Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Be who you want to be

Viime yönä kuun loistaessa isona mollukkana taivaalla, minä makasin hereillä sängyn reunalla, Oliverin unipupu pääni päällä retkottaen, syntyjä syviä miettien. Oliverin nukkuessa poikittain keskellä 140 senttistä sänkyämme, oma nukkumiseni hankaloittuu entisestään, mutta vielä kun soppaan lisätään pyöreä ja kirkas kuu, on uneton yö taattu.

En haluaisi edes ymmärtää tuollaista kuuhulluutta, mutta näin se vaan on (ja matalapaineella halkeaa pää). Yöllä mietiskellessä niin moni asia saa aivan toisenlaiset mittasuhteet ja päätöksiä on helppo tehdä. Aamuun asti niistä pysyy matkassa vain murto-osa. Niin tälläkin kertaa, sillä enää en edes muista mikä tuo varsinainen ahdistuksen aiheeni oli, sen lisäksi että yritin pohtia kumpi tekisi päivistäni parempia; uusi, kunnollinen, leveämpi ja pehmeämpi sänky, vaiko ajokortti. Joka tapauksessa aamulla päätin liimata makuuhuoneemme oveen lapun, jossa lukisi "be who you want to be".



Kuten monet muutkin asiat, jäi tuokin lappu sisältöineen vain yhdeksi asiaksi loputtomalla "tee se"-listallani. Listalla, jonka ylöskirjoittaminen on myös yksi asia listallani. 


Laitettuani entisen elämäni prioriteettilistan roskiin ja nostettuani ensimmäiselle (ja toiselle, kolmannelle, neljännelle...) sijalle oman lapsen, jonka hyvinvointi on vienyt suurimman osan ajastani ja energiastani jo ennen syntymäänsä, on siitä pre-perhe-elämä-minusta jäljellä enää vain rippeet. En enää tee mitä silloin ennen tein, en enää kulje siellä missä ennen kuljin, en enää asu siellä missä asuin, en enää näe läheskään kaikkia niitä ihmisiä joita ennen näin, en edes syö sitä mitä ennen söin. En hoida ulkonäköäni edes sitä vähää mitä ennen ehdin. Ehkä juuri siksi, nyt kun aikaa myös oman itseni ajattelemiselle alkaa taas vähitellen löytyä, joku niinkin vähäpätöinen asia, kuin hiuksien leikkaaminen, on saanut niinkin suuria ajatuksia aikaan tässä pienessä hölmössä päässäni.


Toisaalta kaipaan sitä vanhaa minääni, toisaalta en ollenkaan. Kaipaan asioita joita tein, mutta en kuitenkaan kaipaa sitä kuka olin. Elämäni ja ajatusmaailmani ennen Oliveria tuntuu niin kovin tyhjältä. Toki kaipaan esimerkiksi sitä tunnetta, jonka matkustaminen minussa sai aikaan, mutta en enää tunne sitä kaipuuta matkustamiseen, sillä tunnen että kaikista ihaninta on olla tässä ja nyt, kahden rakkaani lähellä. Silti tiedän, etten voi jatkaa näin, olemalla suurimman osan ajasta kuin kone, joka syöttää, pukee, riisuu, leikittää, ostaa ruokaa, siivoaa, komentaa ja käskyttää. 

Minun on oltava myös minä lapsen hoitamisen ulkopuolella, tehdä niitä asioita joista pidän, olla niiden ihmisten kanssa joista pidän. Olla kiinnostunut asioista, olla se sama nauravainen minä kuin ennen, jotta voisin olla hyvän äidin lisäksi myös hyvä ystävä, sisko, tytär ja etenkin hyvä kumppani (sanoisin vaimo, mutta tuo "olla hyvä vaimo" saa mielessäni aikaan hieman vääränlaisia vivahteita). Tiedän, että ainakin Carlos kaipaa sitä Eveliinaa, joka jaksoi keskustella avaruudesta, nauraa tyhmille asioille ja laulaa espanjankielisiä lauluja. 


On niin helppoa olla jotain omissa kuvitelmissaan ja todellisuudessa jumahtaa vain päivä päivältä kulkemaan niissä "tosielämän täydellisten naisten" velourihousuissa (kuten ystäväni totesi), eli äidiltä saaduissa Lidlin perse-polvi-pussilököissä, kasvattaa jo ennestään lässähtänyttä mahaa syömällä pullaa ja keskustella kullan kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa lähinnä vain vaipan sisällön koostumuksesta. 

Kuka se minä sitten oikein olen siellä kuvitelmissani? Nyt, kun olen karsinut itsestäni niin paljon pois, etten enää itsekään oikein tiedä, olisi ehkä aika oikeasti lähteä kokoamaan kasaan sellaista pakettia, etten vain löydä itseäni kymmennen vuoden päästä katkeroituneena siitä, etten sitten ikinä kuitenkaan ollut se, joka kuvittelin olevani.


Vaikka kyltin iskeminen seinään ei vielä onnistunutkaan, niin sen verran sain tänään aikaiseksi, että suuntasin lapsen kanssa metsätielle (siitäkin huolimatta että pelkään kuollakseni karhuja), sain hänet jopa nukkumaan ja istahdin ojanpenkalle kuvaamaan tuota kaunista puskaa, kukkivaa näsiää, sillä valokuvaaminen ja luonnossa liikkuminen ovat juuri niitä asioita joita rakastan. 

Valokuvaamisen lisäksi se minä, joka minä haluaisin olla, tekisi myös näitä asioita: kävisi juoksemassa, pyöräilemässä, uimassa, talvella lumilautailemassa (sekä aloittaisi sen jonkun uuden liikuntaharrastuksen josta jo viime vuonna kirjoitin), tekisi huonekaluja, maalaisi tauluja, säästäisi rahaa kivoihin asioihin kuten matkustamiseen, ei söisi lihaa vaan opettelisi tekemään monipuolista ruokaa ilman, nyppisi kulmakarvansa, hankkisi kunnollisia vaatteita, opettelisi ajamaan autoa sekä moottoripyörää ja kirjoittaisi blogiin juuri sillä innolla ja ahkeruudella kuin aina esimerkiksi suihkussa käydessä kaavailen, unohtaen ne turhat ajatukset siitä kuinka typerältä välillä tuntuu aukoa omaa elämää ja ajatuksia blogin muodossa. 
SHARE:

15 kommenttia

  1. Ihana purkaus, jos nyt niin saan sanoa. En koskaan ole ollut samanlaisessa tilanteessa kuin sinä (sen sijaan ihan vain hoitovapaalla olevana helpon lapsen äitinä), mutta kummastipa ne samat ajatukset ovat pyörineet aika ajoin omassakin päässä. Onneksi vain hetkellisesti ja olen tajunnut sen, että virkeänä hetkenä olen järjestänyt valmiiksi odottamaan niitä kaipaamiani asioita, jotta ne tulee sitten tehtyä ja mieli virkistyy. Kummasti ne neljä seinää, arkiset askareet ja vähäinen uni jossain kohtaa turruttavat. Olisiko sinun mahdollista antaa Oliver hoitoon muutamaksi illaksi kuussa (erityisesti kun nyt vanhempiesi kanssa asutte?) niin että saisitte tehdä jotain mitä teitte Carloksen kanssa ennen? Tai että tekisit itseksesi jotain mistä nautit? Ottaisit jonkun ihan uuden pienen projektin, jossa voisit kokea onnistumisen tunteita?

    Paljon tsemppiä - tiedä, että nämä ovat kuitenkin ihan tavallisia ajatuksia tuossa elämäntilanteessa ja edelleen niinkuin aiemminkin kommentoin; niin hyvässä kuin pahassakin "this too, shall pass".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Johanna! Ja kyllä, omaa aikaa on alkanut jo vähitellen järjestymään, Oliver viihtyy ihanasti mummun ja pappan kanssa :). Nyt pitäisi kyllä tosiaan laittaa suunnitteille jotain kivaa Carloksen kanssa! Ja onneksi kohta on kesä ja Carloksellakin kesäloma! Ja näitä projekteja mulla kyllä riittäis, kun verstas odottaa Helsingissä... kädet ihan syyhyää että pääsisi sinne jotain väsertämään!

      Poista
  2. Mä oon jo tuudittautunu siihen ajatukseen, että musta ei ikinä tule perheellistä eikä äitiä. Toisaalta en tiedä oonko ikinä oikeastaan halunnukaan kaikkea sitä mihin naisten pitäis yhteiskunnan mukaan pyrkiä, eli vakiintumaan ja lisääntymään. Luin silti tän sun kirjoituksen suurella mielenkiinnolla ja ymmärryksellä... luulen, että kunhan teidän vauva vielä hieman kasvaa ja saat enemmän aikaa taas itsellesi selkiytyy ne ajatukset ja se sun "uusi minuuskin". Ihailen sun jaksamista. Tsemppiä loppukevääseen ja paljon terkkuja Oliverille. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, enpä minäkään koskaan ajatellut sopivani äidiksi, enkä kokenut tarvetta lisääntyä kun koko ihmiskunta on aika syvältä, mutta niin siinä sitten vaan kävi. Ihanaa kun joku ihailee mun jaksamista, sillä välillä itsestä tuntuu että on ihan paska kun ei meinaa jaksaa <3. Ja tosiaan, näin varmasti on että ajatukset vähitellen selkiää, sillä niinhän ne on alkaneet jo selkiämään, sillä mutten ei varmaan tälläsiä purkauksia tulisi mieleen kirjoittaakaan ;). Kiitos Kea!

      Poista
  3. Aika rohkeaa tekstiä Eveliina! Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin: mieti miten helppoa sulla on nyt lähtä kohti sitä uutta unelmaelämää, kun tavallaan kaikki ne vanhat jutut on jo joka tapauksessa mennyt. Ei edes tarvi dumpata niitä ikäviä juttuja vaan pystyt nappaamaan sieltä kermat päältä ja poimimaan siihen rinnalle muita, pelkästään kivoja juttuja.

    Tsemppiä teille, toivottavasti nähhään pian! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Inka ja niinpä! Nyt on kyllä hyvä hetki tosiaan olla vaan just sitä mitä tahtookin! ;) Nähdään pian!! <3

      Poista
  4. Mielenkiintoinen teksti. Monesti sekin jo auttaa, että purkaa asiat sisältään, vaikkapa sitten blogiin. Nyt varmasti aika tuntuu ajoittain junnaavan paikoillaan mutta mene päivä kerrallaan keksien jotain pientä mukavaa joka päivälle. Olkoon se sitten maukas pulla, hyvä leffa, luontokuvausta tai päikkärit.

    Aurinko tuo varmasti energiaa perheeseenne, paljon peukkuja ja tsemppiä teille täältäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Blogiin kirjoittaminenkin monesti selkeyttää asioita niin paljon, että jo kommentteihin vastatessa tuntuu että tää tilanne on jo historiaa :D. Kiitos Menninkäinen! <3

      Poista
  5. Tsemppiä! Ja onhan tää bloggailu oma harrastuksensa, turha sitä on mollata tyhmäksi (vaikka kieltämättä joskus omien kuvien ottaminen ja jakaminen tuntuu aika keskenkasvuiselta...) :)

    Oli kyl mielenkiintoista lukea tätä pohdiskelua, ja vähän samanlaisia pohdiskeluja itsekin olen tehnyt. Sen verran olen huomannut että kaikelle mielenkiintoiselle ei valitettavasti vain ole aikaa (eikä rahaa). Mä en ole käynyt lumilautailemassa vuosiin, vaikka se oli aikaisemmin rakasta, ja onhan noita muitakin vanhoja rakkaita asioita joita ei enää tule tehtyä. Toisaalta elämä menee eteenpäin, ja sitä itsekin muuttuu elämän myötä, toivottavasti tietty parempaan. Mä luulen että monilla tulee tälläinen suvantovaihe ihan luonnostaan kun vauvat ovat pieniä, ja siitä sitten noustaan pikkuhiljaa tekemään muutakin kuin olemaan vaipanvaihto/syöttö/viihdytyskone. Pikkuhiljaa pikkuhiljaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, näin on. Valitettavasti ei tosiaan aika eikä raha ihan kaikkeen riitä. Ja missäs se just oli kun puhuttiin lapsiperheiden neljän vuoden kuolemanlaaksosta, taisi olla joku Hesarin juttu siitä kuinka lapsen ollessa neljä vuotta vanhempien elämät vihdoin alkavat tuntua normaalilta... :) Sinne on siis vielä matkaa mutta en mä tätä kyllä miksikään kuolemanlaaksoksi kutsuisi, hyh hyh. Kaikista koetteluista huolimatta mä ainakin oon kovin onnellinen!

      Poista
  6. Kyllä sitä aika paljon unohtaa itsensä kun elää pienen ihmisen ehdoilla,mutta hiljalleen tulee se aika,jolloin pikku Oliverkin antaa sinulle enemmän tilaa ja pääset olemaan enemmän sitä mitä haluat olla.Tästä tulee mieleen se aika kun itse olin pikkuisen äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - ja mielellään sitä tosiaan välillä vähän unohtaakin itsensä, elämä saa hieman erilaisen perspektiivin ja on niin paljon helpompi huomata ne asiat, jotka ovat oikeastaan aivan turhia sekä olla murehtimatta asioista joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä.

      Poista
  7. Teillä on kyllä ollut rankka alkutaival tuon pienoisen kanssa! Olen itse pitänyt, tai ainakin yrittänyt pitää jotenkin kynsin ja hampain kiinni siitä vanhasta minästä tai ainakin sen rippeistä, ja jollain tavalla siinä onnistunutkin. Tosin olen lasten kanssa yksin pitkiä jaksoja ja silloin mennään vähän jaksamisen rajamailla, mutta on tämä meidän elo kuitenkin ollut kovin helppoa teihin verrattuna. Eli ei muuta kuin suuresti tsemppiä, kyllä se oma minä sieltä vielä löytyy!!!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu! <3 Välillä se ottaa päähän kun ajattelee miten paljon helpompaa toisilla on, mutta toisinaan se on myös niin hyvä pitää mielessä, sillä siitä saa itselleen taas lisää energiaa kun miettii että ei tää nyt oo ihan mitään keskivertomeininkiä välttämättä, sillä muuten itselle tulis ihan paskaäiti-fiilis kun ei meinaa jaksaa.

      Poista
  8. Voi niin tuttuja aatoksia. Meidän vauva-arki koliikkeineen ja reflukseineen on ottanut aimoannoksen energiaa, niinhän se aina, lisänä mies kotimaassaan hoitamassa huolia siellä. Kun vauva-pakettiin tulee mitään ylimääräistä huolta, kuten teillä, nostan hattua miten hienosti olette jaksaneet.
    Niiden öiden jälkeen, kun on herätty sen tuhannen kertaa, ei kauheasti ripsiväriä jaksa kaivaa esille. Ainut ajatus on välillä selvitä.
    Ja sitten, kuinka ihanaa se onkaan, kun saa ihailla pienen hymyä. Kun patikoi luonnossa pikkuinen repussa ja voi todeta, että elämä on kuitenkin vaan aikast makea paikka! :)

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig