Viime yönä kuun loistaessa isona mollukkana taivaalla, minä makasin hereillä sängyn reunalla, Oliverin unipupu pääni päällä retkottaen, syntyjä syviä miettien. Oliverin nukkuessa poikittain keskellä 140 senttistä sänkyämme, oma nukkumiseni hankaloittuu entisestään, mutta vielä kun soppaan lisätään pyöreä ja kirkas kuu, on uneton yö taattu.
En haluaisi edes ymmärtää tuollaista kuuhulluutta, mutta näin se vaan on (ja matalapaineella halkeaa pää). Yöllä mietiskellessä niin moni asia saa aivan toisenlaiset mittasuhteet ja päätöksiä on helppo tehdä. Aamuun asti niistä pysyy matkassa vain murto-osa. Niin tälläkin kertaa, sillä enää en edes muista mikä tuo varsinainen ahdistuksen aiheeni oli, sen lisäksi että yritin pohtia kumpi tekisi päivistäni parempia; uusi, kunnollinen, leveämpi ja pehmeämpi sänky, vaiko ajokortti. Joka tapauksessa aamulla päätin liimata makuuhuoneemme oveen lapun, jossa lukisi "be who you want to be".
Kuten monet muutkin asiat, jäi tuokin lappu sisältöineen vain yhdeksi asiaksi loputtomalla "tee se"-listallani. Listalla, jonka ylöskirjoittaminen on myös yksi asia listallani.
Laitettuani entisen elämäni prioriteettilistan roskiin ja nostettuani ensimmäiselle (ja toiselle, kolmannelle, neljännelle...) sijalle oman lapsen, jonka hyvinvointi on vienyt suurimman osan ajastani ja energiastani jo ennen syntymäänsä, on siitä pre-perhe-elämä-minusta jäljellä enää vain rippeet. En enää tee mitä silloin ennen tein, en enää kulje siellä missä ennen kuljin, en enää asu siellä missä asuin, en enää näe läheskään kaikkia niitä ihmisiä joita ennen näin, en edes syö sitä mitä ennen söin. En hoida ulkonäköäni edes sitä vähää mitä ennen ehdin. Ehkä juuri siksi, nyt kun aikaa myös oman itseni ajattelemiselle alkaa taas vähitellen löytyä, joku niinkin vähäpätöinen asia, kuin hiuksien leikkaaminen, on saanut niinkin suuria ajatuksia aikaan tässä pienessä hölmössä päässäni.

Toisaalta kaipaan sitä vanhaa minääni, toisaalta en ollenkaan. Kaipaan asioita joita tein, mutta en kuitenkaan kaipaa sitä kuka olin. Elämäni ja ajatusmaailmani ennen Oliveria tuntuu niin kovin tyhjältä. Toki kaipaan esimerkiksi sitä tunnetta, jonka matkustaminen minussa sai aikaan, mutta en enää tunne sitä kaipuuta matkustamiseen, sillä tunnen että kaikista ihaninta on olla tässä ja nyt, kahden rakkaani lähellä. Silti tiedän, etten voi jatkaa näin, olemalla suurimman osan ajasta kuin kone, joka syöttää, pukee, riisuu, leikittää, ostaa ruokaa, siivoaa, komentaa ja käskyttää.
Minun on oltava myös minä lapsen hoitamisen ulkopuolella, tehdä niitä asioita joista pidän, olla niiden ihmisten kanssa joista pidän. Olla kiinnostunut asioista, olla se sama nauravainen minä kuin ennen, jotta voisin olla hyvän äidin lisäksi myös hyvä ystävä, sisko, tytär ja etenkin hyvä kumppani (sanoisin vaimo, mutta tuo "olla hyvä vaimo" saa mielessäni aikaan hieman vääränlaisia vivahteita). Tiedän, että ainakin Carlos kaipaa sitä Eveliinaa, joka jaksoi keskustella avaruudesta, nauraa tyhmille asioille ja laulaa espanjankielisiä lauluja.
On niin helppoa olla jotain omissa kuvitelmissaan ja todellisuudessa jumahtaa vain päivä päivältä kulkemaan niissä "tosielämän täydellisten naisten" velourihousuissa (kuten ystäväni totesi), eli äidiltä saaduissa Lidlin perse-polvi-pussilököissä, kasvattaa jo ennestään lässähtänyttä mahaa syömällä pullaa ja keskustella kullan kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa lähinnä vain vaipan sisällön koostumuksesta.
Kuka se minä sitten oikein olen siellä kuvitelmissani? Nyt, kun olen karsinut itsestäni niin paljon pois, etten enää itsekään oikein tiedä, olisi ehkä aika oikeasti lähteä kokoamaan kasaan sellaista pakettia, etten vain löydä itseäni kymmennen vuoden päästä katkeroituneena siitä, etten sitten ikinä kuitenkaan ollut se, joka kuvittelin olevani.

Vaikka kyltin iskeminen seinään ei vielä onnistunutkaan, niin sen verran sain tänään aikaiseksi, että suuntasin lapsen kanssa metsätielle (siitäkin huolimatta että pelkään kuollakseni karhuja), sain hänet jopa nukkumaan ja istahdin ojanpenkalle kuvaamaan tuota kaunista puskaa, kukkivaa näsiää, sillä valokuvaaminen ja luonnossa liikkuminen ovat juuri niitä asioita joita rakastan.
Valokuvaamisen lisäksi se minä, joka minä haluaisin olla, tekisi myös näitä asioita: kävisi juoksemassa, pyöräilemässä, uimassa, talvella lumilautailemassa (sekä aloittaisi sen jonkun uuden liikuntaharrastuksen josta jo viime vuonna kirjoitin), tekisi huonekaluja, maalaisi tauluja, säästäisi rahaa kivoihin asioihin kuten matkustamiseen, ei söisi lihaa vaan opettelisi tekemään monipuolista ruokaa ilman, nyppisi kulmakarvansa, hankkisi kunnollisia vaatteita, opettelisi ajamaan autoa sekä moottoripyörää ja kirjoittaisi blogiin juuri sillä innolla ja ahkeruudella kuin aina esimerkiksi suihkussa käydessä kaavailen, unohtaen ne turhat ajatukset siitä kuinka typerältä välillä tuntuu aukoa omaa elämää ja ajatuksia blogin muodossa.