Väsy, väsympi, väsyin...

Joka ikinen aamu pyörittelen mielessäni ajatusta blogiin kirjoittamisesta. Koskaan en kuitenkaan ehdi, tai jos vaikka juuri ja juuri ehtisinkin, niin pieni määrä lisää unta vie voiton. Jos vaikka sitten illalla, kuulen itseni ajattelevan, mutta tiedänhän minä, että illalla olen taas jo niin väsynyt, että ajatuskin ajatusten ylöskirjaamisesta tuntuu aivan liian tuskastuttavalta touhulta. 

Ehkä jotain muutosta on kuitenkin vähitellen ilmassa, sillä nyt jo toisena aamuna peräkkäin saan itsestäni irti avata läppärin kannen. Eilen aikani vierähtikin sitten sähköpostien parissa, mutta tänään jopa ehdin klikkaamaan itseni Bloggerin puolelle.  

Mitä tässä nyt sitten kertoisi, sen sijaan että kuluttaisin näitä arvokkaita minuuttejani tuijottamalla ikkunalasien välissä lentelevien kärpästen varjoja eteen vedettyä verhoa vasten... Muutama viikko sitten suunnittelin aloittavani blogitekstin niinkin mahtipontisella otsikolla kuin "Uusi elämä", mutta ehkä se olisi hieman liioittelua, sillä uudesta ympäristöstä huolimatta samaa elämäähän tässä eletään. 

Sama väsymys on seuranani päivästä toiseen, samat yöheräilyt toistuvat yöstä toiseen. Välillä saan unta palloon sen verran, että ryhdistäydyn, aloitan lenkkeilyn ja teen listoja hoidettavista asioista. Sitten taas huomaan olevani niin poikki, että vaunulenkin päätteeksi koko kroppa on niin hajalla, etten kykene kanniskelemaan lasta. 

Jossain vaiheessa tähän oravanpyörään on siis tultava stoppi, mutta päivä päivältä yritän vain sinnitellä vielä vähän aikaa, jotta pikkuinen olisi vielä vähän isompi.. jotta viimeisestä huomaamastani rytmihäiriöstä olisi vähän pidempi aika. Se vain on liian rankkaa yrittää pitää unikoulua lapselle, joka on jokaisella yrityksellämme huutanut hysteerisenä selkä kaarella juuri samalla tavalla kuin silloin kun sydän käy tuplasykkeellä. Niinpä edelleen elättelen toiveita, että ehkä tämä tilanne tästä iän karttuessa vähän helpottaisi itsestäänkin... 

Eikä minua yhtään huvittaisi tulla tännekään avautumaan näistä asioista, vaikka toisaalta olisihan se hyvä niitä ajatellen, jotka pyöriskelevät samojen haasteiden keskellä... mutta ehkä sitten kun olemme päässeet niistä eroon, löydän paremman fiiliksen kertoakin että miten me siitä selvisimme. Itseänikin kun tuskastuttaa lukea palstoilta samanlaisista tapauksista, löytämättä kuitenkaan yhtään toimivaa ratkaisua asioihin. No, yksi asia kuitenkin on varmaa: ei tämäkään ikuista ole, vaikka se joinain öinä siltä tuntuisikin. Niin kuin ei ollut koliikkikaan, vaikka sekin rankkaa oli. 

Jottei tämän luettua jäisi kuitenkaan sellaista kuvaa, että kuljen täällä päivästä toiseen zombina, raahaten lasta perässäni, on todettava, että ihan hyvinhän tämä meidän arki rullaa "yöttömistä öistä" huolimatta. Kaikki energiani on vain keskittynyt täysillä siihen, että pikkuisella olisi hyvä olla ja sen vuoksi blogi onkin jäänyt hunningolle. Jospa nyt kuitenkin onnistuisin saamaan hieman lisäenergiaa näistä valontäytteisistä päivistä ja löytäisin edes muutaman kerran viikossa aikaa päivitellä kuulumisia. Kerrottavaa kun olisi muidenkin asioiden kuin väsymyksen tiimoilta! 

Ja loppuun terveiset juuri heränneeltä pikkubloggarilta:  m    m      mvvnbvhmhhnjhghuuv