Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

torstai 23. tammikuuta 2014

Varkaana omassa kodissa

Eräs ystäväni kävi eilen kyläilemässä neljäkuisen vauvansa kanssa. Siinä katsellessani toista ja aivan toisenlaista vauvaa, en voinut muuta kuin todeta että toisilla tosiaan on hieman helpompaa... Kaiken huippu oli, kun vieraani tekivät lähtöä ja vauva nukahti alta aikayksikön turvakaukaloonsa toppavaatteet päällään. Tuota ei olisi tapahtunut meillä, ei kuuna päivänä. 

Muistan myös naurahtaneeni eräälle Facebook-statukselle, jossa mammatuttavani kertoi väsymyksestään, kun vauva oli alkanut heräilemään 2-3 tunnin välein joka yö. Meidän pikkuiselle kun 2-3 tuntia on hyvä saavutus. Viime aikoina nukkumaan mentyä ensimmäinen herätys on ollut puolen tunnin päästä nukahtamisesta. Eilinen oli poikkeus ja ehdin jo ihmettelemään, että mahtaako kaikki olla hyvin, kun ensimmäiseen heräämiseen meni 2,5 tuntia. 

Paras tapa välttää ylimääräisiä heräilyjä on mennä itse nukkumaan samaan aikaan... mutta missä välissä sitä sitten rentoutuisi tällaisten asioiden parissa kuin bloggailu? No ei koskaan. Niinpä vaihtoehtona on hiippailu omassa kodissa. 

Sanotaan, että vauva kannattaa totuttaa ääniin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kyllä sitä meilläkin ollaan yritetty, ihan pienestä asti, mutta ei sitä vaan koko ajan voi yrittää jos siitä ei mitään tule, pakkohan vauvankin on saada nukkua ja vanhempien tehdä jotain muutakin kuin nukuttaa vauvaa.

Monet kerrat olen tuntenut itseni varkaaksi omassa kodissani ja voin todeta, että äänettä liikkuminen ei todellakaan ole helppoa puuhaa. Ihmettelenkin, miten ne aina elokuvissa kykenevät muka liikkumaan täysin äänettä läpi talojen, avamaan ja sulkemaan ovia ja tekemään ties mitä temppuja? No, toki sekin on helpompaa jos kyseessä on paikka, jossa taustamelu on jatkuvaa. Näin on esimerkiksi Santo Domingossa, jossa kaupungin äänet eivät täysin hiljene koskaan. Öisin jo pelkät sirkat tuottivat voimakkaamman taustakohinan kuin mitä täällä Espoon montuilla on mahdollista saada aikaan. Täysin suljettu talo on taustalla pauhaavasta televisiostakin huolimatta niin hiljainen, että tässä muutamia asioita, joita meillä ei vain voi tehdä pelkäämättä heräämistä: 

- Puhua normaaliin ääneen (ellei paikalla ole montaa ihmistä ja puhe ole jatkuvaa) 
- Puuhastella keittiössä, esim. laittaa tiskejä 
- Aivastaa
- Käyttää mikroa
- Pitää puhelimen ääniä päällä (tai edes puhua puhelimessa)
- Näpytellä tietokoneella liian lähellä makuuhuonetta
- Kävellä ympäri asuntoa välttelemättä niitä kohtia joissa lattia narisee eniten (kuka tämän laminaatin on oikein asentanut?!)

Kaikkeen silti tottuu, eikä tarkoitukseni nytkään ole valittaa. Mieluummin istun vaikka kaikki illat patsaana tuolissa, kunhan saamme olla yhdessä kotona ankean sairaalahuoneen sijaan. Kunhan vain kerron että näin meillä. Eikä mikään vaihe ole ikuinen, vauva kasvaa ja unirytmit muuttuu alituiseen. Varmasti meilläkin jossain vaiheessa päästään täysiin yöuniin. Sitäpaitsi voihan tämänkin ottaa positiivisesti ja olla ylpeä siitä, että olen edelleen järjissä ja voimissa (ainakin melkein), vaikken ole vuoteen nukkunut yli kolmea tuntia putkeen. Se tosin on myös omaa syytäni, kun en siinä vaiheessa tajunnut nukkua kun vauva onnistui usein ottamaan 5 tunnin unia ennen ensimmäistä yöheräämistään. 

Pakko tosin myöntää että olen jo miettinyt kuinka mukavaa olisi esimerkiksi omistaa läppäri, jonka näppäimistö olisi täysin hiljainen...

Invataksiksinakin tunnettu kävelytuoli helpottaa kummasti elämää, etenkin ruoanlaittoa/ Paukkupakkasilla ulkoilu on pelottavaa puuhaa/ Kannattaa ottaa kuvia paskaisen peilin läpi... jos siivoaminen ei muuten onnistu, niin vauva kantoreppuun - myös oiva tapa aiheuttaa itselleen niskajumit/ Rullallinen vessapaperia revittynä ruokapöydän alla - normijuttu/ Pinnasängyssä on kiva tehdä kaikkea muuta kuin nukkua/ Parhaat unet saa vanhempien sängyssä - nykyään tosin aika vaarallista puuhaa, kerran jo pudottiin lattialle ja nyt jopa käännytään ihan itse mahalleen nukkumaan!


SHARE:

torstai 16. tammikuuta 2014

30+

Nyt se sitten on todellisuutta. Kolmekymppisyys. 

Muistan useampaan otteeseen todenneeni jollekin tuon saman rajapyykin ylittäneelle, että nyt ne elämän parhaat vuodet vasta alkavat. Kaksikymppisenä kun on vielä joihinkin asioihin liian nuori ja neljäkymppisenä taas jo vähän liian vanha. Totta tai ei, niin minä en ainakaan haikaile takaisin niitä levottomia kaksikymppisen vuosia. Siitäkään huolimatta, että välillä peiliä katsoessa tunnenkin itseni kaikkea muuta kuin nuoreksi (tässä taitaa tosin olla osansa jo vuoden kestäneillä huonosti nukutuilla öillä). 

Jos mietin asioita, joita joskus yli vuosikymmen sitten kuvittelin saavuttavani tähän mennessä, niin eipä minulla asiat niin kovin huonosti ole. Olen valmistunut kahteen ammattiin, nähnyt vähän maailmaa, mennyt naimisiin, saanut lapsen ja ennen kaikkea löytänyt sisäisen rauhan. En enää haikaile kaikkea ja kaikkialle, vaan olen onnellinen niistä asioista joita minulla on. Etenkin rakkaudesta. Varsinkin kaikki viimeisten kahden vuoden tapahtumat ovat muuttaneet aika paljon perspektiiviäni. Iso osa omaan napaan tuijottelua on vihdoin karissut pois. 

En tietenkään väitä, etteikö minulla edelleen olisi kaikkia hulluja haaveita ties mistä asioista, jotka tuskin koskaan toteutuvat. Haaveiluhan on ihan tervettä ja pitäähän se oma napa myös pitää puhtaana. On myös asioita, joiden varmasti kuvittelin olevan jo tässä vaiheessa hieman toisin. En ole vieläkään löytänyt paikkaani työelämässä, olen roikkunut kiinni samassa huonossa työsuhteessa vuositolkulla, opiskellut lisää, perustanut yrityksen ja lopulta jättänyt senkin holdille tultuani raskaaksi, saavuttamatta minkäännäköistä taloudellista vakautta. Sen vuoksi myös oma asunto on edelleen vain haave, joka tuntuu vähitellen karkaavan käsistä kokonaan, ellen pian ryhdistäydy. 

Kaikki ei siis ole mennyt putkeen, mutta näistä ja monista muista tekemistäni virheistä huolimatta tunnen eläneeni tarpeeksi hyvin, jottei minun tarvitse enää haikailla takaisin nuoruusvuosiini. On ihan hyvä olla ihan oikeasti aikuinen. Kolmekymppinen. 

Eikä nuo työelämässä saavuttamani asiat myöskään mitään niin huonoja ole, sillä mikäs sen motivoivampaa kuin juuri tänään saamani puhelu eräältä kaimaltani, joka kysyi pääsisikö minulle työharjoitteluun! 

Synttärini siis olivat jo viime perjantaina, eikä niitä vietetty sen suuremmin kuin koskaan ennenkään. En tiedä onko tämä kaikkien alkuvuodesta syntyneiden kiusana, mutta minusta on oikeastaan aina tuntunut, että synttärini ovat vähän kuin joulun ja uuden vuoden krapula. Toisinsanoen kukaan ei oikein ole juhlafiiliksissä. Tällä kertaa tosin päätin että tasavuosien kunniaksi jotain on tehtävä, joten hurautimme Kirkkonummelle Långvikin kylpylä-hotelliin, jotta saisin edes hieman rentoutua. 



Edit: Sainpas vielä suoritettua blogiarvonnan! Onnetar suosi tällä kertaa Johannaa! Viestiä on lähetetty, toivottavasti saapui perille! Kiitos kaikille osallistujille! :)
SHARE:

tiistai 7. tammikuuta 2014

Pöö Pöö Pöllö

Jos jollekin on epäselvää mikä ihmeen Pöö pöö pöllö, niin etsi Sari Kaasisen biisi nimeltä Pöllöpöö ja laita se taustalle soimaan (ja hoe päässäsi koko loppupäivän pöö pöö pöllö pöllö pöllö pöllöpöö).

Ja jos seuraavat kuvat ja tekstiryöppy ovat liikaa hektiselle blogiselailulle, niin skrollaa suoraan postauksen loppuun josta löytyy blogikarkkia!

Pöllöä on myös nämä minun puuhani, sillä tarkoituksenani oli puhua jostain aivan muusta kuin pöllöistä, nimittäin erinäisistä arkea helpottavista asioista, kuten tällaisista katastrofisuojista, joihin seitsenkuinen pikkumiehemme olisi aina ajoittain tarpeen pukea:

Celavi, Ruokalappu hihoilla, Apron, Vihreä


Ne kaikki vitsit sotkuisista ruokahetkistä kun ovat meille tällä hetkellä täyttä arkea. Eiköhän eräänäkin iltana ehtinyt herra O iskeä kätensä puurolautasen reunaan sellaisella voimalla, että puurot lensivät kaaressa ympäri kämppää, omista vaatteista nyt puhumattakaan. Jos asuisimme edelleen Santo Domingossa, ruokailuhetket toimitettaisiin aivan varmasti vaippasillaan, mutta täällä meidän jäätävässä muka-energiatehokkaassa talossamme se ei tule kuuloonkaan, joten nämä kurahaalareita muistuttavat "kuolalaput", joiden olemassaolosta olin ennen täysin tietämätön, ovat hyvin oiva keksintö, jotka vähentävät niin pyykkikuormaa kuin äipän hermojen ylikuormitustakin. 

Miksi ihmeessä se käsi pitää tunkea sinne suuhun heti soselusikallisen perässä ja sen jälkeen läästiä vähän pöytää, hieraista omaa silmää ja hipaista vielä hihaa? 

No ehkä siksi kun se ruokailu pitäisi saada toimittaa ihan ite. 

Siitä päästäänkin toiseen asiaan, josta olin ennen autuaan tietämätön, nimittäin sormiruokailu. Nykyään kun näyttää olevan "in", että lapsi opetetaan syömään kuusikuisesta lähtien kiinteät ruoat omin käsin. Ei siis mitään soseita lusikalla suuhun, vaan palasina omatoimisesti - ja hyvin sottaisesti - järsimällä. Meilläkin ollaan tätä sormiruokailua testailtu, mutta sen verran hysteerinen olen, etten ihan luota että kaikki ne liian isot palaset tulevat kielirefleksin avulla ulos suusta, eivätkä jää kurkkuun kiinni. Niinpä olin innoissani huomatessani kolmannen asian, joka vielä pari päivää sitten oli minulle täysi mysteeri, nimittäin seuraavanlainen tuttia muistuttava härpäke, jonka sisään tungetaan hedelmän tms. palanen ja voilá! Siinäpä vauva saakin tutustua uusiin makuihin ihan itse ilman tukehtumisvaaraa. 

Munchkin, Fresh Food Feeder, Vihreä



Kaikkea kanssa! Lusikatkin vaihtavat väriä kun ruoka on liian kuumaa! Ja ne perinteisemmätkin ruokalaput ovat tyylikkäästi kuvioitu pöllöillä!

Kodomo, Ruokalappu, Silikoni, Sininen


Tästä pääsemmekin lopulta siihen otsikon aiheeseen, nimittäin pöllöihin! Mistä lähtien tämä pöllövillitys on ollut päällä? Vai ovatko ne pöllöt jo menneen talven juttu? Minä kun havahduin tähän pöllömaniaan vasta lokakuussa, törmättyäni niihin pitkin kauppakeskusta. Sen jälkeen löysin niitä jopa meiltä kotoa Oliverin vaatteista, korteista ja kipoista. Googlattuani aiheesta löysin niitä myös muotiblogeista ympäri maailman. Eilen satuin näkemään telkkarissa kun joku miekkonen tatuoi käsivarteensa pöllön. Onko pöllöistä tullut nykypäivän nappiverkkarit, vai vieläkö ne ovat oikeasti kiva juttu? 

Minä nimittäin eksyin näitä lasten ruokailu-juttuja selaillessani Lekmerin sivuilla pöllöapajille, joita on aika vaikea vastustaa! Oliverin huoneessa on yksi tyhjyyttään ammottava seinä, jolle olen kaipaillut jotain isoa taulua. Niinpä kiinnitin huomioni tähän söpöön pöllö-julisteeseen, jollaista on niin ihanan luvallista haluta kun asunnosta löytyy lastenhuone:

Majvillan, Juliste, Sweet dreams are made of this, 50x70 cm

Ja arvatkaa vaan jäikö tämä pöllöily yhteen julisteeseen? No ei tietenkään! Niitähän löytyi lattiasta kattoon niin lampuista ja matoista kuin säilytyslaatikoista ja roskiksistakin:

Pumpkin, Pöllö, Kattovalaisin
Mutta palatakseni takaisin seiniin, löysin jotain vielä hauskempaa, nimittäin staattisia seinätarroja, joita O:n seinältä tosin jo löytyy kirahvien, lintujen ja oksien muodossa, mutta miten olisi pöllövahvistus toisella puolen huonetta? 
Skip Hop, Seinätarrat, Treetop Friends

No, ehkä liika on liikaa, mutta olisihan nuo nyt aika söpöjä! Tai mitä jos edes kirjaimia, joista voisi tehdä jonkun kivan lauseen?

Skip Hop, Seinätarrat, ABC

Nämä kaikki söpöydet, sekä nuo arkea helpottavat ruokailujutut, sekä lähestulkoon kaikki muu mitä pikkulasten arjessa kaipaa, löytyvät Lekmer.fi:stä, josta ottivat yhteyttä ja halusivat ilahduttaa jotain lukijaani 50 euron lahjakortilla. Koska itsekin mielelläni voittaisin näin kivan palkinnon, päätin jatkaa takinkääntöäni ja tehdä tämän blogin ihka ensimmäisen arvonnan!

Arvontaan voit osallistua kommenttiboksissa vastaamalla joihinkin näistä, tai mikä jottei vaikka kaikkiinkin:

a) Mitä mieltä olet sormiruokailusta?
b) Onko pöllöt hot vai not? 
c) Mitä Oliverin seinälle: pöllöjuliste, pöllötarroja vai kirjaimia? 


Aikaa on 15. 1. asti!

Ps. Unohdetaan se tosiasia, että Oliverin huone on tällä haavaa enemmänkin Carloksen huone, jossa isukki leikkii Pleikallaan, joululahjabassokitarallaan sekä nukkuu niinä öinä kun O nukkuu X-asennossa keskellä meidän sänkyämme...


SHARE:

maanantai 6. tammikuuta 2014

Koukussa!

Tervehdys ja hyvää uutta vuotta! 

Arvatkaas kuinka monta kertaa olen kirjoittanut tämän ensimmäisen lauseen, sitten tuijottanut ruutua ja deletoinut koko aloituksen? Tuntuu että pääni on niin täynnä ajatuksia, etten saa kunnon otetta yhdestäkään. Niin monta asiaa on jäänyt bloggaamatta tässä pienen joulutauon aikana, että ihan kauhistuin tajutessani olevamme jo loppiaisessa!!! Apua! Samoin on käynyt monelle muulle projektilleni, kuten villasukkien kutomiselle sekä piparkakkutalon rakentamiselle. Niidenhän piti olla valmiina jo ennen jouluaattoa. Hoh hoh hoo. 

Rehellisyyden nimissä kerrottakoon että hiljaisuus on johtunut aivan jostain muusta kuin ajanpuutteesta (kerrankin), sillä minä otin ja jäin niin koukkuun erääseen sarjaan, että olen kuluttanut lähestulkoon kaiken "oman aikani" naama kiinni ruudussa ja kuulokkeet korvilla. Jopa vuoden vaihtuminen meni aivan ohi, kun oli niin jännät paikat. C:kin vain kuorsasi vieressä sohvalla... 

No, nyt on kolme tuontantokautta takana ja hirveät vieroitusoireet meneillään. Seuraava alkaa vasta ensi syksynä. C:n mielestä tämä tv-sarja-addiktioni on vain hyvä juttu, sillä minä en yleensä muissa asioissa joudu tällaisten pakkomielteiden valtaan. Harmi että suurin osa sarjoista pilataan venyttämällä niitä niin pitkiksi kun katsojat vain suinkin jaksavat pysyä mukana, kuten esimerkiksi True Blood, Six Feet Under, Lost, Desperate Housewives... mitä näitä nyt on. Ainoa joka jaksoi innostaa kausi kaudelta oli 24. Sillä vaikka aihe olisi miten ällö tahansa, niin Jack Bauer nyt vaan on Jack Bauer. 

Tai no, jos nyt totta puhutaan, niin samaan aihepiiriinhän myös tuo tämänhetkinen koukutukseni kuuluu, nimittäin kyseessä on Homeland. Sen lisäksi olen jaksanut innostua loppuun asti myös Breaking Badistä ja uusimpana suosikkinani on Orange is the new black, joten näköjään jenkkisarjat täynnä rikollisuutta ja terroristeja uppoaa? Karseeta. No, katson minä muitankin, kuten esimerkiksi Nashvilleä. En kylläkään tv:stä, sillä minulle sopii niin paljon paremmin maratonikatselu kuin kerran viikossa-kidutus. Tosin pienen lapsen kanssa tuo maraton-homma ei enää oikein toimi, sillä enää en voisi kuvitellakaan viettäväni koko viikonloppua täysin "hunningolla", silmät jomottaen katsomassa 24:n koko tuotantokautta putkeen... nykyään tuo maraton-katselu tarkoittaa paria jaksoa illassa... mutta parempi näin! 

Suositelkaapa siis minulle jotain uutta koukuttavaa sarjaa ja kertokaa kumpi on parempi, sarja-maraton vai perinteisesti kerran viikossa? 

Ja tämähän on täyttä lavastusta... sillä mitä ihmettä tuolla näkyy?? 


SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig