Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Älä luovuta, koita uudestaan!

Maaliskuussa kirjoitin siitä, kuinka väsynyt olin koska pikkuisen yöheräily piti minua hereillä läpi yön. Samalla sanoin, ettei mieleni kuitenkaan tehnyt hirveästi asiasta täällä valittaa, vaikka siitä saattaisi jotain iloa saman asian kanssa taisteleville ollakin. No, nyt minä voin kuitenkin kertoa asiaan liittyen jotain positiivistakin, sillä nykyään meillä jo nukutaan paljon paremmin. Ei nyt ihan täysiä yöunia, mutta kuitenkin niin hyvin, että voin tsempata muitakin olemaan luovuttamatta! Kyllä ne unet sieltä tulevat, ilman mitään unikouluja! Minä siis vastustin tätä unikouluhommaa lähes yhtä paljon kuin pikkuinen ja jatkoin vain sinnikkäästi eteenpäin. Ei siihen mitkään ruokatankkaamiset tai yösyötöistä kieltäytymiset vaikuttaneet, vaan vähitellen tyyppi on vaan oppinut nukkumaan paremmin... ja sikeämmin. Päiväuniltakaan tuo ei enää säpsähdä jokaiseen ääneen (kuten tähän näppäimistön suhinaan), vaan saattaa helposti nukkua 2,5 tunnin päikkärit.

Tosin, kun yhdestä asiasta päästään eroon, tulee jo toinen tilalle. Sellaista se vaan on. Vaikka tällä hetkellä ruokailukin sujuu suhteellisen hyvin, on meillä välillä ollut esmierkiksi parin viikon mittaisia episodeja kun alas ei mene yhtään mitään muuta kuin maitoa. Ei millään, ei mitenkään. Hammaskipuja vaiko vauva-anoreksiaa, tiedä häntä, mutta aikamoisia temppuja saamme välillä tehdä että ruoka menisi siinä sivussa ihan huomaamatta kurkusta alas. Kasvukin on ollut sen jäljiltä hyvin niukkaa ja se välillä hermostuttaa, mutta tänään on kuitenkin hyvä päivä ja siksi minä hoilaankin päässäni tätä niin ärsyttävää mutta ihanaa Pikku Kakkosen tsemppausbiisiä:



Ja jos ei pyöräily lastenistuimessa tarakalla onnistu, niin beibi vaan pyöränkoriin ja menoks! No ei nyt, ei me ihan tällä tyylillä yleensä mennä, mitä nyt tuossa pihatiellä vähän hurjastellaan kun Oltsusta (joksi serkut häntä kutsuvat) se on niin kivaa!



Hyvää sunnuntaita kaikille!
 

SHARE:

torstai 22. toukokuuta 2014

Käärmeitä paratiisissa

Viime viikko päättyi hyvin dramaattisesti siihen, että minä istuin keittiön pöydän ääressä kuorittu sipuli edessäni, repien siitä pieniä palasia kerrallaan ja nakellen niitä suuhuni, voivotellen että nyt en enää kestä. Kyllä kannatti, sillä oloni alkoi ihan oikeasti kohtentua siltä istumalta. Stressi Oliverin voinnista ja oma samanaikainen tappoflunssa johtivat siihen, että pulssini pysytteli 115 hujakoilla useamman vuorokauden. EKG:kin piti käydä ottamassa mutta hyvältähän se näytti korkeasta sykkeestä huolimatta. Emme siis ihan päässeet yhden vuoden ikään ennen ensimmäistä flunssaa. No, nyt on sekin koettu ja hengissä edelleen ollaan. 


Kesä ja kärpäsetkin saapuivat siinä samassa rytäkässä ja muistuttivat hyvin konkreettisesti kesän ja landeasumisen varjopuolista. Pihaltamme kun on löytynyt kyykäärmeitä, punkkeja ja niin paljon ampiaisia, että hyvä kun uskaltaa ovea avata kun ne jo pörräävät sisään. Minä olen ihan hirveä ampparipelkuri, mutta nyt myös punkeista on tullut ihan käytännön uhka, sillä löysimme jo yhden imuttamassa verta sisuksiinsa Oliver-raukan päänahasta! Siinä vaiheessa olin jo heittää hanskat tiskiin niiskuttaen että mitä olen oikein mennyt tekemään ansaitakseni niin paljon vastoinkäymisiä... 

No, vielä ainakaan ei punkista ole jäänyt kuin pienen pieni iskupiste päähän, mutta vielä pitäisi odotella ja varmistaa ettei mitään borrelioosijälkiä muodostu kalloon. Varoituksena siis muille, muistakaa tarkistaa pikkuisenne ulkoilupäivien päätteeksi, sillä ilmeisesti niitä punkkeja löytyy juuri sen päästä, joka on ollut koko ajan suojattuna ja joka ei ole edes kävelytaidottomana vapaana missään kirmannut...


Kohta onkin toukokuukin ohi ja kesä saa ihan virallisestikin alkaa. Kesäkuusta onkin tulossa mielenkiintoinen, sillä heti O:n synttäreistä lähtien otamme lomavaihteen päälle. Ja tosiaan, vaihteista puheen ollen, ensi maanantaina pääsen ensimmäistä kertaa auton rattiin autokoulussa, jihaa! 



Mutta käärmeistä huolimatta, onhan tämä kuin oma pieni paratiisi kukkaloistossaan nyt kun omasta pihasta pääsee vihdoin nauttimaan säiden sen salliessa. Riippukeinu on viritetty ja grilli on käynyt kuumana jo monena iltana putkeen!


SHARE:

tiistai 6. toukokuuta 2014

Metsään meni

Niin siinä sitten kävi, että minä ilmoittauduin autokouluun. Räntäsateessa juoksin, ratkenneet lenkkarit jalassani ja vaunuja työntäen, ylös ja alas Kirkkonummen mäkiä autokoululle ja takaisin. 


Kuvittelin, että tämän urotyön jälkeen minulla olisi voittajafiilis sekä iso määrä energiaa loppupäivälle, mutta sen sijaan olinkin aivan puhki, kylmissäni ja nälkäinen kuin susi, vielä senkin jälkeen kun olin syönyt ja käynyt suihkussa. No, sentään Oliver tykkäsi hyvää sadeilmasta ja veti lähes kolmen tunnin päikkärit.


Oli myös hyvin amatöörimäinen veto vanhalta juoksuhullulta unohtaa venyttely, sillä siitä oli seurauksena vain se, että tämänpäiväinen vaunulenkki oli täysi katastrofi. Tai no, itseasiassa se itse "lenkki" oli oikein terapeuttinen (pienestä reisilihastiukkuuden aiheuttamasta paskahousu-kävelytyylistäni huolimatta), sillä O nukahti ennätysvauhtia jo Ihahaahan (ensimmäinen biisi tämän mamman rauhoittelupotpurrissa) ja minä sain reippailun sijaan istahtaa metsän laitamille ja jäädä lueskelemaan blogeja luurillani. Oli niin ihanaa huomata kuinka vähitellen luonnon äänet alkoivat kuulua selkeämmin. Vaunujen rahistessa hiekkatiellä linnutkin näyttävät hiljentävän ääniään, sillä hetken oltuani aloillani alkoi sen päiväinen sirkutus, perhoset lentelivät ympärilläni ja rusakot vilistivät ohitseni. Se jos mikä oli parhainta musiikkia korvilleni. 



Myös Oliver näytti arvostavan metsän harmoniaa, sillä heti kun siirryin metsän puolelta pihaan (puhelimen akun vedellessä viimeisiään - metsässä ilman puhelinta kun olisi liian villiä), heräsi tuo karjumaan alta aikayksikön, eikä sen koommin suostunut nukkumaan, ei vaikka kuinka yritin myöhemmin tiistaikerholta palatessamme nukuttaa vaunuihin kakkospäikkäreille. 



Tällä kertaa en kuitenkaan huutokuoron alettua kutsunut pappaa taksittamaan meitä kotiin, vaan nolona youtubetin pingviinitanssijytää koko loppumatkan kotiin (Pengui in da haus pelastaa aina!). Loppuilta menikin sitten kitistessä ja märistessä ja kirkuessa, joten yö alkoi tänään jo paria tuntia aikaisemmin. Eikä siinä mitään, mutta kun tämän pienen poloisen yö ei voi alkaa ennen iltalääkettä, joka kuitenkin pitäisi ottaa säännölliseen aikaan eikä tunteja aikaisemmin... 



Taitaapa siis huomenna olla edessä pitkä pitkä kävelylenkki syvälle metsän siimekseen.


SHARE:

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Kotikujalta pöpelikköön, lenkkeraissa, motskarilla vai autolla?

Viikot kuluvat enkä vieläkään ole päässyt selvyyteen siitä kumpi olisi tällä hetkellä tarpeellisempi hankinta: ajokortti vaiko uusi sänky. Hankintana ajokortti toki kiinnostaisi enemmän, mutta terveydellisistä syistä sänky on myös hyvin korkealla prioriteettilistallani. Sillä mitäs sitä ajokortilla tekee jos selkä on paskana ja univaje on sitä luokkaa että kaasuttelisin jo kotikujalta pöpelikköön? 


No, ajokortti kuitenkin helpottaisi elämää suunnattomasti ja muutenkin se vaan on kovin typerää seisottaa isoa autonrökälettä päivät pitkät pihassa kun Carloksen työmatkat taittuvat parhaiten bussilla. 
Jos nyt totta puhutaan, niin auton ajaminen minua ei kuitenkaan kiinnosta läheskään yhtä paljon kuin moottoripyörän. Jos menen autokouluun, niin samalla haluaisin itselleni motskarikortin. Siitäkin huolimatta, että pidän moottoripyöriä sen verran vaarallisina kapistuksina, ettei niiden kanssa leikkiminen ole mitään hirveän fiksua puuhaa ainakaan pienen lapsen vanhempana. 



Itseasiassa olin jo alkanut luovuttaa motskarivillitykseni suhteen, mutta valitettavasti se on viime aikoina nostanut uudelleen päätään, sillä ilmeisesti tuo kiinnostus on nyt tarttunut myös Carlokseenkin (ikäkriisi?). Jos häneltä kysyttäisiin asiasta, niin varmasti hän väittäisi aina olleensa kiinnostunut moottoripyöristä, nyt kun vimma on kunnolla lähtenyt päälle. Kun kyseessä on vielä kovin fanaattinen ihminen, en yhtään ihmettelisi jos kesän päätteeksi pihassamme töröttäisi jonkin sortin kaksipyöräinen moottoriajoneuvo. Se ajolupakin kun herralta puolivahingossa löytyy jo takataskusta. 


Niinpä siis olisi kaksi kertaa tuskallisempaa minulle olla omaamatta minkään sortin ajolupaa, sillä MINUN haaveenihan se motskari on aina ollut! Ehkä nyt todellakin olisi aika ottaa itseäni niskasta kiinni, lopettaa märinä ja avata vihdoinkin se ajokoulun ovi, tai muuten minulle käy tässäkin asiassa samoin kuin santodomingolaisten juoksuvillityksessä. 

Minua nimittäin suunnattomasti ärsyttää, että silloin kun minä asuin siellä, kukaan ystäväpiiristäni ei harrastanut juoksua, eikä varsinkaan mitään maratoneja, ei vaikka minä kuinka olin innostunut asiasta. Pitivät minua vaan hulluna kun olisin halunnut juosta siellä kosteassa kuumuudessa pitkin vaarallista pääkaupunkia. Nyt kun vaarallisuusaste on varmaankin tuplaantunut niistä ajoista, eikä kosteusprosentitkaan ole mihinkään muuttuneet, on koko kööri tätejä ja teinityttöjä myöten lähteneet liikkeelle, juoksemaan pitkin puistoja ja osallistumaan harvase viikonloppu ties minkä puljun järjestämille maratoneille! 


No, tästä luultavasti syyttäminen, tai kiittäminen, tätä villitsevää fitness-hulluutta, joka ainakin sikäläisten liikunnallinen aikaansaamaattomuus huomioon ottaen on vain ja ainoastaan hyvä asia, mutta silti, niin ärsyttävää! Sillä minähän se olin se juoksuhullu ja nyt sitten kaikki muut juoksevat paitsi minä. Ja nyt minä sen päätöksen tein: huomenna juoksen ajokouluun! Vaikka kuinka sataisi kissan kokoisia rakeita taivaalta. 


SHARE:

perjantai 2. toukokuuta 2014

Arkianarkiaa

Tässä eräänä iltana päätin rentoutua ennen nukkumaanmenoa selaillen läpi erilaisia blogeja, joita en yleensä lue. Niin monia hienoja blogeja, jorinaa siitä sun tästä sekä uih, niin älyttömän hienoja kuvia. Tyylikästä ja kauhistuttavan ammattimaista. Kaiken lisäksi suurin osa näistä blogeista olivat jonkun hienon blogiportaalin tai lehden tai muun alaisuudessa. Rentoutumisen sijaan taisin lopulta olla enemmänkin ahdistunut, sillä vaikka tiedän, ettei oman blogini tarvitsekaan pyrkiä tuolle korkealle stratosfäärille, tuli minulle tahtomattakin vähän kurttuinen olo. Siihen kun lisää sen ikuisen hölmön tunteen siitä, että miksi koko blogia edes pitää yllä, oli tuo katsaus todellisuuteen ehkä vain huono idea. 

Minulle tuli tarve kirjoittaa jotain varsinaista asiaa, eikä vain antaa näppäimistön laulaa sitä mitä nyt mieleen juolahtaa. Sillä olisihan minullakin monta asiaa joista voisi jotain sanoa, mutta keskittymiskyky kunnon asiapostauksiin ei nyt vain riitä. Sen sijaan minusta olisi kiva tulla vain hehkuttamaan sitä, kuinka kivaa on kun luonto alkaa vihdoin vihertää ja lättäistä samalla muutama b-luokan kuva, jotka ovat Instagramiinkin jääneet julkaisematta. 

Traktoreita, vaunulenkkejä metsässä ja järvellä sekä pikaisia visiittejä Helsinkiin. Perusarkea. Ehkä tämä "hifibloggailuahdistus" on samaa laatua kuin se mistä tuo ärsyttävyyksiin asti paisunut "arkikuvahaaste" on saanut alkunsa. Tai en minä edes tiedä mistä se on lähtöjään, mutta ehkä se on jonkin sortin anarkiaa niitä hifistelykuvia vastaan, jollaisena monien elämä näyttäytyy filtteroitujen Instagram-kuvien takaa. Tai ehkä olen vain kateellinen, sillä itsekin valokuvaamista rakastavana haluaisin myös omistaa ammattitasoisen järkkärin ja osata ottaa yhtä hienoja kuvia...  No, oli mitä oli, nyt arki kutsuu kovaan ääneen. Hyvää viikonloppua! 


SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig