Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Uudet asuinkuviot

Kun viime postauksessani mainitsin "uuden elämän", tarkemmin ottaen tarkoitin elämässämme alkanutta uutta jaksoa, tai uutta lukua. Uusi luku alkoi sillä, että keräsimme taas kimpsumme kasaan ja muutimme vielä yhden askeleen eteenpäin länteen, eli Kirkkonummelle. Vielä kuitenkin sen verran lähelle Helsinkiä, että työmatkat sujuu vaivattomasti julkisilla. 


Minulle nuo työmatkat eivät kylläkään ole toistaiseksi ajankohtaisia, siitäkään huolimatta että äitiyslomani on nyt loppu, finito, over. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, pikkuisestamme on kasvanut jo päiväkoti-ikäinen ja minun tulisi vähitellen palata takaisin työelämään ja luottaa tuo oma aarteemme muiden hoivaan päiviksi... mutta enpä minä taida luottaa. 


Jos tilanne olisi vähän erilainen, varmasti tämän tällä hetkellä viettämäni vuosilomakuukauden jälkeen olisinkin hiljalleen palaamassa töihin, mutta jos vain juuri ja juuri pysyn rauhallisena voidessani itse tarkkailla että O:n sydän sykkii normaalisti ja antaa lääkkeet, niin päiväkoti ei kyllä tule mukaan kuvioihin vielä vähään aikaan. Olisi se kyllä silti rankkaa laittaa eroahdistusta potevaa ja vasta seisomaan harjoittelevaa vauvaa koko päiväksi hoitoon. 



Töitä on kuitenkin mahdollisimman pian tehtävä, ja muutenkin löydettävä henkisesti tarpeeksi varma ote taas tähän elämään, tai muutoin arjesta tulisi vähitellen liian rankkaa ja ahdistavaa. Ja lähinnä siitä syystä otimme ja muutimme tänne nykyiseen kotiimme, yhdessä vanhempieni kanssa. Kompromisseja olemme joutuneet tekemään, siitäkin huolimatta että talo on iso ja punkkaamme eri päädyissä taloa, mutta ainakin tähän asti ratkaisu on tuntunut oikealta. Kunhan vain pitää mielessä ne tärkeimmät asiat, niin sisustukselliset seikat ja käytännön asiat tuntuvat kovin vähäpätöisiltä. 



Olemme siis saaneet myös vähän kritiikkiä tästä yhtäkkisestä vedosta muuttaa yhteen, ottaen huomioon kovin erilaiset elämäntapamme ja luonteemme, mutta kukaan muu vanhempieni lisäksi ei olekaan tainnut täysin käsittää miten raskasta meillä, tai varsinkin minulla on ollut, kun yhdistää rankan synnytyskokemuksen vähitellen esiin tuomat traumat, sydänsairauden, heti päälle jyllänneen koliikin, sairaalareissut, jatkuvat rytmihäiriöt, unettomat yöt, ja kaiken päälle hyvin temperamenttisen ja kiivaan luonteen omaavan vauvan. Tunnen siis olevani kovin onnekas, että omat vanhempani ovat niin valmiita auttamaan, että lähtivät heti hyvällä fiiliksellä tähänkin mukaan, tuoden minulle heti aivan toisenlaista mielenrauhaa... 



Tarkoitus olisikin heti kun tilanne näyttää vakaammalta Oliverin voinnin suhteen, ja sitten kun tuo muutenkin vähän tästä vielä kasvaa isommaksi pojaksi, minunkin aloittaa duunikuviot ja sumplia hoitoasiat niin, että Oliver saisi päiväkodin sijaan hengailla kotonaan isovanhempiensa seurassa jonkin osan päivästä. Samalla saamme kaikki nauttia ison omakotitalon tuomasta rauhasta sekä isosta omasta pihasta! Niin idyllistä ja ihanaa kerrostalovuosien jälkeen.


SHARE:

torstai 20. maaliskuuta 2014

Väsy, väsympi, väsyin...

Joka ikinen aamu pyörittelen mielessäni ajatusta blogiin kirjoittamisesta. Koskaan en kuitenkaan ehdi, tai jos vaikka juuri ja juuri ehtisinkin, niin pieni määrä lisää unta vie voiton. Jos vaikka sitten illalla, kuulen itseni ajattelevan, mutta tiedänhän minä, että illalla olen taas jo niin väsynyt, että ajatuskin ajatusten ylöskirjaamisesta tuntuu aivan liian tuskastuttavalta touhulta. 

Ehkä jotain muutosta on kuitenkin vähitellen ilmassa, sillä nyt jo toisena aamuna peräkkäin saan itsestäni irti avata läppärin kannen. Eilen aikani vierähtikin sitten sähköpostien parissa, mutta tänään jopa ehdin klikkaamaan itseni Bloggerin puolelle.  

Mitä tässä nyt sitten kertoisi, sen sijaan että kuluttaisin näitä arvokkaita minuuttejani tuijottamalla ikkunalasien välissä lentelevien kärpästen varjoja eteen vedettyä verhoa vasten... Muutama viikko sitten suunnittelin aloittavani blogitekstin niinkin mahtipontisella otsikolla kuin "Uusi elämä", mutta ehkä se olisi hieman liioittelua, sillä uudesta ympäristöstä huolimatta samaa elämäähän tässä eletään. 

Sama väsymys on seuranani päivästä toiseen, samat yöheräilyt toistuvat yöstä toiseen. Välillä saan unta palloon sen verran, että ryhdistäydyn, aloitan lenkkeilyn ja teen listoja hoidettavista asioista. Sitten taas huomaan olevani niin poikki, että vaunulenkin päätteeksi koko kroppa on niin hajalla, etten kykene kanniskelemaan lasta. 

Jossain vaiheessa tähän oravanpyörään on siis tultava stoppi, mutta päivä päivältä yritän vain sinnitellä vielä vähän aikaa, jotta pikkuinen olisi vielä vähän isompi.. jotta viimeisestä huomaamastani rytmihäiriöstä olisi vähän pidempi aika. Se vain on liian rankkaa yrittää pitää unikoulua lapselle, joka on jokaisella yrityksellämme huutanut hysteerisenä selkä kaarella juuri samalla tavalla kuin silloin kun sydän käy tuplasykkeellä. Niinpä edelleen elättelen toiveita, että ehkä tämä tilanne tästä iän karttuessa vähän helpottaisi itsestäänkin... 

Eikä minua yhtään huvittaisi tulla tännekään avautumaan näistä asioista, vaikka toisaalta olisihan se hyvä niitä ajatellen, jotka pyöriskelevät samojen haasteiden keskellä... mutta ehkä sitten kun olemme päässeet niistä eroon, löydän paremman fiiliksen kertoakin että miten me siitä selvisimme. Itseänikin kun tuskastuttaa lukea palstoilta samanlaisista tapauksista, löytämättä kuitenkaan yhtään toimivaa ratkaisua asioihin. No, yksi asia kuitenkin on varmaa: ei tämäkään ikuista ole, vaikka se joinain öinä siltä tuntuisikin. Niin kuin ei ollut koliikkikaan, vaikka sekin rankkaa oli. 

Jottei tämän luettua jäisi kuitenkaan sellaista kuvaa, että kuljen täällä päivästä toiseen zombina, raahaten lasta perässäni, on todettava, että ihan hyvinhän tämä meidän arki rullaa "yöttömistä öistä" huolimatta. Kaikki energiani on vain keskittynyt täysillä siihen, että pikkuisella olisi hyvä olla ja sen vuoksi blogi onkin jäänyt hunningolle. Jospa nyt kuitenkin onnistuisin saamaan hieman lisäenergiaa näistä valontäytteisistä päivistä ja löytäisin edes muutaman kerran viikossa aikaa päivitellä kuulumisia. Kerrottavaa kun olisi muidenkin asioiden kuin väsymyksen tiimoilta! 

Ja loppuun terveiset juuri heränneeltä pikkubloggarilta:  m    m      mvvnbvhmhhnjhghuuv



SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig