Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Kuulumisia

Taidan olla ottanut hieman liian henkilökohtaisen asenteen tätä blogia kohtaan, sillä näin harvakseltaan kirjoitellessani tuntuu siltä että ensimmäisenä pitäisi kirjoittaa kaikki päällimmäiset kuulumiset, ennen kuin voin siirtyä kertomaan mistään muusta asiasta. Ihan kuin tapaisi pitkästä aikaa rakkaan ystävän eikä kertoisi mitään mitä oikeasti kuuluu, vaan höpöttäisi vain säästä ja jostain housuostoksista. 

Säästä tosin voisin kehittää hyvinkin henkilökohtaista juttua, sillä nuo ulkona vallitsevat olosuhteet kun tahtovat vaikuttaa omaan olotilaani liiankin paljon, mutta jospa kuitenkin jätetään se toiselle kertaa. Housuostoksia en taas ole tehnyt, vaikkakin eilen (siis sunnutaina - tämä kirjoittelu kun tahtoo olla hieman katkeilevaa) melkein ostin toppahousut kirpparilta, jotka olisivat niin mainiosti sopineet yhteen toppatakkini kanssa. Olin itseasiassa kirpparilla (Kirkkonummen Kipinän Kirppisbasaarilla Kirkkonummen keskustassa) siskoni kanssa jo toistamiseen myyntihommissa, lihottamassa edes hieman sitä kovin nälkäistä rahapossua sekä samalla pysyäkseni poissa kotoa jotta O saisi jatkaa harjoituksiaan selvitä heti aamusta alkaen ilman mamman läsnäoloa. 

Nämä kaksi asiaa, rahapossu sekä O:n äitivieroitus ovatkin luultavasti ne päällimmäiset asiat jotka ovat pyörineet mielessä päivittäin, mutta tuntuu siltä että jauhan vain samaa asiaa jos taas niistä kirjoittelen. Vihdoinkin minusta alkaa kuitenkin tuntua siltä, että lapsukainen on kasvanut minusta sen verran eroon, että kykenen hyvillä mielin poistumaan kotoa pidemmäksikin aikaa, joka olisi oikein toivottavaa, sillä aivan kohta minun olisikin tarkoitus poistua kokonaiseksi viikonlopuksi naapurimaan puolelle. 



Tuo tuleva viikonloppu on ollut mielessäni tavattoman paljon, sillä niin hölmöltä kuin se toisille varmaan kuulostaakin, niin meille se tulee olemaan aivan valtavan iso juttu. Olen kuitenkin päättänyt olla perääntymättä, sillä toivon että tämä tekisi oikeasti hyvää niin minulle itselleni kuin O:llekin. Silti pelkään aivan kauheasti, että tilanne eskaloituu siihen, että O vetää niin kovat raivarit että kramppaa ja saa vielä rytmihäiriöitä ja joutuu taas sairaalaan, sillä välin kun minä reippailen jossain Ruotsissa! 

Se toivottavasti jääköön vain omaksi kauhuskenaariokseni, sillä onneksi O on sen verran isin poika, että nykyään jopa nukahtaa mieluummin dädänsä kainaloon ja esimerkiksi minun kotiintullessani pettyy kun sieltä tulinkin vain minä eikä dädä, eli varmasti tuo pärjäisi täällä aivan hyvin ilman minuakin, kunhan vain ei olisi edelleen uniaikaan niin kauhea tissitakiainen... mutta siinäpä se vieroitus sitten viimeistään tulee tehtyä totaalisesti, kun ei ole mahdollisuutta antaa periksi.  

Päivähoitoasia on edistynyt ja samalla ollut edistymättä, sillä asiat ovat kääntyneet niin päälaelleen, että nyt olisi ehkä sittenkin perhepäivähoitopaikka tarjolla (jota minä alunperin halusin mutta sain tietää että tuskin onnistuisi O:n sydänjutun takia), vaikka nyt haluaisinkin mieluummin paikan päiväkodista, jotka ovatkin tällä hetkellä aivan täynnä. 

Ikuisuusprojektiksi venynyt autokouluni sen sijaan on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että viikon päästä on edessä inssi. Välillä olen tuntenut itseni täysin luuseriksi kun panikoin liikenteessä niin paljon että on tuntunut ettei minusta ikinä ole kuskiksi, joka taas on tuntunut niin hölmöltä, minä kun aina olen pitänyt itseäni sellaisena joka handlaa kaikki koneet ja kulkuvälineet joita eteen laitetaan. Jos jollain on siis hyviä vinkkejä joilla pitää hermot kasassa ja polvi tutisematta ajokokeen aikana niin kertokaa heti! Muutoin saan kyllä kutsua kaikkia jumalia apuun tuohon torstaiaamuun sekä etsiä keinoja löytää itsestäni uudelleen se pieni hikipinko, joka pääsi kokeen kuin kokeen kunnialla läpi, harjoittelin tai en. Nyt on meinaan harjoittelujakin tehty reippaasti yli vaadittavan määrän ja kurvailtu pitkin Helsinkiä ja motareita siinä määrin, että jo olisi aika osata. Hieman ehkä pistää harmittamaan ettei tullut sitä korttia hommattua silloin 18-vuotiaana... 



¨
Las últimas semanas han sido un poco monótonas, pero ya pronto vendrán tiempos interesantes. En la semana que viene por fin tendré el examen de manejo, esperamos tener noticias de la posible guardería de Oliver y para terminar la semana, yo me iré a Suecia por tres días. Así que espero pronto tener algo que contarles  ;).
SHARE:

torstai 15. tammikuuta 2015

Muutkosia arkeen, ennen kuin joku ratkeaa liitoksistaan

Välillä on päiviä jolloin kaikki sujuu niin hienosti, että hymyä riittää vielä sinne asti kun C saapuu töistä kotiin. Silloin sitä muistaa kysyä miten päivä meni, antaa halin ja pusun ja suunnitella vielä kauppareissua tai muuta yhtä arkisen tylsää askaretta hoidettavaksi illan aikana. Joskus on sitten niitä päiviä, kun känkkäränkkä on iskenyt taloon, joko lapselle tai itselle tai luultavasti molemmille, tai päivä rullannut muuten vaan sellaista rataa että sillä välin kun kerään säkillisen lattialle heitettyjä pillejä, (jotka lapsi on löytänyt vetolaatikosta kääntäessäni selkäni laittaakseni maidon jääkaappiin), on hän jo ehtinyt ravistella puoli nokkamukillista maitoa sohvalle sekä sen päällä lojuneelle villahuovalle ja niitä putsatessani tehdä jo jotain muuta vastaavaa... Silloin ei kuudelta illalla jaksaisi enää mitään muuta kuin maata olohuoneen lattialla ja tuijottaa telkkarin kokkiohjelmia. 

Jotta kotoa käsin työskentely onnistuisi, ei sellaiselle lattialla koomailulle voi suoda hetkeäkään. Jokainen sekunti jonka lapsenhoito ja kotihommat suinkin suovat, tulisi käyttää ahkerasti työtunteja (tai paremminkin työminuutteja) karruttaen. Siitä seuraa se, ettei kotona voi koskaan vaan olla tuntematta syyllisyyttä siitä että pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Jopa yksin suihkussa (ilman lasta) käynnistä muodostuu harvinaista luksusta. Koko viime syksyn kyseisessä tilanteessa pyöriskeltyäni, olen todennut että näin ei vain voi jatkua. En ole superihminen joka jaksaisi vielä kymmennen jälkeen illalla tehdä työtä, jonka tulosta seurataan minuuttitarkkuudella.  



Jos kyseessä olisi hieman aikaansaavampi ihminen kuin minä, plus hieman vähemmän aikaansaavampi lapsi kuin O, niin ehkä tämäkin olisi mahdollista, mutta tällä yhtälöllä ei edes totaalinen taloudellinen musta aukko saa hommaa luistamaan. Jos yritän O:n läsnäollessa istua koneen ääressä, on koneesta joko lähtenyt virta tai lapsesta karmaiseva huuto jo ennen kuin ehdin avata ensimmäistäkään ohjelmaa. Jos haluan säilyttää hyvän parisuhteen, ei joka toinen ilta voi mennä huonosti jo siitä alkaen kun toinen astuu ovesta sisään, Jos kuitenkin toisella on kiire työkoneelle jo ennen kuin toinen ehtii saada takkiaan pois päältä, on pinna helposti liian kireällä itse kullakin, eikä siinä vaiheessa vähiten ainakaan lapsella. Sitäpaitsi, mikä parisuhde, kun arjesta muodostuu vuorottaista lastenhoitoa perhe-elämän sijaan, viikonloppuja myöten. 

Näin siis olisi, jos minä olisin tehnyt kaikkeni työtuntien karruttamisen suhteen. Niin ei ole kuitenkaan ollut, sillä niin usein on lapsen sekä oma että puoliskonkin hyvinvointi laitettu etusijalle. Toisinaan hyvinvointi on tarkoittanut sitä, etten ole tehnyt kerrassaan yhtään mitään. Ihmetellyt vain sängynpohjalta lapsen vihdoin nukahdettua, että mitä tässä nyt vielä pitäisi tehdä. 



Ennen jouluaattoa kannoin työkoneeni (joka tosiaan suuren rendauskapasiteettitarpeen vuoksi on pöytäkone eikä kannettava) pois makuuhuoneestamme, jossa viimeiset kuukaudet olin yrittänyt työskennellä sen osoittauduttua paikaksi jossa pystyin maksimoimaan työtuntini. En kestänyt ajatusta herätä jouluaattonakin nähden heti ensimmäisenä tuon tuskaisia tunteita tuottavan työpisteeni. Siitä on kuitenkin seurannut se, että sen jälkeen en olekaan onnistunut töitä pahemmin edes tekemään. 

Viimein tänään koitti päivä, jona O jäi kiltisti leikkimään dädänsä kanssa minun kivutessani yläkertaan työkoneen ääreen (eikä tämä siis tarkoita sitä etteikö dädän kanssa muulloinkin olisi kivempi leikkiä kuin minun, kunhan en vain yritäkään lähteä yläkertaan tai muuallekaan tietokoneen ääreen)... mutta sähköpostissa minua odottikin jo epäilemäni tilanne; tällä hetkellä minua kaipaavien projektien luku on pyöreät nolla. Miksi se mitään muuta olisikaan, kun en minä niistä kuitenkaan ehtisi missään järkevässä aikataulussa suoriutumaankaan. Tänään oli myös päivä, jolloin vihdoin tartuin luuriin ja soitin valitsemamme päiväkodin johtajalle kysyäkseni tutustumiskäynnistä tuon puolitoistavuotiaan sydänkäpyseni hoitopaikkaa ajatellen. 



Niin se vain on, että päiväkotiin on tuon pikkuisenikin suunnattava edes puolipäiväisesti, jotta saisimme tilanteen jotenkin järkevämmin haltuumme. Isovanhempien hoitoavun varaankaan kun ei hommaa mitenkään voi jättää. Niin paljon kuin haluaisinkin etenkin O:n erityisseikkojen vuoksi hänet kotona pitää ainakin sinne kolmevuotiaaksi asti, on päivähoitopaikka loppujen lopuksi parempi vaihtoehto myös lapsukaiselle itselleen. Kovempi paikka se varmasti on meille vanhemmille yrittää luottaa siihen, että päiväkodissa pikkuinen saa tarvittavan huomion sydämensä sekä kramppailunsa tai muuten vaan kovan temperamenttinsa vuoksi. Parempi O:n on opetella eroon äitiriippuvuudestaankin nyt, kuin odottaa siihen asti että äiti on täysin riekaleina yritettyään pitää kaikki palaset käsissään tässä rikkinäisen kukkaron ja uuvuttavan arjen tuoman hullunmyllyn keskellä. 

Tämä vuosi on siis alkanut kovin leppoisasti O:n kanssa kotona hengaillessa, mutta kohta varmasti meilläkin koittaa taas hieman uudet arkikuviot. Saas nähdä mitä tuleman pitää.



¨
Trabajar desde la casa con Oliver ha resultado ser una misión casi imposible. Luego de intentarlo por varios meses, he decidido que algo tiene que cambiar. Lamentablemente no trabajar no es una opción, pues no nos queda de otra que empezar a ver las opciones de guarderia que nos quedan cerca. Por más que quisiera que Oliver pueda quedarse conmigo en la casa por lo menos hasta que cumpla sus tres años, creo que así sera mejor tanto para el como para nosotros... 
SHARE:

tiistai 6. tammikuuta 2015

Lupauksia

En tiedä olenko kertaakaan pitänyt kiinni antamistani uudenvuodenlupauksista. En tosin muista olenko niitä ikinä kovin vakavasti ottanutkaan. Saattaa olla, mutta muistini moisiin asioihin on kovin lyhyt. Osaan kuitenkin pitää lupaukseni, varsinkin jos asia jollain tapaa koskettaa jotain toista ihmistä. 

Esimerkiksi raskaana ollessa minun oli hyvin helppo muuttaa omia ruokailutottumuksiani. Monet itkevät kun esimerkiksi kahvin juontia tulisi rajoittaa, mutta minulle tuo ei ollut ongelma eikä mikään, sillä kysehän ei ollut minusta vaan lapsukaisestani. En yksinkertaisesti juonut (enkä juo edelleenkään) kahvia ollenkaan niin ei tarvinnut asiaa edes miettiä, enkä itseasiassa mitään muutakaan kofeiinipitoista juomaa, kuten Coca Colaa, johon ennen muinoin olin täysin addiktoitunut. 

Myöskään alkoholia en ole kaivannut ollenkaan ja ajattelinkin jatkaa samalla linjalla hamaan tulevaisuuteen. Pientä glögierehdystä lukuunottamatta joinkin alkoholipitoisia viimeksi häissämme, joista onkin ehtinyt jo vierähtää 2,5 vuotta. En nyt kuitenkaan ajatellut täysin absolutisti asian suhteen loppuelämääni olla, mutta yleisesti ottaen mehu varmasti riittänee minulle. Myös karkkien suhteen olen kääntänyt kelkkani täysin. Ennen olin kunnon karkkihirmu sekä salmiakkisyöppö, mutta nykyään en edes kaipaa kaupan karkkilaareille. Syön jos sitä on saatavilla, kohtuullisesti, mutten enää voisi kuvitellakaan ostavani kilon irtokarkkipussia leffaeväiksi. Toissailtana tosin tähän asiaan tuli tehtyä poikkeus, kun Carlos kuskasi iltaherkuiksi nälkäiselle Downton Abbey-maratoonarille juurikin Candy King-pussin...

Karkkipussista huolimatta vuosi 2015 on alkanut verrattain hyvin lupaukseni suhteen. Se on nimittäin juuri se luultavimmin yleisin asia mitä ihmiset itselleen vuoden alussa lupailevat: tänä vuonna pistetään kroppa kuntoon! Olen aloittanut kuntoilun lumilautailulla, kaverin hyväksi toteamalla Focus T25-jumppaohjelmalla sekä ilmoittautumalla tammikuun lopulla alkavaan telinevoimisteluryhmään! Pyllylihaksissa on siis jo ehtinyt tuntumaan vuoden vaihdos, mutta toivotaan että tämä innostus kestäisi tällä kertaa läpi vuoden!

Toinen lupaukseni onkin sitten yrittää organisoida omaa ajankulutustani paremmin pitämällä kalenteria. Ainahan minulla kalenteri on ollut, mutta olen täytellyt sitä hyvin laiskanlaisesti, unohtaen tietenkin hoidettavia asioita hyvin ahkeraan. Tänä vuonna yritän siis olla hieman suomalaisempi: järjestelmällinen ja ajantasalla!


Photo: RVitello


¨
Esta vez mis promesas para el año nuevo no fueron nada fuera de lo común: ponerme en forma y organizarme mejor usando un calendario todos los dias. Ya comencé con los ejercicios haciendo snowboarding, apuntandome en clases de gimnasia y sudando con los videos de FocusT25 aqui en la casa. Espero que pueda mantener el ánimo durante el año entero!
SHARE:

perjantai 2. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, uudet kujeet

Vai olisikohan sittenkään?
Tulihan sitä taas heitettyä ilmoille lupausta jos toista uudelle vuodelle, mutta menneiden vuosien kokemuksella en ehkä ottaisi niitä niin vakavissani. Niin se vaan tuppaa menemään että asiat muuttuvat tai ovat muuttumatta ihan omalla ajallaan ja painollaan, vuoden vaihtumisista viis veisaten. No, siitä kuitenkin lisää myöhemmin. 

Nyt tulin jo toistamiseen heittämään ilmoille vain pienen uudenvuoden tervehdyksen, mutta eiköhän tämä kirjoittelu tästä ala taas sujumaan, sillä jouluvieraamme ovat kaikonneet kotimaisemiinsa yhtä ripeään kuin lumikerrokset takapihaltamme. Vaikka tosiasiahan on se, että olisinhan minä tänne blogiinkin varmasti ehtinyt, ellen olisi haksahtanut katsomaan Netflixistä sinne vihdoin saapunutta Downton Abbey-sarjaa, jonka katsomista olin näinkin pitkään onnistunut välttelemään. 

Kammottavana sarjamaratoonarina olenkin sitten vuoroöinä joko nukkunut 12 tuntia tai tuijottanut ruutua ja vääntänyt jopa itkua erään fiktiivisen ystävän poismenon vuoksi. Nyt on kuitenkin vähitellen palattava arkeen ja ruotuun myös blogirintamalla, ennen kuin te kaikki ystäväiseni siellä ruudun takana kyllästytte hiljaisuuteeni. Myös blogien lukeminen on jäänyt niin vähäiselle, että kohta lukulistani alkaa pursua yli äyräiden... tai sitten ei, sillä tuskin olen ainoa joka on näin joulun aikaan unohtanut koneensa kiinni. 

Jotain muutakin olen kuitenkin ehtinyt puuhailemaan kuin mussuttamaan suklaata (joka ei laktoosivammasta kärsivälle ole muutenkaan kovin hyvä idea) ja tuijottamaan sadan vuoden takaisia englantilaisia tarinoita. Siitä voitte lukea lisää täältä, nimittäin Friolandian lumiedition puolelta, jota olen pikku hiljaa alkanut aktivoimaan uudelleen. 

173

¨
Feliz ano (con el asunto encima de la n que no logro encontrar con esta maquina) nuevo, amigos!

SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig