Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kulttuurieroja

Täällä Espanjassa dommarilaisystäviemme luona vieraillessamme olen huomannut viiden Suomessa vietetyn vuoden tehneen tehtävänsä. Enää en voisi mitenkään väittää käyttäytyväni "ulkosuomalaisittain", niinkuin vielä pari vuotta sitten ajattelin.

Toki olen edelleen mielessäni osittain dominikaani, eikä se osa minua tule varmasti koskaan häviämään, mutta tavoiltani olen kuitenkin palannut hurjan suomalaiseksi. Väittäisin myös lapsiarjen tehneen tehtävänsä, sillä ennen Oliveria vietin hyvinkin leväperäistä elämää, mutta nykyään ovat rutiinit ja säännölliset elämäntavat ottaneet vallan arjestani. Suomessa ainakin minun subjektiivisesta näkökulmastani katsoessa on yleistä että eletään lasten ehdoilla, kun taas täällä, tai ainakin siellä rapakon takana, mennään enemmänkin aikuisten ehdoilla, lasten tottuessa elämään siinä sivussa ja kaiken keskellä.



Yhtenä suurimmista eroista suomalaisten ja dominikaanien välillä olen aina pitänyt aikakäsitystä. Tämä asia kun vaikuttaa lähes kaikkeen ja kaikkiin. Ennen minä olin tämän asian kanssa aika sujut, sillä olin jo tottunut siihen että asiat tapahtuu sitten kun ovat tapahtuakseen, mutta nyt lapsen kanssa tähänkin asiaan on tullut huikea muutos. On asioita, joiden on vain tapahduttava kellontarkasti, tai muuten koko päivärytmimme on sekaisin. Pienokaiseni sisäinen kello on niin tarkka, että hän jopa herää itse oikeaan aikaan keskellä yötä ottamaan lääkkeensä. Lääkkeenotot rytmittävät myös ruokailurytmiä sekä päiväunia ja sitä mukaan myös kaikkea muuta mitä päivän aikana ehtii tekemään. Täten voitte kuvitella, että asioiden rytmittäminen aivan toisenlaista arkea viettävän perheen keskellä on tuottanut haasteita sekä ehkä myöskin muutaman harmaan hiuksen pääkallooni.



Toki vaihtelu myös virkistää eikä rutiineista poikkeaminen niin vaarallista ole, joten olemme myös joustaneet asioissa ja soveltaneet tilanteen mukaan, lääkkeet on esimerkiksi ruiskailtu keskellä Plaza Cataluñaa ja nukkumaan on menty espanjalaiseen aikaan, mutta kaiken tämän soveltamisen jälkeen olen hyvin helpottunut siitä, että huomenna koittaa kotiinpaluu ja sitä mukaan toivottavasti myös paluu omaan tuttuun päivärytmiimme.


Toinen asia jossa nämä kaksi vertaamaani kansaa poikkeavat toisistaan hyvin paljon on desibelimäärä. Dommarilaiset ovat hyvin äänekästä kansaa, kun taas suomalaiset, noh, kyllä te tiedätte... Itselläni on välillä räjähtää pää ystäväperheemme lasten ääniin, joten voitte kuvitella minkälaisia varotoimenpiteitä olemme saaneet tehdä että saisimme herkkäkorvaisen lapsukaisemme nukkumaan. Voisin kyllä väittää, että tämä kaksiviikkoinen on karaistanut kaveria sen verran, että kotona emme välttämättä joudu enää hiiskumaan päiväuniaikaan, mutta olen myös hyvin tyytyväinen siitä, että huomenna en joudu enää lukkiutumaan huoneeseemme Oliverin päiväunivahdiksi, erään toisen kiljuessa "cagarruta" (kakkaläjä) äitinsä kielloista vähät välittäen.



Tämäkin on toki kovin subjektiivinen näkökulma, sillä en voi väittää kaikkien maanmiehien olevan yhtä mekastavaa laatua, mutta kyllä tämä aika paljon yleisempää tuntuu olevan.... siitäkin huolimatta, että eilen vieraillessamme toisen dommarilaisperheen luona koin jonkinnäköisen post-traumaattisen reaktion kaikesta siitä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta ja nukahdin keskelle lastenhuoneen lattiaa.



SHARE:

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Ranskassa!

Niin se on vaan reissuhengailu vienyt mennessään ja bloggailu jäänyt vaikka taas kerran olin päättänyt että tällä kertaa omistan matkastani tunnin päivässä tälle puuhalle. O on espanjalaistanut unirytmiäänkin niin että unille mennään sen verran myöhään että itse olen ihan valmis nukkumaan samaan aikaan, eikä omaa aikaa tahdo jäädä sitäkään vähää mitä kotona ollessa. Kaveriperheemme muksut pitävät myös sen verta kovaäänistä elämää iltaisin että ei se mikään ihmekään että pieninkin pääsee unien maailmaan vasta heikäläisten rytmiin.

Nyt olemme tosin siirtyneet Kataloniasta Languedoc-Roussillonin alueelle Ranskaan, pieneen kylään nimeltä Cabriėres. Yksi vanhimmista blogiystävyyksistäni pitää täällä majapaikkaansa pyörittäen perheensä kanssa suloistakin suloisempaa hotellia nimeltään L'Enclos des Lauriers Roses ja minä en millään malttanut olla tulematta häntä tänne vihdoinkin tapaamaan. Matka taittui Barcelonasta hyvin vaivattomasti junalla 3,5 tunnissa. Junan ykkösluokan paikat (jotka maksoivat ehkä 3e ennemmän kuin kakkosen) takasivat niin rauhallisen ja mukavan nurkkauksen, että O vetäisi ennätyspitkät päikkärit röhnöttäen sylissäni lähes koko matkan. Tyyppi oli lähinnä loukkaantunut kun raahasin hänet junasta ulos Nimesin asemalla, mutta innostui kovasti päästessään taas uuteen paikkaan.

Niin tein myös minä, sillä Barcelonan seutu alkaa jo olla sen verran nähty, että olin ihan suu pyöreänä näiden huudien kauneudesta. Ainoa asia joka onkin harmittanut, on se että sekä järkkärini että videokamera jäivät lähtökiireessä kavereidemme luo Terrassaan. Niinpä koko Ranskan retken taltioiminen on nyt puhelimien varassa... mutta onneksi on esimerkiksi Instagram, jota olenkin ehtinyt ruuhkauttaa heti tänne saavuttuamme. En vain ole pysyä nahoissani kun tämä paikka on niin pittoreski ja tunnelmaltaan lempeä ja rauhallinen.

Tässä minä vaan istuskelen huoneemme etupihalla, katselen kukkivia puita ja pensaita, kuuntelen lintujen laulua ja kylän kirkonkellojen soittoa pienen ja isomman miehen nukkuessa päiväuniaan... täydellistä!



SHARE:

torstai 19. kesäkuuta 2014

Reissuharjoittelua Tukholmassa

Ennen Barcelonaan lähtöä ehdimme tekemään pikaisen visiitin Tukholmaan. Lähes aina kun saamme ulkomaanvieraita, Carlos haluaa kuskata nämä laivalla Tukholmaan tai Tallinnaan. Minä olen ehkä vähän kyllästynyt näihin reissuihin ja sen vuoksi tällä kertaa en voinut olla kysymättä että onko Suomessa oikeasti niin tylsää että aina pitää lähteä naapuriin käymään. Carlos kuitenkin vastasi kovin diplomaattisesti että Ruotsiin mennessä laivareissun hienous piilee meressä ja saaristossa, tosin varsinkin siinä Tukholman puoleisessa saaristossa, jota on niin mukava katsella kauniina kesäaamuna. Mieli lepää meri-ilmaa haistellessa ja kauniita puutaloja ihastellessa. Tällä kertaa vierailtamme jäi kyllä aamuinen saaristo kokematta, sillä aamupalalle eivät kyenneet nousemaan kuin minä, Oliver sekä Suomessa asuvan ystäväperheemme äiti ja lapset... Joka tapauksessa Tukholmassa on aina kiva käydä. Sääkin oli mitä loistavin ja laivaretki oli hyvää harjoitusta Oliverin kanssa reissailuun. Siitäkin huolimatta että laivan jälkeen saimme sen inhottavan räkätaudin... Oliver oli laivailusta ja varsinkin hytin promenaadi-ikkunasta aivan täpinöissään!





SHARE:

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Lennolla

Vaikken olekaan niitä tyyppejä jotka suunnittelevat reissuunlähtönsä ja matkatavaroidensa pakkailut pienintä yksityiskohtaa myöten, en ihan ollut kaavaillut meidän pakkailuja suoritettavaksi kahdessa tunnissa ennen lentokentälle lähtöä. Vähintään olin kuvitellut hoitavani Oliverin matkatavarat huolellisesti kuntoon hyvissä ajoin ennen lentoa. Täytyy todeta, että aiemmat reissut ovat tainneet opettaneet tehokkuuteen sekasortoisesta luonteestani huolimatta, sillä kassit tuli pakattua järjestelmällisesti ja ehdin jopa siivoamaan makkarimme  ja silti ehdimme kentälle kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. 

Myös kentällä kaikki sujui loistavasti. Oliver söi ruokansa, otti lääkkeensä ja tutustui innokkaana ja reippaana reissaajana lähtöaulan ihmisiin väläytellen viekainta hymyään jokaiselle vastaantulijalle.... 

Eniten kuitenkin pelkäsin itse lentoa, sillä vielä eilen iltapäivällä koko matkamme oli peruttu flunssan ja korvatulehduksen vuoksi. Olimme siis menneet lääkäriin Oliverin nuhaisuuden vuoksi katsoaksemme onko pikkuinen riittävässä kunnossa lentoa varten, vaikka hyvävointiselta vaikuttikin kamalasta räkänokastaan huolimatta. Kuinka inhottavaa olikaan siis kuulla että korvat olivat tulehtuneet. Lääkäri sanoi että voimme silti lentää, mutta kirjoitti kuitenkin sairaustodistuksen sekä antibioottikuurin. No, minä en todellakaan halunnut korvatulehdusta potevaa lasta koneeseen raahata, enkä olisi myöskään antibioottikuuria halunnut aloittaa.. tyyppi kun ei ollut mitenkään edes osoittanut että korvat olisivat kipeät. Niinpä päätimme lopulta raahata pojan samana iltana toiseen lääkäriin korvaspesialistille kysymään että olisiko tuo antibioottikuuri nyt ihan välttämätön. Ja onneksi menimme, sillä korvalääkäri totesikin että ei siellä mitään tulehdusta edes ole, vaan korvat ovat täysin terveet!

Täällä me siis olemme, jossain kohtaa Euroopan yllä, Oliverin vedellessä sikeitä välissämme, suuntana mikäs muukaan kuin Barcelona. Lentoa on vielä tunti jäljellä, mutta so far so good, toivotaan että tästä tulee hyvä reissu ja että saisimme nauttia hieman lämpöisemmistä keleistä ilman sen enempiä flunssailuja tai muita... 



SHARE:

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Symbioosi

Niinhän minä uhosin silloin aikoinaan että tästä ei mitään mammablogia tule. Ei kai tämä mikään ihan tyypillinen mammablogi olekaan, mutta aika harvassa ovat olleet ne postaukset, jotka ei edes jollain tapaa liittyisi äitiyteen ja sen tuomiin ihanuuksiin ja kamaluuksiin. No, kohta kirjoittelen jotain vähän muutakin, mutta koska nämä kuvat olivat jääneet luonnoksiin roikkumaan, niin täytyyhän ne päästää ilmoille. Minusta ja Oliverista on harmittavan vähän yhteisiä kuvia, koska yleensähän se olen minä joka siellä kameran takana pyörii. Nyt olenkin ottanut asiakseni korjata tilanteen ja iskeä kameraa mahdollisimman paljon muidenkin käteen. Oliver vaan ei tainnut tästäkään kuvaushetkestä ihan kauheasti innostua...


Kesäkuu on jo pitkällä ja Oliverin yksivuotissynttäritkin on jo ehditty viettää. Vaikka näin jäkikäteen voisikin sanoa, että aika kuluu nopeasti, niin on tämä kuitenkin ollut hyvin hyvin pitkä vuosi! Monesti kuulen muiden hokevan sitä kuinka aika lapsen kanssa kuluu niin nopeaan, koko ajan opitaan uutta ja vaatteet jää alituiseen pieneksi. Onhan sekin totta, mutta minä kyllä omalta osaltani olen odottanut pikkuisen kasvamista hieman isommaksi kuin kuuta taivaalta. Onhan se toisaalta harmi että siitä suloisesta pienestä pallerosta kasvaa niin nopeaan iso poika, mutta monet tekijät kuitenkin ovat aiheuttaneet sen että minä usein toivon että O olisi jo vähän isompi... jos vaikka rytmihäiriöt jäisivät pois... tai jos vaikka ruoka maistuisi paremmin... jos pääsisi imettämisestä eroon... jos vaikka nukahtaisi yöunille ilman minua... jos osaisi puhua vähän enemmän ettei tarvitsisi kirkua niin paljon... jos oppisi olemaan paiskomatta kaikkea lattialle, varsinkaan ruokaa... jos oppisi hieman irtaantumaan äidistä.

Sen jälkeen kun minut ja vauva erotettiin toisistamme kiireellisen sektion jälkeen ja jouduimme olemaan erossa suurimman osan ensimmäisistä päivistä, olemme eläneet jotakuinkin symbioosissa. Pisin aika mitä olemme olleet erossa on ollut ehkä 8 tuntia, eikä sitäkään ole tapahtunut kuin kerran. Yleensä minun poissaoloni eivät ole olleet neljää tuntia pidempiä. Ei se siis mikään ihme ole, että O on lähes aina kuin takiainen ympärilläni. Muutenkin tuo on kunnon sylivauva, aina pitäisi olla isin tai äidin kanniskeltavana. Erossa olemista on toki hankaloittanut myös se, että ensimmäisten viikkojen jälkeen tuttipullot, ei sitten minkäänlaiset, eikä myöskään tutit, ole hänelle kelvanneet alkuunkaan. Niinpä täysin rintamaidolla kasvanut pötkylä onkin kokenut myös kaiken muun ruokailun lähinnä välttämättömäksi pahaksi. 



Minä olin alkujaan päättänyt, että imetän vuoden ikäiseksi ja viimeistään siinä vaiheessa tulisi stoppi, kun tyyppi osaisi itse sanallisesti ilmaista tarpeensa. Niin on vaan tässäkin käynyt niinkuin melkein kaikessa muussakin mitä olin päättänyt (ei kertisvaippoja, ei purkkiruokaa, ei mikroa...), että sanani olen saanut syödä. "Teta" (tissi espanjaksi) on varsinaisen hyvin opittu sana ja sitä pitäisi edelleen saada yhtä paljon kuin kuusikuukautisen beibin. Siinä onkin sitten haastetta kerrakseen saada kiinteät ruoat maistumaan. Terveydenhoitajien neuvot rintamaidon kokonaan poisjättämisestä ja "kyllä se lapsi syö sitten kun sillä on nälkä" eivät todellakaan toimi. Siinä vaiheessa lapsi on jo niin väsyneessä ja hysteerisessä tilassa että viimeisenä se lusikka sinne suuhun menee. Kun se oma tahto on niin valtavan suuri että välillä ei meinaa äidinkään pinna kestää...

Niinpä siis tämän kesän agendana onkin vähitellen löytää tiemme ulos tästä symbioosista, jotta kaikilla olisi hieman helpompaa. Siihen minusta ei kyllä olisi, että olisin tuosta patukasta viikko tolkulla erossa, se ei varmaankaan tekisi hyvää kummallekaan, mutta ehkä olisi jo vähitellen aika edes yhden illan olla jossain muualla. 
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig