Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Auringossa kyykkäilyä

Olipas mukava pääsiäinen. Alkuun harmittelin kun ei ollut mitään suunnitelmia, mutta loppujen lopuksi lämmin ja aurinkoinen sää sekä ulkoilu omassa pihapiirissä olivat parhautta.

 Oliver oli aivan innoissaan päästessään ensimmäistä kertaa elämässään kyykkimään maassa ja nyppimään ruohoa!



Ja Carlos puolestaan pelasi ensimmäistä kertaa elämässään Kyykkää!

Minä puolestani kyykkäilin metsän reunalla auringosta nauttien, Oliverin vedellessä sikeitä vaunuissaan. Kaikki tuo valon määrä taisi saada elimistöni hieman sekaisin, sillä nyt on pari päivää mennyt hieman koomassa kun väsyttää niin kaameasti. Enkä uskoisi että syy olisi tällä kertaa pikkuisen, sillä tyyppi on vihdoin oppinut nukkumaan hieman paremmin! Vaikkakin samalla päätti lopettaa soseiden syömisen lähes kokonaan. Aina sitä näköjään täytyy jonkin asian kanssa taistella...


SHARE:

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Be who you want to be

Viime yönä kuun loistaessa isona mollukkana taivaalla, minä makasin hereillä sängyn reunalla, Oliverin unipupu pääni päällä retkottaen, syntyjä syviä miettien. Oliverin nukkuessa poikittain keskellä 140 senttistä sänkyämme, oma nukkumiseni hankaloittuu entisestään, mutta vielä kun soppaan lisätään pyöreä ja kirkas kuu, on uneton yö taattu.

En haluaisi edes ymmärtää tuollaista kuuhulluutta, mutta näin se vaan on (ja matalapaineella halkeaa pää). Yöllä mietiskellessä niin moni asia saa aivan toisenlaiset mittasuhteet ja päätöksiä on helppo tehdä. Aamuun asti niistä pysyy matkassa vain murto-osa. Niin tälläkin kertaa, sillä enää en edes muista mikä tuo varsinainen ahdistuksen aiheeni oli, sen lisäksi että yritin pohtia kumpi tekisi päivistäni parempia; uusi, kunnollinen, leveämpi ja pehmeämpi sänky, vaiko ajokortti. Joka tapauksessa aamulla päätin liimata makuuhuoneemme oveen lapun, jossa lukisi "be who you want to be".



Kuten monet muutkin asiat, jäi tuokin lappu sisältöineen vain yhdeksi asiaksi loputtomalla "tee se"-listallani. Listalla, jonka ylöskirjoittaminen on myös yksi asia listallani. 


Laitettuani entisen elämäni prioriteettilistan roskiin ja nostettuani ensimmäiselle (ja toiselle, kolmannelle, neljännelle...) sijalle oman lapsen, jonka hyvinvointi on vienyt suurimman osan ajastani ja energiastani jo ennen syntymäänsä, on siitä pre-perhe-elämä-minusta jäljellä enää vain rippeet. En enää tee mitä silloin ennen tein, en enää kulje siellä missä ennen kuljin, en enää asu siellä missä asuin, en enää näe läheskään kaikkia niitä ihmisiä joita ennen näin, en edes syö sitä mitä ennen söin. En hoida ulkonäköäni edes sitä vähää mitä ennen ehdin. Ehkä juuri siksi, nyt kun aikaa myös oman itseni ajattelemiselle alkaa taas vähitellen löytyä, joku niinkin vähäpätöinen asia, kuin hiuksien leikkaaminen, on saanut niinkin suuria ajatuksia aikaan tässä pienessä hölmössä päässäni.


Toisaalta kaipaan sitä vanhaa minääni, toisaalta en ollenkaan. Kaipaan asioita joita tein, mutta en kuitenkaan kaipaa sitä kuka olin. Elämäni ja ajatusmaailmani ennen Oliveria tuntuu niin kovin tyhjältä. Toki kaipaan esimerkiksi sitä tunnetta, jonka matkustaminen minussa sai aikaan, mutta en enää tunne sitä kaipuuta matkustamiseen, sillä tunnen että kaikista ihaninta on olla tässä ja nyt, kahden rakkaani lähellä. Silti tiedän, etten voi jatkaa näin, olemalla suurimman osan ajasta kuin kone, joka syöttää, pukee, riisuu, leikittää, ostaa ruokaa, siivoaa, komentaa ja käskyttää. 

Minun on oltava myös minä lapsen hoitamisen ulkopuolella, tehdä niitä asioita joista pidän, olla niiden ihmisten kanssa joista pidän. Olla kiinnostunut asioista, olla se sama nauravainen minä kuin ennen, jotta voisin olla hyvän äidin lisäksi myös hyvä ystävä, sisko, tytär ja etenkin hyvä kumppani (sanoisin vaimo, mutta tuo "olla hyvä vaimo" saa mielessäni aikaan hieman vääränlaisia vivahteita). Tiedän, että ainakin Carlos kaipaa sitä Eveliinaa, joka jaksoi keskustella avaruudesta, nauraa tyhmille asioille ja laulaa espanjankielisiä lauluja. 


On niin helppoa olla jotain omissa kuvitelmissaan ja todellisuudessa jumahtaa vain päivä päivältä kulkemaan niissä "tosielämän täydellisten naisten" velourihousuissa (kuten ystäväni totesi), eli äidiltä saaduissa Lidlin perse-polvi-pussilököissä, kasvattaa jo ennestään lässähtänyttä mahaa syömällä pullaa ja keskustella kullan kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa lähinnä vain vaipan sisällön koostumuksesta. 

Kuka se minä sitten oikein olen siellä kuvitelmissani? Nyt, kun olen karsinut itsestäni niin paljon pois, etten enää itsekään oikein tiedä, olisi ehkä aika oikeasti lähteä kokoamaan kasaan sellaista pakettia, etten vain löydä itseäni kymmennen vuoden päästä katkeroituneena siitä, etten sitten ikinä kuitenkaan ollut se, joka kuvittelin olevani.


Vaikka kyltin iskeminen seinään ei vielä onnistunutkaan, niin sen verran sain tänään aikaiseksi, että suuntasin lapsen kanssa metsätielle (siitäkin huolimatta että pelkään kuollakseni karhuja), sain hänet jopa nukkumaan ja istahdin ojanpenkalle kuvaamaan tuota kaunista puskaa, kukkivaa näsiää, sillä valokuvaaminen ja luonnossa liikkuminen ovat juuri niitä asioita joita rakastan. 

Valokuvaamisen lisäksi se minä, joka minä haluaisin olla, tekisi myös näitä asioita: kävisi juoksemassa, pyöräilemässä, uimassa, talvella lumilautailemassa (sekä aloittaisi sen jonkun uuden liikuntaharrastuksen josta jo viime vuonna kirjoitin), tekisi huonekaluja, maalaisi tauluja, säästäisi rahaa kivoihin asioihin kuten matkustamiseen, ei söisi lihaa vaan opettelisi tekemään monipuolista ruokaa ilman, nyppisi kulmakarvansa, hankkisi kunnollisia vaatteita, opettelisi ajamaan autoa sekä moottoripyörää ja kirjoittaisi blogiin juuri sillä innolla ja ahkeruudella kuin aina esimerkiksi suihkussa käydessä kaavailen, unohtaen ne turhat ajatukset siitä kuinka typerältä välillä tuntuu aukoa omaa elämää ja ajatuksia blogin muodossa. 
SHARE:

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Uusi look, uusi minä?

Jo kahden viikon ajan minua on tuijottanut peilistä joku muukalainen. Kyse ei kuitenkaan ole mielialahäiriöstä, vaan lyhyen tukan tuottamasta oudosta fiiliksestä. Onhan minulla ennenkin ollut lyhyt tukka, mutta koskaan en ollut kuitenkaan kokenut näin suurta ongelmaa siitä, että näytän mielestäni aivan joltain muulta kuin kuka olen. Ehkä silläkin on osansa asiaan, että elän juuri nyt post-äitiysloma-kriisiä ja muutenkin mietin että kuka minua oikeastaan sieltä peilistä tuijottaakaan. 

Siitä huolimatta, että jo kaksi vuotta sitten haaveilin undercut-tyylistä ja annoin pitkän fledan olla suureksi osaksi vain sen vuoksi että saisin itselleni perinteisen pitkätukka-häälookin. Mammailun tullessa kuvioihin pitkät hiukset jäivät lähinnä protestina sitä vastaan, että niin monet pienten lasten äidit leikkaavat tukkansa lyhyeksi. Tiedän varsin hyvin omasta kokemuksesta että ne pitkät hiukset oikeasti vain rasittavat oloa vauvan kanssa, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pätevä syy hiusten leikkaamiseen. Sen sijaan se oli, että pitkästä tukastani ei 10 kuukauden imettämisen jälkeen ollut jäljellä kuin pieni murto-osa. Naurettava hiirenhäntäni ei enää näyttänyt hyvältä mitenkään laitettuna, joten lopulta minun oli luovutettava.



Eräänä päivänä marssin ilman ajanvarausta kampaajan penkkiin ja sanoin että haluan mahdollisimman lyhyen tukan joka ei näytä kauhean lyhyeltä. Lopputulos oli vähän sitä haaveilemaani undercutia muistuttava ylikasvaneen näköinen tukka, joka näyttää joka kulmasta vähän erityyliseltä. En sittenkään halunnut kunnon piilokaljua, sillä tässä vuosien varrella olen jotenkin alkanut kammoksumaan sitä, että näyttäisin liian maskuliiniselta. Ammattini ja välillä myös vaatetukseni ollessa jo tarpeeksi miehekkäitä, olen jotenkin alkanut hempeilemään ja kaipaamaan tyttömäisyyttä. Niin pitkän pitkätukkakauden jälkeen en omasta mielestäni yksinkertaisesti näytä lyhyessä tukassa siltä kuka olen. 



Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, lyhyessä tukassa, jonka väri on täysin oma. Lyhyessä tukassahan tuo oman hiusvärin maantien harmaus oikein korostuu, joten lyhyyden lisäksi kärsin vielä siitä pulmasta, että pysyttäydynkö edelleen päätöksessäni olla värjäämättä, vai pitäisikö tämä nyt sitten edes värjätä, jospa löytäisin taas itseni näiden haivenien takaa. Carlos, joka aina on toivonut minun pitäväni oman värini, on sitä mieltä että nyt olisi syytä pistää pää blondiksi. 

Ja kun nyt hiuksista taas kerran puhutaan, niin kerrottakoon, että shampooton kauteni on myös tullut päätökseensä. Olen edelleen sitä mieltä, että shampoota ei tosiaan tarvitse, jos ei myöskään tarvitse muotovaahtoja tai pahemmin harrasta urheilua, mutta tämän tukan kanssa päätin mukavuussyistä palata normaaliin shampoo-hoitoaine-rutiiniin.


SHARE:

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kohti kuvitelmien vauva-arkea

Tänään hyppäsimme yhden askeleen eteenpäin kohti sitä kuvitelmieni vauva-arkea. Sitä sellaista ihanaa ja touhukasta arkea, jossa äiti ja vauva puuhastelevat ja kulkevat vaunujen pyörät suristen ympäri lähiseutua. Me nimittäin menimme kerhoon. 

Kerhoilu onnistui O:n mittakaavalla ihan hyvin. Olin niin iloinen huomatessani että enää ei pikku mammanpoikani ollut niin arka, vaan kipitti suoraan muiden lasten joukkoon leikkimään. Eipä siinä tosin kauaa kestänyt, kun temperamenttinen touhottajani näytti miten hommat hoidetaan - kiskomalla lelut toisten käsistä, viskomalla kaikki tavarat laatikoista pitkin lattiaa, konttaamalla toisten yli, vetämällä tukasta, tökkimällä silmiin ja mitä vielä... No, kuitenkin kovin normaalia puuhaa, mutta eipä tainnut muut äidit joutua kieltämään lapsiaan läheskään niin ahkeraan kuin minä. Mitään ei suostunut syömään, eikä kotimatkalla nukkumaan, vaan huusi ja kirkui niin kauan että luovutin, kannoin sylissäni niin pitkälle kuin jaksoin ja lopulta soitin pappan hakemaan autolla puolen kilometrin päästä kotoa. 

Mutta kaikesta huolimatta, ensi viikolla uudestaan!

Kotona harjoitukset jatkuivat sisustuslehtien lukemisella (toisin sanoen repimisellä)...



Sitten kun väsymys viimein vei voiton pienimmästä, kävin minä ihastelemassa takapihan scilloja. Tai mitä lie idänsinililjoja suomeksi muka ovatkaan. Parin kuvan jälkeen loppui kamerasta akku ja luontoretkeni jäi hyvin lyhyeen. 


SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig