Eläimellistä...

Ensimmäinen retki eläintarhaan lapsiperheenä suoritettu! Ei siinä sitten kestänytkään kuin koko kesä että saimme itsemme sinne raahattua, mutta hyvä niin, sillä edelleen on tuo lapsukaisemme sen verran villipennun tasolla, että välillä tuntui siltä että ehkä se kuuluisikin sinne aitojen toiselle puolelle (enkä tietenkään kuvittele että tähän asiaan olisi mitään suurta muutosta vielä pitkään aikaan odotettavissa). Hieman oli siis rankanpuoleinen reissu, mutta kyllä se vaan niin on, että eläinten ihailu pienen ihmisen seurassa on aivan huippua puuhaa. Voi sitä riemua kun nuo eläimet olivatkin ihan elävinä silmien edessä eikä vain miniatyyrimuovileluina tai kirjan kansien välissä! 

En voinut edelleenkään välttää sitä ahdistavaa tunnetta joka minulle tulee kun näen villejä eläimiä suljettuna pienelle alueelle, mutta hyvä että nuo poloiset sentään pääsevät aina halutessaan piiloon pällistelevää ihmisjoukkoa... ja sen ne myös tekevät, sillä ainakin petoeläimiä oli hyvin vaikea löytää. Taisivat kaikki olla ruokalevolla, sillä saavuimme paikalle hieman suunniteltua myöhemmin ja missasimme tietenkin eläinten ruokatuokiot. 

Eipä sillä tosin niin kovin väliä, koska Oliver viihtyi erittäin hyvin esimerkiksi kissalaakson aitauksien lukkoja tutkien, edessä laiskottelevasta lumileopardista vähät välittäen. 

Karhut sentään olivat eloisalla tuulella ja saivat O:nkin innostumaan jumppaillessaan pitkin valtakuntaansa.




Myös pikkupanda oli kovin vauhdikkaalla päällä, niinkuin oikeastaan aina kun olen sitä käynyt moikkaamassa.

Tunturipöllö puolestaan vain hieman raotteli silmäänsä vaikka pällistelimmekin sitä vain metrin päästä turhankin kovaäänisesti. Vieressä olevat vierailijat tosin luulivat sitä kiveksi, joten eipä tainnut pöllöpöö meistä pöljistä pahemmin häiriintyä.  

Siitäkin huolimatta, että olimme kotiinpäästyämme aivan puhki, luulisin että kohta suuntaamme Korkeasaaren uudestaan syyskuussa koittavan kissojen yön sekä lempieläimeni amurintiikerin vuoksi!