Päivä kuvina

Yritin viime keskiviikkona aamuauringon inspiroimana toteuttaa kuvapostausta meidän päivästämme, mutta huomasin sen olevan yllättävän vaikeaa... kamera ei koskaan ollut käden ulottuvuudella juuri niillä hyvillä hetkillä kun jotain tapahtui. No, täytyypä koittaa uudestaan vaikka joku viikonloppu niin on hieman helpompaa kun on enemmän käsiä kuvaamassa ja jalkoja juoksemassa tuon pienen villieläimen perässä. Tässä kuitenkin tällainen kasa räpsyjä päivän varrelta:

Katselimme Oliverin kanssa auringonnousua ikkunasta ja ihmettelimme tuota auringolle ilmestynyttä kaveria. Oliko se kuu, vai ikkunalasin muodostama häikäisevä valoefekti? Oliver käyttää auringosta nimeä "paistaa", mutta kuu on onneksi hyvin helppo sana. Myös tähti on pikkuiselle kuu.

Mamma koomaili King Oliverin valtakunnan lattialla, kunnes sai herätettyä itsensä kunnolla ryhtyäkseen hieman järjestelemään lattialle jääneitä edellisen illan leikkejä.

Siivouksen jälkeen koottiin ja hajotettiin palloja uudestaan ja uudestaan sekä pyöriteltiin niitä hyrrän lailla ympäri lattiaa.

Aamupalan jälkeen Oliver katseli pappan kanssa aamuohjelmia Olohuoneen telkkarista...

Minä sain kaiken tuon valoenergian inspiroimana vietyä kaikki vuodevaatteet ulos tuulettumaan. Samalla nappasin muutaman kuvan takapihalta...

Ruokailun jälkeen olikin jo pikkuisen päikkäreitten aika ja sillä välin kun hän nukkui, minä ihailin edelleen niitä auringonsäteitä ja istuin koneen ääressä...

Iltapäivällä kuvailu hieman jäi, mutta illalla juhlistimme siskontytön synttäreitä lettukestien muodossa, leikittiin legoilla, paukutettiin rumpuja ja muuta perushommaa...

Ennen nukkumaanmenoa piirreltiin vielä ensimmäistä kertaa ikinä paintilla! Oliver veteli kiekuroita ja minä täytin väreillä ja lisäsin silmät niin että saatiin aikaiseksi ukkeli! Tuli muuten aika hieno :D (tyylikäs sekainen työpöytä... urghs). 

Quería hacer un fotopost sobre nuestro día, pero fue demasiado difícil tener la cámara preparada en los momentos cuando realmente estuvimos haciendo algo. El huracán ambulante llamado Oliver y la cámara son dos cosas demasiado valiosas para manejar al mismo tiempo :D. Bueno, aquí las que pude tomar... 

Ohikulkumatkalla New Yorkissa

Nyt kun juuri päästiin katselemasta Helsingin syksyistä kattonäkymää, onkin oiva hetki palata hieman memory lanelle New Yorkin korkeampiin maisemiin ja ajassa huimat kymmenen vuotta taaksepäin!

Eksyin tänään katselemaan vanhoja kuvia niiltä ajoilta kun asuin Santo Domingossa, törmäten seuraaviin kuviin ensimmäiseltä visiitiltäni New Yorkiin syyskuussa 2004. Sittemmin New York on ponnahtanut esiin blogissa useampaan otteeseen, mutten koskaan ole varsinaisesti kirjoittanut itse aiheesta. Minulla tuskin on siitä mitään kovin mielenkiintoista sanottavaa, eikä myöskään mitään erityisiä vinkkejä jakaa muille matkailijoille, joten jätän sellaiset matkaopas-selostukset niitä taitaville. Sen sijaan ajattelin kertoa vain siitä millaisena  ja minkälaisissa tilanteissa tuo kaupunki on minulle esittäytynyt.

Olen aina ollut yksi niistä höppänöistä, jotka pitävät New Yorkia jotenkin erityisenä kaupunkina, sellaisena jonne nyt vaan on pakko päästä käymään ja mieluummin vaikka asumaan. Nyt, kun olen siellä käynyt useampaan otteeseen, en enää osaa pitää yllä sitä fiilistä, jonka siitä silloin kymmenen vuotta sitten löysin. Ei minulla enää ole ikävä New Yorkia, ei vaikka tuo mahtava kaupunki onkin. Sittemmin ovat toisenlaiset kaupungit löytäneet tiensä lähemmäs sydäntäni.

Ensimmäistä New Yorkin reissuani lukuunottamatta kaikki visiittini ovat olleet lähinnä läpikulkumatkoja, joilla olen viipynyt vain muutaman vuorokauden, jos sitäkään. New York kun sijaitsee oivasti matkan varrella Santo Domingoon lennettäessä... tosin sen verran hankalasti, että saman päivän aikana on turha yrittää perille asti päästä (ainakaan minun käyttämilläni lentoyhtiöillä). 

Myöskään tuo ensimmäinen matkani ei ollut varsinaisesti lomamatka. Olin tilannut New Yorkiin kaverin yritystunnuksilla verottomana läppärin sekä muuta oheiskamaa, joita C:n ilmaiseksi lentelevä veli oli menossa noutamaan serkkujensa luota Manhattanilta. Loppujen lopuksi päätin kuitenkin lähteä itse mukaan, sillä turistiviisumini oli taas menossa umpeen ja tilanteen nollaaminen oli hyvä suorittaa poistumalla maasta (kun olin sen jo lukuisia kertoja uusinut saamatta aikaiseksi hommata varsinaista oleskelulupaa). Niinpä tutustuin tuohon mahtavaan kaupunkiin nykyisen kytyni kanssa, heidän tätinsä olkkarissa Washington Heightsillä punkaten.

Muistan vielä hyvin elävästi sen tunnetilan, kun ensimmäistä kertaa astelin tuossa vertikaalisesti huimiin lukemiin kohoavassa ympäristössä. Kaupunki oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin, mutta rauhallisempi. Olin olettanut, että New Yorkissa olisi astetta hurjempaa, mutta Manhattan vaikuttikin hurjan turvalliselta. Ainoa hetki jolloin tunsin itseni hieman oudoksi, oli kun iltasella kävelimme Washington Heightsillä pitkin Saint Nicholas Avenueta ja kaikki itseäni lukuunottamatta olivat "dominican yorkeja" tai muita latinoita, jotka hengailivat kioskien ja muiden liikkeiden kulmilla ja tuntuivat tsekkaavan keitä me oikein olimme... tosin seuraavilla visiiteilläni tuokin tunne oli jo kadonnut. Ehkä fiilis olisi toinen jos liikkuisi jossain tietyillä huudeilla, mutta esimerkiksi Santo Domingossa tunnen oloni verrattaen turvattomammaksi ihan missä tahansa alueella. 

Jos nyt lähtisin Nykkiin, en varmaankaan pyörisi niillä samoilla kulmilla kuin suurin osa turisteista, mutta tuolla ensimmäisellä kerralla nähtävyyslistalla oli tietenkin kaikki perusjutut lähtien Times Squaresta ja Empire State Buildingistä. Siksi myös nämä valokuvamuistot ovat juuri sitä perusnäkymää. Myöhemmillä ohikulkumatkoillani olen kuitenkin ehtinyt nähdä Manhattania ristiin rastiin sekä Queensiä, Brooklyniä ja Jersey Citynkin maisemia.

Ehkä erikoisin vuorokauteni noilla huudeilla on kuitenkin ollut se kerta, kun olin muuttamassa takaisin Suomeen. Jätettyäni matkalaukkuni JFK:n säilytykseen, ryntäsin johonkin Brooklynin kupeeseen tapaamaan Mirvaa ja muutamaa muuta ympäri maailmaa lentelevää suomalaista. Siitä matkamme jatkuikin ties minne baarirallin muodossa, jonka aikana kannoin tuhottoman painavaa käsimatkatavarareppua selässäni ja olin luultavasti maailman kypsintä seuraa kun baarista toiseen ravaaminen kesken kotimatkan ei ehkä ollut ensimmäisenä prioriteettilistallani. Kun vihdoin pääsimme Mirvan asuntolalle jonnekin päin Manhattania, en päässytkään vaksin ohi aulaa pidemmälle ennen kuin kello kävi viisi aamulla. Sen jälkeen sain nukuttua ehkä puolisen tuntia asuntolan yhteistilan sohvalla. Ennen paluutani lentokentälle vietin kuitenkin mukavan päivän Mirvan toisen suomalaisvieraan seurassa jossain Queensissä sijaitsevassa ostoskeskuksessa.

Hyväksi kakkoseksi oudoista New York-episodeistani tulee se kerta, kun yritimme epätoivoisesti matkustaa häidemme jälkeen stand by-lipuilla kotiin. Matkaseurueemme joutui jakautumaan kolmeen eri suuntaan ja minä päädyin vanhempieni kanssa lennolle Puerto Ricon San Juanista (12 epäonnistuneen boardausyrityksen jälkeen) New Yorkin JFK:lle. Sieltä suuntasimme vailla etukäteissuunnitelmia keskelle Times Squaren sykettä, joka oli tuohon elokuiseen aikaan kuin palava muurahaiskeko. Tungimme itsemme nälkäisinä sisään Mäkkäriin (!) ja sen jälkeen palloilimme ympäriinsä minä puskien vihreätä Samsoniteani pitkin kaupunkia (vanhempieni laukut olivat onneksi omilla seikkailuillaan). Yöksi suuntasimme La Guardialle, jonne matkustimme metrolla sekä bussilla, joka jäi jumiin keskelle kapeaa katua pysäköineen ambulanssin taakse. Onneksi meillä oli kuitenkin koko yö aikaa ennen seuraavaa lentoa kohti Chicagoa. 

Jokaisella New York-pyrähdykselläni olen kuitenkin ehtinyt nähdä jotain uutta, sillä tuossa kaupungissa jos jossain on nähtävää ja tehtävää. Kertaakaan en ole yöpynyt hotellissa, joten sen verran olen saanut näkökulmaa paikalliseen arkeen, etten katsele siellä oleskelua tummennettujen Ray Ban-kakkuloiden läpi. Sikäläiset kämpät tahtovat olla hieman kurttuisempia suomalaisiin verrattuna (siis sellaiset joihin meillä olisi varaa), joten mistään elokuvamaisista luksusasumuksista on turha haaveilla. Silti voisin kuvitella viettäväni tuossa kaupungissa vähän pidemmänkin aikaa, ottaen irti kaiken sen mistä jokainen nykkihullu nauttii. 

Parhaat New Yorkin muistoni sijoittuvat kahdeksan vuoden taa, jolloin olimme matkalla Carloksen kanssa kaksisteen. Se päivä, kun kävimme Guggenheimissa Zaha Hadidin näyttelyssä, kävelimme Central Parkissa, söimme seisaaltaan Chipotle-safkaa, haimme kannettavani huollosta 5th Avenuen Apple Storesta kuin paikalliset konsanaan ja kävelimme sateisessa syyskuun illassa kaivonkansien höyrytessä Plaza-hotellin kulmilla. Se oli niin täydellinen ilta, että täti-rukka siellä korkealla Manhattanilla lähes tunnin metromatkan päässä oli jo pelännyt meidän joutuneen vaikeuksiin kun meitä ei kuulunut eikä näkynyt kotiin. 

Myös Carloksen mielestä New York on sellainen kaupunki, jossa pitäisi viettää ainakin muutama kuukausi saadakseen siitä tarpeekseen. En siis menisi vannomaan etteikö meitä sieltä vielä löydettäisi hengailemasta läpikulkumatkan sijaan ihan pidemmän kaavan mukaan. Kyllä niissä kaikissa New York-kliseissä vaan on perää, sanoisi toiset mitä tahansa. 

Recuerdos sobre mis experiencias en los stopovers de Nueva York, ambientados con estas fotos (tomadas por el primo neoyorquino) de la primera visita en septiembre 2004, cuando viajé con mi cuñado (larga historia para los que no se lo saben)! Aunque ya no tenga esa fiebre de NY, sigo diciendo que todos esos clichés sobre esa ciudad que nunca duerme son verdad. Simplemente hay tanto que ver y hacer que habría que quedarse por un tiempo alargado para hartarse. New York, I love you too!

Harmauden keskellä Helsingin kattojen yllä

Tänään Carlos tokaisi katsellessaan ikkunasta ulos harmauteen että "tästä näkymästä puuttuu vain varis istumassa tuolla puun oksalla". Minua alkoi niin kovasti naurattaa, sillä ensimmäinen asia minkä tänä aamuna avatessani verhoa näin oli juurikin varis istumassa pellon laidalla sen samaisen puun paljaalla oksalla. Kiinnitin siihen huomiota, sillä se todellakin kulminoi tämän ankean maiseman tunnelman. Visuaaliseen tunnelmaan kun vielä lisää mielessään sen ääntelevän "kraak", niin mielikuva on täydellinen. Täydellisen harmaa, synkkä ja sumuinen, juuri sellainen päivä, jolloin ei tee mieli tehdä yhtään mitään. 

Paljon ei tehtykään, mutta ennen kuin viikonloppu oli valunut täysin ohi, pakenimme hetkeksi Helsinkiin. Helsinki näyttäytyi aivan yhtä harmaana, mutta siltikin niin kauniina. Kaikissa vuodenajoissa on oma taikansa ja vaikka vahvasti väriaistein elävänä tapaan kammoksua kaikista eniten tätä aikaa, osaan silti hetkittäin nauttia tuon sumuisen, märän ja viimaisen maiseman kauneudesta. Ei sitä tarvitse paljoa tehdä, että arjen harmaudenkin saa kiedottua hienoihin hetkiin. Tällä kertaa kipusimme hetkeksi korkeisiin kulisseihin Helsingin kattojen ylle ja palasimme alas katsoen päivää aivan toisesta perspektiivistä.

 

Quizás el día más feo del año. Gris, frio, mojado. Para tener mejor perspectiva, subí por un instante sobre los techos de Helsinki y luego bajé con una nueva visión. Hasta estos tiempos nublados y frios pueden ser bellos e interesantes, dependiendo de que punto de vista lo miremos. Por eso es bueno mantenerse activo y hacer cosas fuera de lo común, aunque el clima te llame para quedarte a hibernar bajo las sábanas hasta que salga el sol.

Päivänsäde ja menninkäinen

Kun olin raskaana, lauloin mahalleni kahta laulua. Toinen niistä oli Päivänsäde ja menninkäinen. Se on juuri sellainen haikean mahdoton rakkaustarina, joihin olen aina ollut koukussa. Ainakin jos C:ltä kysytään (lieneekö sillä syynsä miksi olen omassa elämässänikin päätynyt kiven ja kannon kautta tähän missä nyt olen). Päivänsäde ja menninkäinen on myös yksi niistä lauluista, jotka hyvin elävästi muistan omasta lapsuudestani. Ulkomuistista alusta loppuun. 

Omaa lapsukaistani vaivanneen koliikin seurauksena Päivänsäde ja menninkäinen taittuu nykyään ei vain ulkomuistista, vaan täysin automaattisesti. Sitä kun tuli laulettua kovin ahkeraan pikkuisen itkuja tyynnytellessä, kävellessä ympyrää keittiön ja olohuoneen välillä, pieni nyytti olalla kyhnöttäen. Välillä laulu pääsi kyllä huilimaan päänsisäiselle ullakolle, mutta viime viikkoina se on valloittanut taas alaa, kun päiväunille ja yöunille nukahtamisesta on tullut hieman hankalampaa kuin ennen. 

On ihanaa huomata, kuinka lapsi oikeasti kuuntelee laulua. Tiedä häntä pitääkö tuo näitä säveliä erityisempinä kuin muita rallatuksia, sillä kaikki lauluthan häntä kiinnostavat, mutta kyllä se ainakin minuutiksi hänet saa rauhoittumaan ja katselemaan tyytyväisenä äidin silmiin. 

Niin ja miksi tästä nyt kerroin? Ihan vain siksi koska eilisellä metsäretkellämme pikkuisen taapertaessa innokkaana sammaleisessa maastossa, viimeisten päivänsäteiden pilkistellessä puiden takaa, en voinut muuta kuin mielessäni lauleskella tuota laulua... Hetki oli niin päivänsädettä ja menninkäistä täynnä!

Atrapando los últimos rayos de sol en el bosque... cantando la historia de amor de un duendecillo y un rayo de sol, una canción finlandesa que conozco desde chiquita. Cuando estuve embarazada se la cantaba a la barriga y así mismo se la sigo cantando todavía a Oliver cuando está inquieto o no puede dormir. La tarde de ayer en el bosque se veía justamente como ese ambiente que me imagino con la canción... con la diferencia de que el duendecillo en el bosque era mi propio chiquillo, corriendo atrás de los rayitos de sol.

Oliverin kielellä

On se vaan niin mukavaa kun tuo pieni ihminen alkaa vähitellen olla niin suuri ja viisas, että hänen kanssaan voi jo käydä jonkinasteista keskustelua, jossa molemmat osapuolet ymmärtävät toisiaan. Välillä ovat kuitenkin sanat tai ymmärrys hakusessa, niin lapsella kuin äidilläkin. 

Muistan kuinka aikoinaan ihmettelin ystävieni lasten puhetta, tai siis lähinnä sitä, että miten ihmeessä siitä voi saada selkoa, kun itse en ymmärtänyt puolikasta sanaakaan. No, nyt olemme itse siinä vaiheessa kun saan päivittäin olla tulkkaamassa pikkuisen tahtojan vaatimuksia. Vielä on sanavarasto kuitenkin kovin yksitoikkoista, mutta siitä olen enemmän kuin innoissani, että tuo pieni ihme ihan selkeästi ymmärtää asiat yhtä hyvin molemmilla äidinkielillään ja jopa sanoo asioita sekä suomeksi että espanjaksi, vaikka suomi väkisinkin on ottanut etumatkaa. 

Neuvolassa käydessämme neuvolantäti on jo pariin otteseen kysynyt että mitä sanoja O on jo oppinut ja aina olen vastannut että monia sanoja tulee jo, mutta kun niitä alan kertomaan, niin sillä hetkellä ei mieleen meinaakaan tulla paljon mitään. Niinpä minulle tuli mieleeni kirjoittaa niitä tänne blogiin, niin tuleepahan kirjoitettua johonkin muistiin. Samalla olisin hyvin kiinnostunut siitä, miten erilaiselta tai samanlaiselta teidän muiden lapsien ensimmäiset puheet ovat kuulostaneet!

Tässäpä siis kielinerouksia a la Oliver: 

Mamma (äiti), dädä (isä) papa (isä), mummu, pappa, tyttö

Pää, tukka

Paita (paita tai mikä vaan kangas), ukka (sukka), vaaipa (vaippa)

Hau hau (koira), Kopkopkoo (hevonen), kää (käärme), koo (krokotiili), kukko, muu (lehmä), pupu, ka (kala, kirahvi, pingviini!) jne... 

Poppa (kuuma), au au (sattuu, myös äidin tukka on au au koska äiti huutaa au kun sitä revitään.. ja sitähän pitäisi aina saada repiä)

Gagua (vesi eli agua), maii (maissi), puu (puuro), ka (kana), pa (leipä eli pan)

Ota ota (uudestaan eli otra vez) 

Aa aa (ylös tuolille istumaan)

Tätä (Tehdään tätä tai anna tätä haluan sitä juuri nyt heti minulle)

Kakka (pissa, kakka tai Herra Hakkarainen)

Pu (lamppu), pa (pallo) ko (kello), kukka, kaakuu (keinu), pumpu (rummut), kauppa 

Brum brum (auto, juna, laiva, lentokone, traktori...)
Hola (moi), alo (haloo), pois

Popou (haluan katsoa videoita Youtubesta, etenkin Po Pow Pay:tä)

Pappa (myöskin Muumit ovat pappa)

No niin, nyt riittää ennen kuin alan toistamaan samoja tavuja. Niin monet asiat kun ilmoitetaan kuitenkin jonain kakka-sanan variaationa... ja kun tarkemmin ajattelee, niin siltähän se suomi ulkomaalaisenkin korvaan kuulostaa! Kakaaakaaakkkkkkakakakaaa (tai näin minulle on ainakin useaan otteeseen todettu)!

Ja tässä ollaan sitten päästy itse asiaan eli popoun pariin. Olemme niin pulassa tämän yksivuotiaan videoaddiktin kanssa. Puhelimia ja tabletteja piilotellaan siis aika ahkeraan!

Ya está hablando mucho Oliver! Aquí va una lista de sus primeras palabras... casi todas en finés... pero no se preocupen que el español lo dominará también, ya que lo entiende igual! Algunas palabras siempre las dice en español, sin importar con quien esté hablando: gagua (agua), pa (pan), ota ota (otra vez) y hola! 

Perjantai-illan tajunnanvirtaa: Viattomuuden ajoista mediajeesuksiin

Taas kerran istun pimeässä huoneessa tuijottaen valkoista ruutua, pää täynnä ajatuksia, osaamatta jäsentää niistä yhtäkään. Sormeni syyhyävät päästä kirjoittamaan, mutta kaikki ne asiat joista haluaisin kertoa, vaativat liian paljon aivotyötä tähän aikaan päivästä... tai ehkä ihan mihin aikaan tahansa. 

Tuntuu turhalta kirjoittaa turhanpäiväistä asiaa, johon on uhrannut vain puolikkaan ajatuksen, mutta toisaalta tuntuu turhauttavalta se, että blogikirjoitukseen pitäisi yleensäkään panostaa kuin lehtiartikkeliin konsanaan. 

Vaikka onkin hienoa että blogeista on tullut niin iso juttu, välillä kaipaan niitä viattomuuden aikoja jolloin paljoa ajattelematta tuli ulostettua sellaisia juttuja joita nykyään ei todellakaan tulisi päästettyä nettiavaruuteen. On toki hienoa lukea myös blogeja, jotka ovat siistejä ja sliipattuja, asiapohjaisia ja oikeakielisiä, hyvin jäsenneltyjä ja mitä vielä. Niistä tulee varmasti puoliksi tiedostamattakin otettua mallia kun ajattelee omaa blogia, mutta silti olisi mukavaa pysyä edes jokseenkin ajan hermoilla ja hommassa mukana, vaikka oma ulosanti pysyttäytyisikin siellä tajunnanvirtakirjoittelun lähimaastoilla. 

Ajatella, että aikaa on kulunut niinkin paljon, etten edes tajua enää ajatella ensimmäisiä blogituttavuuksiani blogituttavuuksina. Ajatelkaa, että ensimmäiset blogitreffini olivat sellaiset, joihin oli kutsuttu kaikki paikalliset bloggarit Santo Domingon kokoisessa miljoonakaupungissa ja silti mahduimme yhden ravintolan terassille! Eikä siitä kuitenkaan ole kuin vajaat 10 vuotta aikaa...

En edes ollut muistanut tuota tapahtunutta kun nykymaailman blogimenoja miettii, mutta totta vie, niinhän se oli blogimiitti, jossa istuin kolmisteen pöydässä erään lukijani ja tämän tyttöystävän kanssa. Emme tainneet pahemmin edes tehdä tuttavuutta muiden paikalla olleiden bloggareiden kanssa. Taisimme jopa lähteä vielä jatkamaan iltaa toiseen paikkaan kolmisteen ja tuon jälkeen olenkin pitänyt kyseistä arkkitehtiä ystävänäni blogilukijan sijaan. Siitäkin huolimatta, että elämä on vienyt kauas ja nykyään kommunikointi rajoittuu Facebook-statuksiin ja Instagram-seurailuun. 

Siitä tulikin mieleeni eräs toinen asia, joka minua hieman häiritsee. En nimittäin jaksa ymmärtää, miksi ihmiset haalivat itselleen seuraajia, sellaisia jotka eivät tiedä ihmisestä mitään, jotka eivät liity heidän elämäänsä tai aiheeseen millään tapaa. Follow for follow? Siinä en tietenkään näe mitään väärää, että joku haluaa että hänen kuviaan tai blogiaan, Twitter-tiliä tai mitä tahansa seurataan yleisesti, sillä tykkäänhän itsekin jos räpsimistäni IG-kuvista tykätään tai blogiani kommentoidaan, mutta se, että haalimalla haalisin seuraajia joita aihe ei edes hetkauta millään tapaa, se tuntuu jotenkin aivan hullunkuriselta. 

Vai olenko minä vain putoamassa pois kehityksestä? Minäkin, joka kuvittelen olevani kovin sopeutuvainen ja hyväksyvä tämän kaiken someilun ja verkostoyhteiskunnan luoman yksityisyyskatoavaisuuden keskellä. Jakaminen on hyvä juttu, enkä pelkää vaikka oma ja vielä lapsenikin naama on julkinen... mutta kaikella rajansa ja kyseistä Jeesus-syndroomaa en edes haluaisi ymmärtää. Sen vielä käsittää, että ne, jotka tekevät tuotoksillaan rahaa (tai pyrkivät siihen), opiskelevat tekniikoita joilla saa itselleen lisää seuraajia, mutta se, että teini-ikäisistä lähtien ihmiset haalivat omille naamaräpsyilleen tai muille vastaaville tuhansia seuraajia, sen minä luokittelisin jo jonkinlaiseksi häiriöksi tai syndroomaksi. Eikö se oma sosiaalinen ympyrä enää riitä meille, kun pitää luoda itsestämme somejeesuksia? 

Hace diez años escribir un blog era algo totalmente diferente. En esa época de inocencia, sin miedos ni dudas, lanzaba al aire pensamientos y cosas personales que hoy en día ni se me ocurrirían escribir en el blog. Ahora todo se ha vuelto tan profesional que a veces uno siente que un simple blogpost debería tener el mismo nivel de artículos de revistas. 

Me acuerdo de mi primer encuentro con bloggers en Santo Domingo, donde habían invitado a todos los que habían registrado su bitácora en la red bloguera local. Eramos tan pocos que cabíamos en la misma terraza de un restaurante. De eso no hace ni diez años y mira donde hemos llegado... la forma de compartir y seguir en la red se ha vuelto una loquera. Una locura tan grande que ya siento que me estoy quedando atrás porque no logro entender cosas como la necesidad de la gente de buscarse seguidores aleatorios para sus selfies, etcetera, como si tuvieramos algún tipo de síndrome de ser "Jesuses de la media socia"l!

Hetkessä elämistä

Viikko on taas kadonnut menneisyyteen. 

Syksy pimenee hurjaa vauhtia ja mieleni tekisi kadota lähempänä päiväntasaajaa sijaitsevien leveysasteiden auringonsäteisiin. Vielä voi kuitenkin yrittää turvautua värienergiaan ruskaista luontoa ihaillen, mutta sateet ja pilvinen taivas vetävät väkisinkin suun haukotukseen. 

Kyllä tästä kuitenkin selvitään, niinkuin jokaisena vuonna tähänkin asti. Silti haaveilu muuttolinnun elämästä nousee pintaan aina tähän aikaan vuodesta. Täällä kuitenkin ollaan, nyt ja seuraavinakin vuosina, joten on vain löydettävä ne keinot selättää harmaidenkin päivien ankeus. 

Elämän pienistä asioista on paljon helpompi nauttia kun pakottaa itsensä keskittymään vain nykyhetkeen. On hyvä oppia olemaan stressaamatta asioista joiden arvo on mitattavissa vain materiana. 

Pieniä ihania asioita ovat tänään olleet: siskontytön leipomat muffinssit, kuvapalapeli jonka eläimet ja muut jutut Oliver tunnistaa jo kahdella kielellä, kukkuu-leikin aiheuttamat naurunremahdukset sekä pilvien lomasta pilkistellyt aurinko!

La oscuridad del otoño trae consigo el bostezo. La falta de rayos de sol me hace querer tomar vuelo con las aves migratorias. Trato de llenarme de energía con los colores de las hojas otoñales y concentrarme en el momento presente, sin preocupaciones por cosas cuyo valor es material.

Inspiraatiota Vuoriortalta

Kun ajattelee nykyhetkeä, saattaa ehkä tuntua ettei oikein saa mitään aikaiseksi. Sitten kun katsahtaa ajassa taaksepäin, huomaakin että ihan hurjan paljon on tapahtunut pienessä ajassa. Elämä on kuljettanut ees taas ja tuonut täysin uusia kuvioita mukanaan. 

Tasan kaksi vuotta sitten kävin Naisyrittäjyyskeskuksen järjestämää yrittäjäkurssia. Kurssin lisäksi tein päivätöitä kotoa käsin ja ravasin iltaisin puuverstaalla. Olin perustanut oman toiminimeni ja suunnittelin kovaa vauhtia oman yritykseni kehittämistä... mutta niin vain kävi, että muut asiat kävivätkin tärkeämmiksi, sillä juuri tuolloin sain tietää olevani raskaana. Henkilökohtaisessa yritysneuvonnassa kerroin asiasta ensimmäistä kertaa jollekin muulle kuin neuvolantädille. Tämä yritysneuvojani oli vilpittömän iloinen puolestani ja sai minut tuntemaan, että ajoitus oli aivan loistava kaikista urasuunnitelmistani huolimatta.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, istun täällä kotitoimistollani, tehden taas samoja palkkatöitä samalla kun tuo pieni ihminen vetelee sikeitään oranssi pehmolelukala kainalossaan. Niin paljon on tosiaan tapahtunut, mutta oma yritykseni on edelleen lähestulkoon jäissä, vaikka päässä pyörii yhtä ja toista sormenpäitä syyhyttävää ajatusta. Jos ajoitus lapsen kanssa oli oikea, niin ehkä nyt vähitellen olisi se oikea hetki tehdä jotain niiden muiden asioiden suhteen? Yrittäjyys vaatii paljon uskallusta sekä luottamusta itseensä, varsinkin kun kyseessä ovat luovat alat. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta ja niin paljon on ihan vain itsestä ja omasta ahkeruudesta kiinni.  

Minulla taitaa olla tapana jumittua omalle mukavuusympyrälleni ja jäädä tuijottelemaan horisonttiin, sen sijaan että pistäisin oikeasti toimeksi. Onneksi kuitenkin jotkut toiset ovat itseäni aikaansaavampia, tuoden itselle lisää inspiraatiota, uskallusta, luottamusta ja positiivista energiaa. Yksi tällaisten tuntemuksien tuottaja on Vuoriortan perustaja Anni. 

Tutustuin Anniin juuri tuolla samaisella yrittäjäkurssilla. Siinä vaiheessa Annilla oli visioita, suunnitelmia, useampiakin sellaisia, mutta toteutus oli vielä alkuvaiheessa. Tuon kurssin jälkeen Anni on kuitenkin ehtinyt luomaan tuotemerkin ja malliston, sekä kasvattamaan perhettään yhdellä jäsenellä, aivan kuin siinä sivussa, vaikka tosiasiassa varmasti tämä kaikki muu on luotu siinä sivussa. Vuoriortta erottuu massasta erikoisuudellaan, ollen kuitenkin juuri tätä hetkeä ja sitä mitä tiedostava kuluttaja suomalaiselta merkiltä kaipaa. Ainakin se on juuri jotain sellaista, jota itse ihailen, varsinkin siitä syystä, että tiedän mistä se on saanut alkunsa ja kuka on sen takana. Itselläni nämä kaksi vuotta ovat pyörineet vain oman perheeni arjen rakentamisessa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö moni muukin asia voisi olla mahdollista. 

Instagram-kuvista inspiroituneena sain vihdoinkin aikaiseksi tehdä ensimmäisen tilaukseni Vuoriortan nettikaupan kautta, jonka jälkeen Oliver ja minä olemme värittäneet syksyämme Vuoriortan tupsumyssyllä ja sukkahousuilla. Kirkkaiden värien ansioista innostuin eräänä päivänä räpsimään niistä kuvia ja siitä inspiroituneena kirjoittaa asiasta vielä tännekin. Ehkäpä onnistun vielä tässä syksyn aikana treffaamaan itse Annia ja kyselemään tarkemmin miten hän on kaikessa tässä onnistunut sillä välin kun itse olen vain tyytynyt haaveiluun!

El gorrito y las medias en la fotos las compré en la tienda online de Vuoriortta, una marca finlandesa cuya creadora es una chica emprendedora llamada Anni. La conocí hace dos años en un curso dirigido a mujeres con planes de formar su propia empresa. Mientras yo después del curso me quedé en la casa, embarazada de Oliver, Anni creó su negocio y una línea de productos, pero también tuvo su bebé (en realidad su tercero si he entendido bien) en el medio de todo eso. Ella es una inspiración para mí, ya que yo todavía sigo en la face de soñar con hacer algo en vez de simplemente hacerlo!

Hengittääkö se?

Taas on koettu tiukkoja tilanteita kerrakseen. Mitäpä menin edes puhumaan niistä ambulansseista tässä hiljattain. Parempi olisi kai ollut olla vaan hiljaa. Tai parempi olisi ehkä nytkin vain olla hiljaa ja skipata koko episodi täällä blogin puolella... mutta jotenkin tuntuu etten pääse asiassa eteenpäin, takaisin normaaliin rytmiin ja takaisin tähän bloggailuun ellen siitä kerro.

En tiedä miten normaalia on tarkistaa vähän väliä hengittääkö vauva. Varmasti ainakin uusille vanhemmille se on ihan normaalia. Minulle se on normaalia edelleen, vaikka vauvasta on jo kasvettu taaperoksi. Joka ilta lapsen jo nukkuessa käyn aina joskus kurkkaamassa hengittääkö tuo ja hengittääkö rauhallisesti. Se hengitys kun kertoo jotain sykkeestäkin. Monta kertaa pimeässä huoneessa olen hetkellisesti säikähtänyt että eikö se hengitä ollenkaan, mutta ihan oikea kokemus sellaisesta tilanteesta iski kuin salama taivaalta, lapsen ollessa vielä hereillä ja pystyssä.

O kaatui suoraan kasvot edellä lattiaan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan. Kun nostimme hänet ylös, oli naama sininen, vartalo täysin jäykkä eikä hengitys kulkenut. Siinä hetkessä ehti monta asiaa tulvia mieleen, päällimmäisenä tietenkin se, että oliko se nyt tässä, tämänkö verran meille tätä onnea pienen ihmeen kanssa suotiin. Aikaa ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin korkeintaan minuutti, kun pikkuinen jo virkosi ja ambulanssi oli matkalla luoksemme. Isäni ehti jo taputella selkää ja puhallella ilmaa nenään, mutta olisiko pikkuinen vironnut itsekseen, se jää tietämättömäksi.

Haluan kuitenkin ajatella, että kyllä olisi. Kyseessä ei nimittäin kammottavasta tilanteesta huolimatta ollut mitään kovin vakavaa. Oletettavasti. Tuo tapahtunut tulkittiin jälkikäteen sairaalassa pahanlaatuiseksi affektikrampiksi, siis sellaiseksi kohtaukseksi, jonka pikkulapset voivat saada kun eivät itkiessään vedä henkeä sisään. SVT ja samanaikaisesti jyllännyt Enterorokko eivät tietenkään yhtään helpottaneet asiaa. Tuo itkun alkaessa tapahtuva hengitystauko on O:lle aivan perusjuttu, mutta enpä ollut osannut siitä tähän mennessä huolestua. Niinhän pikkulapsilla on tapana tehdä.

Kauheasta säikähdyksestä ollaan jo kutakuinkin selvitty. Sen jälkeen olen jo itsekin ehtinyt sairastaa Enterovirusta, stressata tekemättömiä työtunteja, surra hajonnutta läppäriäni ja (ehkä) menetettyjä valokuvia sekä viettää ihan normaalia arkeakin. Sillä lisäyksellä että joka ikinen suurempi (ja pienempikin) itkukohtaus on tyynnytetty ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa, silmä ei ole välttänyt hetkeksikään ja viihdytetty ja leikitetty on ehkä normaalia intensiivisemmin. Kuluttavaa, mutta minkäs teet. Mitä vain, kunhan vastaava tilanne ei toistuisi.

Valitettava totuus on, että tällaiset tuppaavat varsinkin 1-2 vuoden iässä toistumaan kun ovat kerran alkaneet. Totuus toki myös on, että normaaliin on pakko palata eikä itkukohtauksia voi ikuisesti välttää, jos lasta jotenkin haluaa kasvattaa, kuten kardiologikin minulle totesi. Seuranta vain on entistä tarkempaa ja tilanne pitää yrittää katkaista ennen kuin lapsi on tajuttomana. Jos en siis tähänkään asti ole pahemmin ajatellut Oliverin viemistä päivähoitoon tai poikkeuksellisesti edes iltavahdittavaksi, niin nyt sellaiset voi ainakin toistaiseksi unohtaa kokonaan. Meitä tiiviimpää perhepakettia saa varmaankin hakea.

Ei kai tässä enää muuta voi todeta kuin että what doesn't kill you makes you stronger! Niin ja ehkä olisi aika kerrata niitä omia ensiaputaitoja ihan oikeasti!

-

Oliver tuvo un espasmo del sollozo. Se cayo al piso, dejó de respirar mas o menos por un minuto, con el cuerpo tieso y la cara azul. Un momento totalmente horrible. Cuando pasó, no teniamos ni menor idea de lo que estaba pasando. Ya pensamos que lo habíamos perdido. Una sensación que no les recomiendo ni imaginarselo. Pero aquí estamos, todos juntos, sanos y felices. Con otra experiencia muy fuerte en el bolsillo. Ahora no nos queda otra opción que vigilarlo aún más detenidamente y tratar de evitar que vuelva a pasar, ya que estas cosas suelen repetirse. Una tarea bastante difícil cuando se trata de un niño sumamente temperamental... pero nada, pa'lante, ya hemos sobrevivido muchas dificultades y así mismo superaremos esto!