Täällä Espanjassa dommarilaisystäviemme luona vieraillessamme olen huomannut viiden Suomessa vietetyn vuoden tehneen tehtävänsä. Enää en voisi mitenkään väittää käyttäytyväni "ulkosuomalaisittain", niinkuin vielä pari vuotta sitten ajattelin.
Toki olen edelleen mielessäni osittain dominikaani, eikä se osa minua tule varmasti koskaan häviämään, mutta tavoiltani olen kuitenkin palannut hurjan suomalaiseksi. Väittäisin myös lapsiarjen tehneen tehtävänsä, sillä ennen Oliveria vietin hyvinkin leväperäistä elämää, mutta nykyään ovat rutiinit ja säännölliset elämäntavat ottaneet vallan arjestani. Suomessa ainakin minun subjektiivisesta näkökulmastani katsoessa on yleistä että eletään lasten ehdoilla, kun taas täällä, tai ainakin siellä rapakon takana, mennään enemmänkin aikuisten ehdoilla, lasten tottuessa elämään siinä sivussa ja kaiken keskellä.
Yhtenä suurimmista eroista suomalaisten ja dominikaanien välillä olen aina pitänyt aikakäsitystä. Tämä asia kun vaikuttaa lähes kaikkeen ja kaikkiin. Ennen minä olin tämän asian kanssa aika sujut, sillä olin jo tottunut siihen että asiat tapahtuu sitten kun ovat tapahtuakseen, mutta nyt lapsen kanssa tähänkin asiaan on tullut huikea muutos. On asioita, joiden on vain tapahduttava kellontarkasti, tai muuten koko päivärytmimme on sekaisin. Pienokaiseni sisäinen kello on niin tarkka, että hän jopa herää itse oikeaan aikaan keskellä yötä ottamaan lääkkeensä. Lääkkeenotot rytmittävät myös ruokailurytmiä sekä päiväunia ja sitä mukaan myös kaikkea muuta mitä päivän aikana ehtii tekemään. Täten voitte kuvitella, että asioiden rytmittäminen aivan toisenlaista arkea viettävän perheen keskellä on tuottanut haasteita sekä ehkä myöskin muutaman harmaan hiuksen pääkallooni.
Toki vaihtelu myös virkistää eikä rutiineista poikkeaminen niin vaarallista ole, joten olemme myös joustaneet asioissa ja soveltaneet tilanteen mukaan, lääkkeet on esimerkiksi ruiskailtu keskellä Plaza Cataluñaa ja nukkumaan on menty espanjalaiseen aikaan, mutta kaiken tämän soveltamisen jälkeen olen hyvin helpottunut siitä, että huomenna koittaa kotiinpaluu ja sitä mukaan toivottavasti myös paluu omaan tuttuun päivärytmiimme.
Toinen asia jossa nämä kaksi vertaamaani kansaa poikkeavat toisistaan hyvin paljon on desibelimäärä. Dommarilaiset ovat hyvin äänekästä kansaa, kun taas suomalaiset, noh, kyllä te tiedätte... Itselläni on välillä räjähtää pää ystäväperheemme lasten ääniin, joten voitte kuvitella minkälaisia varotoimenpiteitä olemme saaneet tehdä että saisimme herkkäkorvaisen lapsukaisemme nukkumaan. Voisin kyllä väittää, että tämä kaksiviikkoinen on karaistanut kaveria sen verran, että kotona emme välttämättä joudu enää hiiskumaan päiväuniaikaan, mutta olen myös hyvin tyytyväinen siitä, että huomenna en joudu enää lukkiutumaan huoneeseemme Oliverin päiväunivahdiksi, erään toisen kiljuessa "cagarruta" (kakkaläjä) äitinsä kielloista vähät välittäen.
Tämäkin on toki kovin subjektiivinen näkökulma, sillä en voi väittää kaikkien maanmiehien olevan yhtä mekastavaa laatua, mutta kyllä tämä aika paljon yleisempää tuntuu olevan.... siitäkin huolimatta, että eilen vieraillessamme toisen dommarilaisperheen luona koin jonkinnäköisen post-traumaattisen reaktion kaikesta siitä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta ja nukahdin keskelle lastenhuoneen lattiaa.