suinkin suovat, tulisi käyttää ahkerasti työtunteja (tai paremminkin työminuutteja) karruttaen. Siitä seuraa se, ettei kotona voi koskaan vaan olla tuntematta syyllisyyttä siitä että pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Jopa yksin suihkussa (ilman lasta) käynnistä muodostuu harvinaista luksusta. Koko viime syksyn kyseisessä tilanteessa pyöriskeltyäni, olen todennut että näin ei vain voi jatkua. En ole superihminen joka jaksaisi vielä kymmennen jälkeen illalla tehdä työtä, jonka tulosta seurataan minuuttitarkkuudella.  



Jos kyseessä olisi hieman aikaansaavampi ihminen kuin minä, plus hieman vähemmän aikaansaavampi lapsi kuin O, niin ehkä tämäkin olisi mahdollista, mutta tällä yhtälöllä ei edes totaalinen taloudellinen musta aukko saa hommaa luistamaan. Jos yritän O:n läsnäollessa istua koneen ääressä, on koneesta joko lähtenyt virta tai lapsesta karmaiseva huuto jo ennen kuin ehdin avata ensimmäistäkään ohjelmaa. Jos haluan säilyttää hyvän parisuhteen, ei joka toinen ilta voi mennä huonosti jo siitä alkaen kun toinen astuu ovesta sisään, Jos kuitenkin toisella on kiire työkoneelle jo ennen kuin toinen ehtii saada takkiaan pois päältä, on pinna helposti liian kireällä itse kullakin, eikä siinä vaiheessa vähiten ainakaan lapsella. Sitäpaitsi, mikä parisuhde, kun arjesta muodostuu vuorottaista lastenhoitoa perhe-elämän sijaan, viikonloppuja myöten. 

Näin siis olisi, jos minä olisin tehnyt kaikkeni työtuntien karruttamisen suhteen. Niin ei ole kuitenkaan ollut, sillä niin usein on lapsen sekä oma että puoliskonkin hyvinvointi laitettu etusijalle. Toisinaan hyvinvointi on tarkoittanut sitä, etten ole tehnyt kerrassaan yhtään mitään. Ihmetellyt vain sängynpohjalta lapsen vihdoin nukahdettua, että mitä tässä nyt vielä pitäisi tehdä. 



Ennen jouluaattoa kannoin työkoneeni (joka tosiaan suuren rendauskapasiteettitarpeen vuoksi on pöytäkone eikä kannettava) pois makuuhuoneestamme, jossa viimeiset kuukaudet olin yrittänyt työskennellä sen osoittauduttua paikaksi jossa pystyin maksimoimaan työtuntini. En kestänyt ajatusta herätä jouluaattonakin nähden heti ensimmäisenä tuon tuskaisia tunteita tuottavan työpisteeni. Siitä on kuitenkin seurannut se, että sen jälkeen en olekaan onnistunut töitä pahemmin edes tekemään. 

Viimein tänään koitti päivä, jona O jäi kiltisti leikkimään dädänsä kanssa minun kivutessani yläkertaan työkoneen ääreen (eikä tämä siis tarkoita sitä etteikö dädän kanssa muulloinkin olisi kivempi leikkiä kuin minun, kunhan en vain yritäkään lähteä yläkertaan tai muuallekaan tietokoneen ääreen)... mutta sähköpostissa minua odottikin jo epäilemäni tilanne; tällä hetkellä minua kaipaavien projektien luku on pyöreät nolla. Miksi se mitään muuta olisikaan, kun en minä niistä kuitenkaan ehtisi missään järkevässä aikataulussa suoriutumaankaan. Tänään oli myös päivä, jolloin vihdoin tartuin luuriin ja soitin valitsemamme päiväkodin johtajalle kysyäkseni tutustumiskäynnistä tuon puolitoistavuotiaan sydänkäpyseni hoitopaikkaa ajatellen. 



Niin se vain on, että päiväkotiin on tuon pikkuisenikin suunnattava edes puolipäiväisesti, jotta saisimme tilanteen jotenkin järkevämmin haltuumme. Isovanhempien hoitoavun varaankaan kun ei hommaa mitenkään voi jättää. Niin paljon kuin haluaisinkin etenkin O:n erityisseikkojen vuoksi hänet kotona pitää ainakin sinne kolmevuotiaaksi asti, on päivähoitopaikka loppujen lopuksi parempi vaihtoehto myös lapsukaiselle itselleen. Kovempi paikka se varmasti on meille vanhemmille yrittää luottaa siihen, että päiväkodissa pikkuinen saa tarvittavan huomion sydämensä sekä kramppailunsa tai muuten vaan kovan temperamenttinsa vuoksi. Parempi O:n on opetella eroon äitiriippuvuudestaankin nyt, kuin odottaa siihen asti että äiti on täysin riekaleina yritettyään pitää kaikki palaset käsissään tässä rikkinäisen kukkaron ja uuvuttavan arjen tuoman hullunmyllyn keskellä. 

Tämä vuosi on siis alkanut kovin leppoisasti O:n kanssa kotona hengaillessa, mutta kohta varmasti meilläkin koittaa taas hieman uudet arkikuviot. Saas nähdä mitä tuleman pitää.



¨
Trabajar desde la casa con Oliver ha resultado ser una misión casi imposible. Luego de intentarlo por varios meses, he decidido que algo tiene que cambiar. Lamentablemente no trabajar no es una opción, pues no nos queda de otra que empezar a ver las opciones de guarderia que nos quedan cerca. Por más que quisiera que Oliver pueda quedarse conmigo en la casa por lo menos hasta que cumpla sus tres años, creo que así sera mejor tanto para el como para nosotros... 
SHARE:

6 kommenttia

  1. Se voi olla tosiaan, että päivähoitoon meno on vanhemmille kovempi paikka kuin Oliverille. Sieltä saa alkuhässäkän laannuttua uusia kavereita, leikkejä, leluja, kokemuksia... Ja kun päivänne saa tietyn rytmin, on sinunkin varmasti helpompi aloittaa / jatkaa työntekoa ja löytää sille oma selkeä aikansa.
    Ihanaa kevään jatkoa ja Oliverille mukavia tulevia hoitopäiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin tosiaan luulisin minäkin. Oliver on todella arka, mutta varmasti alkukankeudesta selvittyään tykkää paljon päiväkodista ja toisten lapsien kanssa hengailusta ;).
      Ja kiitos ja samaa teille Menninkäinen!

      Poista
  2. Kaikki järjestyy!!
    Itsellä samoja pohdintoja tuon rahaseikan suhteen. Vaikka millään ei haluaisi myöntää, mutta kyllä ne taloudellisten vaikeuksien helpottuminen helpottaa sitä arkeakin. Kunpa niin ei tarvitsisi ajatella ja kaikki saisi olla kotona lasten kanssa, jos tahtoisi.
    Minä kyllä uskon, että O. pärjää ja se voi tehdä oikeasti tosi hyvääkin. Omassa ystäväpiirissä on yksi äiti, joka lopulta totesi että töihin paluu ja päiväkotiin meno (saman ikäisenä kuin O) teki koko perheelle tosi hyvää, vaikka se alussa pelottikin.
    Muutoksen tuulia, myönteisiä sellaisia sinne toivon minä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, varmasti, kaikki järjestyy kunhan vain ottaa asiat rauhallisesti... ja samaa mieltä olen kanssasi! Toivotaan että päiväkoti olisi tosiaan kaikinpuolin hyvä juttu, eikä vain sellainen paikka jossa tulee koko ajan kipeäksi...
      ja kiitos <3!

      Poista
  3. Nyt on kyllä sanoa että en tiedä KETÄÄN joka olisi niin aikaansaava tai jolla olisi niin unelmalapsi että pystyisi pyörittämään tuota yhtälöä mikä teillä on! Itse teen nyt töitä kokopäiväisesti kotoa käsin, mutta se tarkoittaa sitä että lapset ovat myös tarhassa koko päivän. Syksyllä vähän kokeilin miten homma toimisi niin jos pienempi olisi kotona ja tekisin aina hommia "sopivissa väleissä", mutta eihän niitä sopivia välejä mistään tullut :) Meillä muksut ovat ainakin sopeutuneet tosi hyvin päiväkotiin, ja joululoman jälkeen pikku likka odotti tarhaa jo tosi innolla koska siellä oli "kaikki mun kaverit", ja pieni mieskin jää sinne ilman protesteja. Pidän peukkuja pystyssä että kaikki menee hyvin, ja niingän sitä monet sanovat että se muksun tarhaan jättäminen on kovempi kolaus vanhemmille kuin lapselle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niinhän se tahtoo olla ettei niitä sopivia välejä oikein tule... mutta tiedän kyllä muutaman mamman jotka ovat onnistuneet omaa yritystään pyörittämään siinä hulinan keskellä, huh! Ja toivotaan että saatais vielä tälle keväälle hoitopaikka :). Tsemppiä sinne työarkeen ja pusuja pikkuisille!

      Poista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig