Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Symbioosi

Niinhän minä uhosin silloin aikoinaan että tästä ei mitään mammablogia tule. Ei kai tämä mikään ihan tyypillinen mammablogi olekaan, mutta aika harvassa ovat olleet ne postaukset, jotka ei edes jollain tapaa liittyisi äitiyteen ja sen tuomiin ihanuuksiin ja kamaluuksiin. No, kohta kirjoittelen jotain vähän muutakin, mutta koska nämä kuvat olivat jääneet luonnoksiin roikkumaan, niin täytyyhän ne päästää ilmoille. Minusta ja Oliverista on harmittavan vähän yhteisiä kuvia, koska yleensähän se olen minä joka siellä kameran takana pyörii. Nyt olenkin ottanut asiakseni korjata tilanteen ja iskeä kameraa mahdollisimman paljon muidenkin käteen. Oliver vaan ei tainnut tästäkään kuvaushetkestä ihan kauheasti innostua...


Kesäkuu on jo pitkällä ja Oliverin yksivuotissynttäritkin on jo ehditty viettää. Vaikka näin jäkikäteen voisikin sanoa, että aika kuluu nopeasti, niin on tämä kuitenkin ollut hyvin hyvin pitkä vuosi! Monesti kuulen muiden hokevan sitä kuinka aika lapsen kanssa kuluu niin nopeaan, koko ajan opitaan uutta ja vaatteet jää alituiseen pieneksi. Onhan sekin totta, mutta minä kyllä omalta osaltani olen odottanut pikkuisen kasvamista hieman isommaksi kuin kuuta taivaalta. Onhan se toisaalta harmi että siitä suloisesta pienestä pallerosta kasvaa niin nopeaan iso poika, mutta monet tekijät kuitenkin ovat aiheuttaneet sen että minä usein toivon että O olisi jo vähän isompi... jos vaikka rytmihäiriöt jäisivät pois... tai jos vaikka ruoka maistuisi paremmin... jos pääsisi imettämisestä eroon... jos vaikka nukahtaisi yöunille ilman minua... jos osaisi puhua vähän enemmän ettei tarvitsisi kirkua niin paljon... jos oppisi olemaan paiskomatta kaikkea lattialle, varsinkaan ruokaa... jos oppisi hieman irtaantumaan äidistä.

Sen jälkeen kun minut ja vauva erotettiin toisistamme kiireellisen sektion jälkeen ja jouduimme olemaan erossa suurimman osan ensimmäisistä päivistä, olemme eläneet jotakuinkin symbioosissa. Pisin aika mitä olemme olleet erossa on ollut ehkä 8 tuntia, eikä sitäkään ole tapahtunut kuin kerran. Yleensä minun poissaoloni eivät ole olleet neljää tuntia pidempiä. Ei se siis mikään ihme ole, että O on lähes aina kuin takiainen ympärilläni. Muutenkin tuo on kunnon sylivauva, aina pitäisi olla isin tai äidin kanniskeltavana. Erossa olemista on toki hankaloittanut myös se, että ensimmäisten viikkojen jälkeen tuttipullot, ei sitten minkäänlaiset, eikä myöskään tutit, ole hänelle kelvanneet alkuunkaan. Niinpä täysin rintamaidolla kasvanut pötkylä onkin kokenut myös kaiken muun ruokailun lähinnä välttämättömäksi pahaksi. 



Minä olin alkujaan päättänyt, että imetän vuoden ikäiseksi ja viimeistään siinä vaiheessa tulisi stoppi, kun tyyppi osaisi itse sanallisesti ilmaista tarpeensa. Niin on vaan tässäkin käynyt niinkuin melkein kaikessa muussakin mitä olin päättänyt (ei kertisvaippoja, ei purkkiruokaa, ei mikroa...), että sanani olen saanut syödä. "Teta" (tissi espanjaksi) on varsinaisen hyvin opittu sana ja sitä pitäisi edelleen saada yhtä paljon kuin kuusikuukautisen beibin. Siinä onkin sitten haastetta kerrakseen saada kiinteät ruoat maistumaan. Terveydenhoitajien neuvot rintamaidon kokonaan poisjättämisestä ja "kyllä se lapsi syö sitten kun sillä on nälkä" eivät todellakaan toimi. Siinä vaiheessa lapsi on jo niin väsyneessä ja hysteerisessä tilassa että viimeisenä se lusikka sinne suuhun menee. Kun se oma tahto on niin valtavan suuri että välillä ei meinaa äidinkään pinna kestää...

Niinpä siis tämän kesän agendana onkin vähitellen löytää tiemme ulos tästä symbioosista, jotta kaikilla olisi hieman helpompaa. Siihen minusta ei kyllä olisi, että olisin tuosta patukasta viikko tolkulla erossa, se ei varmaankaan tekisi hyvää kummallekaan, mutta ehkä olisi jo vähitellen aika edes yhden illan olla jossain muualla. 
SHARE:

12 kommenttia

  1. Se on jännä, miten nuo asiat muuttuvat valtavan suuriksi ja mieltä kuluttaviksi jutuiksi, kun niiden keskellä elää. Itse stressasin myös valtavan paljon tuosta imetyksen lopettamisesta, ja vasta viime metreillä tajusin todeta, ettei se nyt maailmaa kaada jos jatkan esim. yhden kerran päiväimetystahdilla vaikka kaksi kuukautta loppumetreillä. Mitä sitten? (jollei ole itse aivan lopussa ja halua päästä imetyksestä eroon). Pienen lapsen hoitoon liittyvistä asioista tulee mielipiteitä niin joka tuutista, että itselläni ne ainakin sekoittivat pään. Pienistä asioista tehdään äitimaailmassa ihan valtavan suuria, enkä edes ymmärrä miksi.

    Kai tällä koitan vaan sanoa, että pyri ihmeessä symbioosielämää muuttamaan harvemmaksi, mutta tee se rauhallisesti ja stressittömästi, ei siksi että neuvolan täti sanoo että huomenna pitäisi syödä viisi kiinteää ateriaa päivässä. Meidän tyttö syö yhä vain neljä ateriaa, ja hyvin kasvaa! Vuoden ikäisenä oli päiviä kun ei yhäkään suostunut syömään yhtään mitään. Nykyään ruoka uppoaa hyvin, eikä siitä vuoden iän virstanpylväästäkään kovin montaa kuukautta loppujen lopuksi ole! :)

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, en mä olekaan ottanut stressiä imettämisen lopettamisesta ehkä tekstistä sai väärän kuvan, siksihän edelleen sitä jatkan... sen sijaan siitä syömisestä ei kyllä voi olla stressaamatta koska ei se lapsi enää tuossa iässä pelkällä rintamaidolla pärjää ja kasvu onkin ollut aika niukkaa... mutta päivä kerrallaan, joinain päivinä ruoka uppoaa ja sen kyllä huomaa heti virkeystasossakin, tyyppi on yhtä hymyä kun masu on täynnä!
      Ja tosiaan, ei oo tarkoitus myöskään mitään äkkinäisiä muutoksia tehdä, vaan vähitellen ihan molempien hyväksi ;)

      Poista
  2. Samaistun tuohon aikakäsiteasiaan täysin. Välillä tuntuu pahalta, kun joka puolella toitotetaan sitä miten nopeaa aika kuluu ja miten ihanaa vauva-aika on, kun se ei aina todellakaan tunnu siltä. Väsyneenä ja huolestuneena ilo voiolla välillä kaukana, vaikka lastaan kuinka rakastaa ja on hänestä onnellinen.
    Onneksi sekä siellä että täällä on paljon niitä iloisiakin hetkiä:)
    Hymyt sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Onneksi niitä ihania hetkiä on myös paljon :)

      Poista
  3. Mun pään kannalta ehkä yksi parhaita ratkaisuja oli alun perin pakon sanelema. Lähdin osa-aikatöihin kun Tirppana oli viisikuukautinen. Nyt, vaikka määräaikainen työ loppui jo, Tirppana on yhä kolmena päivänä viikossa hoidossa. Viihtyy mainiosti pph:n luona ja minulla on omaa aikaa tehdä (kirjoitus)hommia ja gradua. Joku saattaisi pitää ratkaisua julmana ja kamalana, kun lapsi on "niin pieni", mutta mun jaksamiselle tällä on suuri merkitys.

    Kyllä te vähitellen löydätte kumpikin aikaa erossa toisistanne. Ehkä auttaa, jos valitset parhaat kaverisi ja pakotat ne viemään sinut ulos. Laittaudut ja kaikkea. ...ja lähetät illan myötä miehelle viisi tekstaria "miten menee?" ;) Ihan varmasti menee hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisella on omanlaisensa tilanne eikä ole mitään yhtä oikeaa ratkaisua, eli siitä ei kannata välittää mitä muut ajattelevat. Itse sen kuitenkin tietää mikä toimii parhaiten. Hienoa että te olette löytäneet hyvän pph:n!
      Mä kyllä luotan että kaikki menee hyvin kun itse oon poissa, eli sen puolesta uskallan kyllä irrottautua, imettämisen takia se nukkumaanmeno ilman mua vaan on edelleen hieman hankalaa... mutta joku kaunis päivä. Kohtahan tuo varmasti oppii juomaan ihan mukista muutakin kuin pikku hörppäyksiä niin eiköhän se siitä sitten...

      Poista
  4. Minä asun maassa jossa äitiysloma on 45 päivää pitkä. Toisen pojan kanssa kävi sellainen tuuri että siihen päälle tuli kesäloma, mutta pienempi meni siis puolentoista kuukauden ikäisenä työpaikan yhteydessä olevaan päiväkotiin - ja molemmat ovat nauttineet siellä olosta ilmeisen hyvin. En ole osannut tästä edes syyllistyä kun tämä on täällä siis ihan normaalia. Imetin molempia 5-kuisiksi asti, mutta sitten se työpisteen ja hoitopaikan välillä juokseminen kävi rankaksi. Joskus lueskelen ihmeissäni suomalaisäitien väsymystarinoita (en nyt todellakaan puhu sinusta, por Dios!) kun itse olin kokopäivätyössä noin pienten vauvojen kanssa, eikä vauvojen isäkään taida osallistua edes puoliksi yhtä paljon lasten- ja kodinhoitoon kuin normisuomalaisisät. Ehkä se töissäkäyminen kävi välillä jopa levosta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika rankkaa kyllä palata niin pian töihin, itse en kyllä olisi kyennyt... mutta hyvinhän ne lapset kasvaa niinkin jos hoitopaikassa pidetään hyvää huolta... vaikka parashan vauvan on kuitenkin yleisesti ottaen oman äitinsä kanssa olla. Oon siis hyvin tyytyväinen siihen että asun Suomessa tän asian suhteen, vaikka sekin on kyllä totta että pää ehkä pysyy selkeämpänä kun on muutakin ajateltavaa työaikana kuin vauva, siinä ehtii ehkä jopa vähän rentoutua sekä esim. syödä lounaansa rauhassa... vaikka uuvuttavaa se varmasti on kun ei voi esim. nukkua päikkäreutä... mutta kyllä se lapsen tai lasten kanssa kotonaolokin on raskasta varsinkin jos saa läpikäydä koliikit ja yöheräilyt ja muut...

      Poista
  5. Minusta on mukava seurata tätä blogia, muutos pitää paremmin mielenkiintoa yllä.

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig