Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Joulu kuvina

Huu haa miten päivät kuluvatkaan nopeaan! 
Vaikken aina ymmärräkään kaikkea sitä höösäämistä ennen joulua, niin tulihan siinä itselläkin jonkinasteinen joulukiire ennen aattoa. Juhlinnat sujuivat mukavasti täällä kotoisissa lumimaisemissa, siitäkin huolimatta että Oliver oli juuri parhaat hetket kuumeessa eikä siten ehkä ihan parhaassa juhlatunnelmassa. Kaikesta huolimatta pystyimme nauttimaan tunnelmallisista hetkistä, vaikkei päästykään ulos lumisateesta nauttimaan ja yöaikaan varsinkin tuli huoli että pitääkös sitä lähteä taas tuttuun päivystykseen kesken joulunvieton. No, ei tarvinnut ja affektikramppikin selätettiin ilman sen pahempaa säikähtämistä. Kaikkeen siis tottuu... Tänään pääsimme jo vähän ulkoilemaan ja voi että kuinka mahtavaa olikaan pulkkailla aurinkoisessa pakkassäässä! 

Tässä hieman kuvia viime päiviltä, sillä enempää en ehdi kirjoittelemaan jouluhulinoiden jatkuessa rakkaiden vieraiden seurassa. Nyt on sentään uusi lainakone kehissä (kiitos blogia lukevan siskon miehen) ja voi että kun tällä on mukava näpytellä! 




¨
Espero que hayan pasado buenos tiempos en esta navidad! Aqui tuvimos una navidad blanca y bonita como en los cuentos!
SHARE:

torstai 18. joulukuuta 2014

Kaikkea ei voi saada

Tiedättekö sen tunteen, kun aina joku homma reistailee? Kun saa yhden asian fiksattua, niin eiköhän jo joku toinen asia ole ehtinyt sillä välin hajota... Tämä pätee myös siihen, että on niin kauhean vaikeaa olla tyytyväinen siihen mitä on, kaipaamatta mitään uutta. Kun yhden asian saa, niin eiköhän jo tilalle ole ehtinyt kehittyä uusi juttu mikä vaan olisi ihan pakko hankkia? 



Minä toivoin tänä vuonna ajokorttia, uutta sänkyä ja uutta kameraa. Check. Check ja Check (tosin se ajokortti on edelleen paria ajotuntia ja inssiä vailla). En siis voi valittaa. Elän ehkä yksiä elämäni persaukisimpia hetkiä juuri tällä hetkellä (kiitos yllärinä tulleen huiman suuren opintolainani ekan takaisinmaksuerän juuri sopivasti ennen joulua), mutta silti olen saanut kaahailla (lue = körötellä kahtakymppiä) Kirkkonummen raitteja, nauttia uudesta kamerasta (josta onkin ollut tarkoitus kirjoittaa oma postaus jo pari kuukautta), sekä nukkua x-asennossa 180 senttisessä vuoteessamme. Miksi, oi miksi siis läppärini päätti juuri nyt sanoa sopimuksensa irti? 


Niin usein yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikkea ei voi saada ja että minulla on nytkin jo varsin paljon. Onhan minulla sitäpaitsi työkonekin täällä kotona! Sekä tämä kaverilta jo yli vuoden lainassa ollut läppäri, joka tuulettelee itseään niin äänekkäästi että luulisi tämän jo vähemmästäkin lähtevän lentoon... mutta tekeehän tämä tilanne bloggailunkin entistäkin vaikeammaksi. Työpöytäkoneella (joka on olosuhteiden pakosta sijainnut makkarissamme jossa myös Oliver nukkuu) ei vain voi näpytellä lapsukaisen unia häiritsemättä (työjuttujakin joudun päikkäriaikaan piirtelemään hiiri puseron sisällä jottei tuo herää klikkailuuni!!) ja tämä kaverin kone - voi taivas kuinka huonot värit ja resoluutio tässä onkaan, kuvia en vain kykene tällä katselemaan, käsittelystä puhumattakaan (kun teen töiksenikin jonkinlaista kuvankäsittelyä värikalibroidulla koneella niin värihifisteltyltä ei voi välttyä). 


Olisihan se niin mahtavaa istuskella tässä tämän ison hurisevan möhkäleen sijaan joku uusi höyhenenkevyt omena sylissäni, mutta olisihan sitä niin mahtavaa omistaa kaikkea muutakin. Sitten kun sen omistaisi, haluaisikin taas vaikka ja mitä muuta. Nyt siis pistän suuni suppuun ja olen tyytyväinen ja onnellinen kaikesta tästä ylimääräisestä materiaalisesta hyvästä ympärilläni, sillä onhan tämä meidän arkemme  normaaleista rahahuolista huolimatta materiaalisesti niin kovin etuoikeutettua elämää moniin muihin verrattuna, niin maailmanlaajuisesti kuin ihan täällä kotimaassakin. 


Minä olen siis tämän joulun materialistiset lahjani jo saanut enkä toivo enää enempää, vaikka lahjojen antaminen ja saaminen varsinkin jouluna on minusta ihan hirmu ihanaa. Niinpä yritänkin surkeasta rahatilanteestani huolimatta keksiä edes jotain pientä kivaa annettavaa koko perheelleni, mutta eniten kuitenkin toivon, että saamme viettää mukavaa yhteistä kotijoulua... ja mieluiten valkoista sellaista!


¨

Es tan fácil pensar que "cuándo consiga eso, el objeto que más quiero, no voy a querer más nada... estaré contento con tener eso por mucho mucho tiempo"! Pero vete a ver. Cuando lo consigues, de repente aparece otra cosa que supuestamente necesitas. O por lo menos yo confieso que soy así. 
Este año queria más que nada (de cosas materiales hablando, claro) una cámara nueva, una cama nueva y la licencia de manejar (cosa que sale bastante caro aquí en Finlandia). Sin importar la tremenda "olla" que siempre tenemos, todas esas cosas las he conseguido... y aún así sigo queriendo más. Ahora se me ha dañado la laptop y se me hace tan difícil no querer una nueva... pero trato de acordarme de que uno simplemente no puede tenerlo todo y que con lo que tenemos, tenemos suficiente y mucho más de lo que tienen muchos otros. Sin importar nuestros apuros económicos eternos, vivimos una realidad muy privilegiada, comparado con tanta gente en el mundo y también aquí en nuestro país.
SHARE:

torstai 11. joulukuuta 2014

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Nyt kun aika kirjoitteluun on ollut kovin tiukoilla, vanhojen julkaistujen blogijuttujen ohessa päädyin selailemaan myös niitä, jotka ovat jääneet tämän blogin julkaisettomien juttujen listalle. Sieltä löytyi tällainen, joka ehkä jäi aikanaan luonnoshyllylle siitä syystä, että asioista valittaminen ei kuulu lempipuuhiini... ainakaan nykyään. Niinpä viime postauksen perusteella eräskin uudenpuoleinen ystäväni hämmästyi tuota yhdeksän vuoden takaista angstailijaa tekstin takana... mutta ei kai tämäkään nyt varsinaista valittamista ole, ehkä vain tietynlaista paasaamista hämmennyksen keskellä:

20141204124358_IMG_1049

Aina välillä minusta tuntuu että minun olisi pitänyt syntyä poikana... kun en vain välillä pysty ymmärtämään  tyttöjen välisiä konflikteja. Jos nyt yleistys sallitaan, niin pojat tapaavat olla niin paljon mutkattomampia ja helpompia ystäviä, ettei mikään ihmekään että olen kallistunut toisinaan ystävystymään poikaporukoiden kanssa tyttöjen sijaan.

IMG_0629

Muistan kuinka ala-asteella joskus itkin, koska halusin olla kaveri niin monen kanssa, mutta nuo tytöt eivät vain tulleet toimeen keskenään. Tuntui hullulta, että olisi pitänyt olla vain tiettyjen tyttöjen kanssa, vaikka kaikki olivat omalla tavallaan erityisiä. Tytöt olivat joko kateellisia, kaipasivat täyden huomion itselleen tai pilkkasivat toisiaan. Ei aina tietenkään, eikä jatkuvasti, mutta kuitenkin sen verran, että se sai minut useaan otteeseen surulliseksi.

20141204124301_IMG_1046

Nykyään olen tehnyt samoja huomioita. En omiin kaverisuhteisiini liittyen, mutta kuitenkin tuntemieni tyttöjen välillä. Minusta se on jotenkin niin käsittämätöntä ja hölmöä. Luulisi, että aikuiseksi kasvamisen myötä löytäisimme keinot toisten ihmisten hyväksymiseen ja kunnioittamiseen sellaisenaan... mutta emme sitten kuitenkaan. Olemme kateellisia ja ajattelemme ilkeitä. 

IMG_0635

Kukaan ei tietenkään ole täydellinen, mutta olisi se kuitenkin hienoa jos pystyisimme kehittymään siihen suuntaan, ettei toisia ihmisiä, varsinkaan omia ystäviä, tarvitsisi pilkata. Ei ainakaan julkisesti. Ei tietenkään myöskään kahdenkeskisesti, mutta syy miksi tästä yleensäkään kirjoitan johtuu siitä että olen huomannut tätä tapahtuvan myös julkisesti. Syitä en välttämättä osaa oikein ymmärtää, sillä itse olen aina ollut sitä sorttia joka tulee toimeen lähes kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta aika paljon voisin pistää kateudesta kumpuavan ärsytyksen piikkiin. Siitä seuraa mollaamista, mustamaalaamista ja ties mitä älytöntä.

20141204124222_IMG_1044

Ei tämä tietenkään ole pelkästään tyttöjen ongelma, mutta omat kokemukseni näistä liittyvät poikkeuksetta tyttöpiireihin. Me tytöt kun olemme niin hankalan luonteen omaavia olentoja. Ei kai se siis mikään ihmekään että meidät rinnastetaan niin kovin usein kissaeläimiin... mutta saahan sitä silti toivoa, ettei näitä kissatappelutilanteita tarvitsisi usein seurata, ja että oman egon ja mielipiteiden julkituomisen sijaan yrittäisimme useammin muistaa että on niin monta tapaa nähdä asiat kuin on silmäpareja katsomassa. Niin ja se kateus. Mitä siitä nyt voi enää sanoa sortumatta turhaan paasaamiseen... ellei tämä koko teksti jo sitä ollut... mutta se kateus, on se vaan niin kumma juttu!

¨

Las chicas, las mujeres... somos una especie tan rara. A veces pienso que debí haber nacido hombre, porque no logro entender los conflictos entre amigas. He visto de  cerca como amistades se convierten en un disparate, por razones tan disparatosas... por envidia, por egoismo u otras razones que no logro comprender. Para mi siempre ha sido fácil llevarme bien con casi todo tipo de gente y nunca he querido armar una guerra contra ninguna amiga mía. Ojalá así fueramos todas para que no tuvieramos que herirnos tanto verbalmente con esas peleas de gatas incomprensibles. 
SHARE:

maanantai 8. joulukuuta 2014

AMET haisee (Llegando bien en OMSA)

Aina välillä on hauska palata menneisyyteen, kurkistamaan kuka sitä silloin olikaan, mitä teki, mitä ajatteli ja mistä haaveili. Sitten on hyvä todeta, että paljon on tapahtunut, paljon on muuttunut, kasvanut ja saanut elämässä aikaiseksi. 

Välillä kaipaan ihan hirveästi elämäämme Santo Domingossa, mutta koska siitä on jo niin kauan kun siellä elelimme, on aika kullannut kovasti muistojani. Niinä aikoina tuli onneksi kirjoiteltua aika paljon, sinne sun tänne, mutta tässä pieni ote kollektiivisesta blogista, joka toimi kirjeenvaihtona kolmen eri puolilla maailmaa asuvan ystävyksen kesken. Elettiin marraskuuta 2005 ja ilmeisesti Santo Domingo ei ole juuri tuolloin tuntunut maailman ihanimmalta paikalta. Saati sitten arki tai koko opiskelijaelämäkään. 

"Moi. Tylsä perjantai-ilta. 

toastie

Aika kuluu hirveän nopeasti. Kohta on taas jo joulu.. ja sitten vuosi 2006. Kohta minäkin olen jo vanha akka enkä ole saanut mitään aikaseksi elämässäni. Opiskelu vie liian ison osan elämästä. Kaikki on niin p*skaa koska raha määrää lähes kaiken. En tajua miten joku voi sanoa että voisi olla opiskelija vaikka koko elämänsä. Toisaalta, mitä minä tässä valitan kun olen pari vuotta edellä eräitä näissä opinnoissani, mutta anyway. Haluaisin tehdä niin paljon kaikkea mutten voi tehdä mitään kun aina pitäisi olla yliopistolla. Ei voi edes tehdä töitä että olisi rahaa mennä johonkin.

Olen paska-porvari-kapitalisti ja minun pitäisi kai elää sellaista rich bitch-elämää jotta olisin tyytyväinen... vaikka enhän minä sittenkään olisi tyytyväinen. Haluaisinkin olla joku  idealisti, greenpeace-hörhö tai vaikka karjan kasvattaja. Pääasiahan on olla aina tyytymätön.

Olenko muuten kertonut että täällä ei nykyään myydä bensaa ollenkaan kahdeksan jälkeen illalla, lauantaisin kahden jälkeen ja sunnuntaisin ei ollenkaan? Tuli vaan mieleen...

Toinen "huvittava" juttu joka tuli mieleen:

Viikolla sellainen liikenteenvalvoja, sellainen vihreäpukuinen AMET, pysäytti Carloksen ja pyysi ajokorttia. Se aikoi antaa sakot Carlokselle koska sillä ei ollut sellaista autovero-tarraa ikkunassa. Se oli jo kirjoittanut jotain siihen sakkolappuun kun se huomasi että Carloksella olikin se. No, se keksikin sitten uuden sakotuksen aiheen; liian tummat lasit. 25 pesoa sakkoa, eli alle euron... Arvatkaa miksi? Siksi koska ne AMET-tyypit saa lisää palkkaa sen mukaan montako tyyppiä ne sakottaa päivän aikana, ja jos ne sakottaa turhaan niin ne joutuu viideksi päiväksi AMET-putkaan. Nyt sitten Carloksen ajokortti on seitsämän päivää jossain toimistossa sen takia ettei se AMET joutuisi lojumaan työttömänä viisi päivää. Yksi Carloksen kaveri on töissä siellä AMET-toimistossa ja se oli etsinyt sen tyypin joka sakotti Carlosta ja pakotti sen itse hakemaan Carloksen ajokortin ja maksamaan ne pirun 25-pesoa.

Asiasta toiseen... Helmikuussa pääsisi Karibian-risteilylle 550 dollarilla. Mä vähän suunnittelin lintsaavani yliopistolta ja lähteväni tutustumaan Karibian saariin. Carlos ei voi kun sillä on viimeiset kokeet just silloin. Kuka haluaa mukaan? Hah. Nice. Mä en tunne täällä ketään joka voisi lähteä johonkin tollaiseen.... tosin enhän minä itsekään voisi, mutta oon niin kyllästynyt olemaan vaan täällä paskaisessa Santo Domingossa.."

autossa

~

Y en español otro cuento totalmente diferente (para evitar la pesadilla de tener que traducir)

A veces es bueno mirar hacía atrás, ver como las cosas han cambiado, como uno ha evolucionado y crecido. Es bueno darse cuenta de todo lo que se ha logrado en el paso de los años. A veces me hace mucha falta nuestra vida en Santo Domingo, pero ya hace tanto de eso que mis recuerdos han cogido un color bastante rosado.  Por suerte solía escribir mucho en aquellos tiempos y así puedo volver a aquellos momentos cuando quiera, para recordar como era todo en realidad. Con un sabor agridulce recuerdo por ejemplo este día del noviembre del año 2005:


"Como ahora los jueves son mi día libre, hoy tuve mucho tiempo para cogerlo suave, y salir a la calle sin ninguna prisa. Pensé, que para mí los jueves serían el día perfecto para ahorrar combustible...

Pues, salí con mucho ánimo, lista para andar a pie, en el solazo del mediodía. Tenía que encontrar un traje de baño, sea donde sea. Llegué al Diamond mall, en la sombra de mi sombrilla, y me paré a echarme un poco de "energía renovable"... Y ya que el transporte público aún está permitido, me monté en una Omsa de Los Rios y llegué hasta Multicentro. 
De Multicentro seguí a pie hasta Acrópolis, de Acrópolis a Plaza Lama y de Plaza Lama hasta la Lotería.

Ya los "que Dios te bendiga" y "ven aqui rubia" me tenían harta, pero nada de traje de baño aún, y me monté en una Omsa de la Independencia y llegue hasta el parque y caminé el Conde entero buscando traje de baño, y por fin lo encontré en el Molino Deportivo. Después me senté en las escaleritas de la estatua de Colon para coger fuerza para la vuelta.... y mejor me hubiese quedado ahí sentada por lo menos media hora más, pués para volver, sin mentir, tuve que esperar una hora para que llegue la Omsa, parada en una parada llena de gente, al lado de un señor impertinente quien quería saber a dónde iba, cuantos años tenía, de donde era, etc... 

Le dije que era Fulana de tal yendo a Los Rios, casada, 25 años y de Constanza. Me llamaba mentirosa, decía que no podía estar casada, no podía tener más de 17 años, no podía vivir en Los Rios y que mi nombre no era Fulana, ni Juanita, como le dije después de que siguió insistiendo. Lo único que el creyó, fue lo que menos verdad era! Me creyó que era de Constanza, hasta me contó cuál es la casa de su hermano quién vive allá y como se llama su familia. También me dijo que él es artista plástico y que tiene dos carros pero anda a pie, y que mis ojos son los más hermosos que el jamás había visto. Me reía de él y lo llamaba mentiroso a él mismo. Así siguió el cuento hasta llegar la Omsa full de gente y durar otra media hora más en la Omsa oyendo los cuentos del artista plástico... 

Me pasé de la parada antes de llegar a la Churchill y tuve que oir par de rubias y groserías más caminando para atrás para llegar a la parada de Los Rios, para sentarme al lado de una señora loca gritandoles a unos niños que eran ladrones y preguntandome como se llama la calle donde esta el hotel Embajador, si había otra parada antes de la Sarasota etc... 

Cuando por fin llegué de vuelta al Diamond Mall, me dolía la cabeza, estaba sudada, mis pies estaban muertos, aún olía el humo de la calle en la ropa y tenía la nariz negra. Estaba cansada y con hambre... pero por lo menos encontré el traje de baño, hice un poco de ejercicio caminando en la Churchill (jaja) y lo más importante de todo, no usé ni una gota extra de gasolina para mí sola en la búsqueda del pedacito de tela esa. Ojalá la ciudad tenga un solo centro en vez de 50 lugares diferentes donde hacer compras, para que los otros más cómodos también puedan ir de compras a pie, dejando su carro en un solo parqueo el día entero...
"


Y por falta de mejores fotos,aqui un viejo collage de "selfies" al estilo 2005 para ambientar el post! :D

camara
SHARE:

torstai 4. joulukuuta 2014

Ei syytä huoleen!

Anteeksi hiljaisuuteni.
Ottaen huomioon viime vuosien hiljaisuuksien syyt, olisi ehkä ihan hyvä välillä käydä edes yksi kuva heittämässä ja kertomassa että kaikki hyvin, ei mitään syytä huoleen! Yksi blogisisareni kun ehti jo viesteillä huolestuneena... 

Tällä kertaa huolien syyt eivät kuitenkaan ole sen kummempia kuin rahapainoitteisia. Päikkäriaikaan ja iltasella yritän istua koneella vain ja ainoastaan töitä tehden, tosin hyvin huonolla menestyksellä sitäkin, sillä harvase päivä se päikkärisankari joko kieltäytyy nukkumasta, herää näppäimistön ääniin tai iltasella kiukuttelee isille ja repii mamman väkisin pois tietokoneen äärestä. Ei oo helppoa ei. 

Hampaita siis kiristellään vähän väliä, mutta lovi kukkarossa ei onneksi ole huoliasteikossa niin korkealla, että sen vuoksi pitäisi lamaantua. Jotenkin sitä aina selviää kun ei ole vaihtoehtoa. Niinpä normaali elämä jatkuu täällä pienine onnenhetkineen. Marraskuu kahlattiin tällä kertaa läpi ilman sairaalakäyntejä (mitä nyt heti joulukuun ensimmäisenä oli rutiinimittauksien aika) ja joulukuu on alkanut iloisin mielin, sillä kohta, ihan kohta saamme hengähtää, viettää joulua ja talvilomaa yhdessä perheen ja ystävien kanssa. 

Kaikkea mukavaa on myös päiviin mahtunut niiden tuskaisten työtuntien ohella, kuten: 

Niitä perus metsäretkiä lähiryteikköön Oliverin ja ystävän kanssa...



Hieman juhlavampia hetkiä perheenjäsenten synttärien muodossa Långvikissa...



Upeita auringonnousuja niinä harvoina aurinkoisina päivinä...



Tähdenlennon mittaisia visiittejä ystävien luo Helsinkiin, sisältäen tärähtäneitä valokuvia ja pikaspurtteja Hesperianpuiston läpi juna-asemalle ehtiäkseni illan pikavuoroon Kirkkonummelle...
   

Koko syksyn karttelemani autokoulun teoriakokeessa käynti ja sen läpäisy (sen ansiolla että pyhitin yhden viikonlopun kaikki vapaahetket harjoituskokeen tekemiseen, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen niin kauan että pääsin sen virheettömästi läpi monta kertaa putkeen, jotta sain uskotettua itselleni ettei minulla ole mitään tarkkaavaisuushäiriötä kuten olin jo luullut kun hommasta ei tahtonut aluksi tulla mitään)...



Ensilumesta nauttimista takapihalla pulkkaillen...



Jouluvalojen sekä joulukuusen laittamista...



Glögihetkiä...



Sekä serkkujen joulukorttikuvailuja...
 

Lupaan ihan kohta myös palata normaaliin kirjoitustahtiini!

Ya llego diciembre! Perdón por el silencio de noviembre! Aquí todo bien, simplemente he estado tratando (si, tratando) de trabajar lo más que pueda y no he tenido tiempo para escribir. La "olla" es eterna, sin importar cuanto trabaje, pues ahora tomé un pequeño break para mandarles un pequeño saludo con algunas fotos del último mes: aventuras en el bosque como siempre, momentos de fiestas de cumpleaños, visitas repentinas a Helsinki, la llegada de la primera nieve, momentos con el "glögi" (bebida navideña) caliente, armando el arbolito y foteando para las tarjetas de navidad... Ya pronto volveré a la normalidad con otros cuentos!
SHARE:

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Metsä metsämpi metsin

Jotenkin tuntuu, että metsäilystä on tullut yhtäkkiä kauhean suosittua. En tiedä onko minulla vain vääristynyt näkökulma asioihin ja metsäretkeily onkin in vain omassa ympäristössäni, mutta jokatapauksessa minusta on ollut hassua huomata kuinka niin moni maailmanmatkaaja onkin nyt löytänyt itsestään sen pikku partioilaisen, aloittaen syöksyn erikoisten kaukokohteiden sijaan (tai niiden ohella ainakin) kansallispuistoihin ja lähimetsiin fiilistelemään lähiseudun luonnon kauneutta. Sitä maisemaa, joka on seissyt siinä vieressä aina.

Niin, älkääkä ymmärtäkö väärin, minusta tämä on vain hyvä asia. Kunhan vaan päivittelen tällaisten buumien ja vastareaktioiden syntymistä, sekä sitä kuinka itsekin olen juuri näiden asioiden keskellä.

En muista missä yhteydessä se oli ja kuka sen sanoi, mutta joku vanhempi ja viisaampi ihminen jossain lukemassani jutussa totesi jo muutama vuosi takaperin, kuinka matkailun aika olisi pian ohitse. Se jäi jotenkin kaivertamaan mieltäni, sillä sitä oli niin vaikea ajatella todeksi muuten kuin siinä tapauksessa, että eläisimme sellaisia aikoja jolloin matkailu olisi jollain (tai monella) tapaa hengenvaarallista. Mitä jos se nyt sitten alkaakin olla totta ja matkailu onkin kohta ihan huono juttu, pelkästään jo siitä syystä että ihmiset kollektiivisesti kyllästyvät koko touhuun? 

No, ehkä asia on kuitenkin niin että itse olen kolmekymppinen ja samalla sosiaalinen ympyränikin alkaa ikääntyä sen verran, ettei sellaista kovaa menoa maailmalla enää yksinkertaisesti jaksa tai kykene niin paljoa (kun on ne lapset, asuntolainat, mitkälie), jonka seurauksena katse alkaa suuntautua takaisin siihen omaan lähiympäristöön, jolloin sen kauneuskin on paljon helpompi havaita.



Oli miten oli, tämä jonkinlainen downsiftaus on ollut yksi keskeisiä asioita omassa elämässäni. Ei sen vuoksi että olisin kyllästynyt reissailuun, vaan yksinkertaisesti siksi että elämä on asettanut minulle eteen sellaisia tilanteita, joiden seurauksena on ollut tarpeellista löytää onnellisuus läheltä. Vaikka välillä toki kaipaan kaupunkia ja uusia paikkoja, olen niin onnellinen saadessani elää metsän laidalla. Juuri niinkuin lapsenakin. Punaisessa puutalossa maatilan ja metsän kupeessa.

Toisin kuin ne lapsuuden partiolaiset, minä en kuitenkaan ole löytänyt tietäni takaisin varsinaiseen eräjormailuun. En kaipaa rinkkaa selkääni enkä trangiaa nuotiolle, vaikka partio onkin ollut isona osana koko perheeni historiaa. Pelkään edelleen kohtaavani karhun, ajattelen kauhulla hirvikärpäsiä, en ikinä muistele hyvällä metsäretkiä lappalaisen hyttyspilven keskellä, enkä myöskään ihannoi teltassa nukkumista tai sitä teltan kosteaa tuoksua ja nihkeää aamufiilistä. Nukun mieluummin hotellissa ja käyn kotona lämpimässä suihkussa. Olen kaikinpuolin mukavuudenhaluinen. Silti rakastan metsäilyä, ihan vain sellaisia pieniä hetkiä päivittäin puiden keskellä.



Olen siis jonkinasteinen puidenhalailija. En kylläkään niitä halaile, mutta katselen ja kuvaan niitä tiettyjä yksilöitä jotka jotenkin erottuvat muiden joukosta. Saan itseeni niin paljon positiivista energiaa näistä mikromatkoistani, etten yhtään ihmettele miksei myöskään lapsukaiseni haluaisi yleensä poistua metsiköstä takaisin pihatielle... Niinpä onkin hauskaa huomata kuinka yhtäkkiä olenkin vain yksi muiden joukossa, jonka blogi alkaa täyttyä metsäisistä kuvista lähiseuduilta. Tämä on myös hyvä tekosyy antaa vain kameran laulaa ja palata viikko toisensa perään kuviin tuosta samaisesta lähimetsästä.



¨
Ultimamente he notado un boom en hacer excursiones en los bosques y parques naturales locales. Esto está ganando campo también entre gente que hasta ahora han sido unos trotamundos extremos. Puede ser que sea cosa de edad, o puede ser que esté sucediendo simplemente en mi propio entorno social, no lo sé, pero me lo encuentro gracioso, ya que yo misma me encuentro en el medio de eso. No es porque ya no tenga interés en viajes y en conocer nuevas ciudades, es simplemente porque la vida me ha presentado situaciones que me han requerido quedarme quieta y buscar la felicidad cerca. A pesar de ser una persona muy cómoda, preferiendo camas de hotel y duchas calientes en vez de noches en casitas de campanas  húmedas, me encuentro tan contenta y relajada cuando puedo hacer mis miniexcursiones en los bosques alrededor de nuestra casa. Me siento muy afortunada de poder vivir en un ambiente rural y poder explorar y contemplar la naturaleza todos los días. Este boom excursionista es también una buena excusa para seguir posteando mis fotos bosqueras semana trás semana!

SHARE:

lauantai 8. marraskuuta 2014

Ehtisinkö kuitenkin vai ehtisinkö sittenkään?

Tätä pohdin uudestaan ja uudestaan. Päivittäin.

Siitä lähtien kun kelloja käännettiin tuntia taaksepäin, minusta on tuntunut etten ole ehtinyt enää tehdä päivän aikana sitäkään vähää mitä ennen. Tuntuu hassulta väittää niin, sillä se nyt vaan on yksi tunti, joka ei esimerkiksi matkustaessa tunnu edes aikaerolta.

Yksivuotiaalle on kuitenkin aivan turha sanoa, että hei, nyt nukutaankin tuntia pitempään koska kelloja siirrettiin talviaikaan. Niinpä tuo yhden tunnin heitto on saanut aikaan sen, että iltaisin on lähes mahdotonta tehdä enää yhtään mitään, tai ainakaan lähteä sosiaalista elämää viettämään jonnekin Helsingin suuntaan missä suurin osa ystävistämme asustaa. 



Sinne jäivät kaverin synttärit, toisen kurpitsajuhlat, eikä siitä työnteostakaan tahdo tulla sitäkään vähää mitä ennen kellojen siirtoa, kun hetken päästä C:n kotiintulosta on jo alettava iltapuuhiin (joista ainakin itse nukahtaminen on mission impossible ilman mammaa, mutta mikä vielä hankalampaa, viime viikkoina mahdotonta ilman että toisella puolella on myös dädä pitämässä kädestä kiinni). Samaan sysäykseen kun lisää pikkuisen kieltäytymisen päikkäreiltä joka toinen päivä, saa hieman arpoa onnistuuko edes kaupassa käynti tai varsinkaan minun työjuttuihin lähtö Espoon puolelle ilman väsyneen lapsukaisen silmittömiä huutokohtauksia ja niitä seuraavia stresaavia tilanteita.

Kaikesta on kuitenkin selvitty, jopa koulutusillasta Keilarannassa sekä kauppareissuista (kiitos isovanhempien). Jälkikäteen ne sosiaalisten rientojen missaamisetkaan eivät enää niin harmita kun vain muistaa pitää asiat tärkeysjärjestyksessä siellä oman pään sisällä. Ei meinaan ole olemassa mitään parempaa kuin oman yksivuotiaan vieressä köllöttely, tämän nukkuessa onnellisesti uniaan. Päikkäreitä, yöunia tai jotain niiden fuusioita. Aika kuluu nopeaan ja kohta onkin jo uudet kesäajat ja muutenkin aivan uudet kuviot. Niin pikkuisen päivärytmeissä kuin muissakin arjen aikatauluissa.

Niin ja onneksi on viikonloput. Silloin sentään ehtii vaikka mitä kunhan vain lähtee aikaisin liikkeelle. Kuten käymään siellä Helsingin puolella ystävien luona.




El cambio de hora, aunque sea cuestion de una sola hora, nos ha dificultado la rutina diaria tanto que se siente que ya no hay tiempo para hacer nada. Apenas llegamos a ir al supermercado antes de que el pequeño ya se esté cayendo del sueño. La vida social ni se diga... pero como el tiempo se nos está quedando corto, pronto vendrá la hora de verano de nuevo, trayendo consigo nuevas rutinas. Todo cambia constantemente. Por suerte están los fines de semana; tiempo para ver amigos y pasarlo bien, como lo hicimos hoy.

SHARE:

perjantai 31. lokakuuta 2014

Päivä kuvina

Yritin viime keskiviikkona aamuauringon inspiroimana toteuttaa kuvapostausta meidän päivästämme, mutta huomasin sen olevan yllättävän vaikeaa... kamera ei koskaan ollut käden ulottuvuudella juuri niillä hyvillä hetkillä kun jotain tapahtui. No, täytyypä koittaa uudestaan vaikka joku viikonloppu niin on hieman helpompaa kun on enemmän käsiä kuvaamassa ja jalkoja juoksemassa tuon pienen villieläimen perässä. Tässä kuitenkin tällainen kasa räpsyjä päivän varrelta:

Katselimme Oliverin kanssa auringonnousua ikkunasta ja ihmettelimme tuota auringolle ilmestynyttä kaveria. Oliko se kuu, vai ikkunalasin muodostama häikäisevä valoefekti? Oliver käyttää auringosta nimeä "paistaa", mutta kuu on onneksi hyvin helppo sana. Myös tähti on pikkuiselle kuu.

IMG_0208

Mamma koomaili King Oliverin valtakunnan lattialla, kunnes sai herätettyä itsensä kunnolla ryhtyäkseen hieman järjestelemään lattialle jääneitä edellisen illan leikkejä.

IMG_0215

Siivouksen jälkeen koottiin ja hajotettiin palloja uudestaan ja uudestaan sekä pyöriteltiin niitä hyrrän lailla ympäri lattiaa.

IMG_0227 IMG_0228

Aamupalan jälkeen Oliver katseli pappan kanssa aamuohjelmia Olohuoneen telkkarista...

IMG_0263
IMG_0240
IMG_0266

Minä sain kaiken tuon valoenergian inspiroimana vietyä kaikki vuodevaatteet ulos tuulettumaan. Samalla nappasin muutaman kuvan takapihalta...

IMG_0248 IMG_0252

Ruokailun jälkeen olikin jo pikkuisen päikkäreitten aika ja sillä välin kun hän nukkui, minä ihailin edelleen niitä auringonsäteitä ja istuin koneen ääressä...

IMG_0257_ IMG_0258_IMG_0272_

Iltapäivällä kuvailu hieman jäi, mutta illalla juhlistimme siskontytön synttäreitä lettukestien muodossa, leikittiin legoilla, paukutettiin rumpuja ja muuta perushommaa...

IMG_0277 IMG_0281

Ennen nukkumaanmenoa piirreltiin vielä ensimmäistä kertaa ikinä paintilla! Oliver veteli kiekuroita ja minä täytin väreillä ja lisäsin silmät niin että saatiin aikaiseksi ukkeli! Tuli muuten aika hieno :D (tyylikäs sekainen työpöytä... urghs). 

IMG_0299

Quería hacer un fotopost sobre nuestro día, pero fue demasiado difícil tener la cámara preparada en los momentos cuando realmente estuvimos haciendo algo. El huracán ambulante llamado Oliver y la cámara son dos cosas demasiado valiosas para manejar al mismo tiempo :D. Bueno, aquí las que pude tomar... 
SHARE:

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Ohikulkumatkalla New Yorkissa

Nyt kun juuri päästiin katselemasta Helsingin syksyistä kattonäkymää, onkin oiva hetki palata hieman memory lanelle New Yorkin korkeampiin maisemiin ja ajassa huimat kymmenen vuotta taaksepäin!

IMG_4912
IMG_4922

Eksyin tänään katselemaan vanhoja kuvia niiltä ajoilta kun asuin Santo Domingossa, törmäten seuraaviin kuviin ensimmäiseltä visiitiltäni New Yorkiin syyskuussa 2004. Sittemmin New York on ponnahtanut esiin blogissa useampaan otteeseen, mutten koskaan ole varsinaisesti kirjoittanut itse aiheesta. Minulla tuskin on siitä mitään kovin mielenkiintoista sanottavaa, eikä myöskään mitään erityisiä vinkkejä jakaa muille matkailijoille, joten jätän sellaiset matkaopas-selostukset niitä taitaville. Sen sijaan ajattelin kertoa vain siitä millaisena  ja minkälaisissa tilanteissa tuo kaupunki on minulle esittäytynyt.

Olen aina ollut yksi niistä höppänöistä, jotka pitävät New Yorkia jotenkin erityisenä kaupunkina, sellaisena jonne nyt vaan on pakko päästä käymään ja mieluummin vaikka asumaan. Nyt, kun olen siellä käynyt useampaan otteeseen, en enää osaa pitää yllä sitä fiilistä, jonka siitä silloin kymmenen vuotta sitten löysin. Ei minulla enää ole ikävä New Yorkia, ei vaikka tuo mahtava kaupunki onkin. Sittemmin ovat toisenlaiset kaupungit löytäneet tiensä lähemmäs sydäntäni.

IMG_2903

Ensimmäistä New Yorkin reissuani lukuunottamatta kaikki visiittini ovat olleet lähinnä läpikulkumatkoja, joilla olen viipynyt vain muutaman vuorokauden, jos sitäkään. New York kun sijaitsee oivasti matkan varrella Santo Domingoon lennettäessä... tosin sen verran hankalasti, että saman päivän aikana on turha yrittää perille asti päästä (ainakaan minun käyttämilläni lentoyhtiöillä). 

Myöskään tuo ensimmäinen matkani ei ollut varsinaisesti lomamatka. Olin tilannut New Yorkiin kaverin yritystunnuksilla verottomana läppärin sekä muuta oheiskamaa, joita C:n ilmaiseksi lentelevä veli oli menossa noutamaan serkkujensa luota Manhattanilta. Loppujen lopuksi päätin kuitenkin lähteä itse mukaan, sillä turistiviisumini oli taas menossa umpeen ja tilanteen nollaaminen oli hyvä suorittaa poistumalla maasta (kun olin sen jo lukuisia kertoja uusinut saamatta aikaiseksi hommata varsinaista oleskelulupaa). Niinpä tutustuin tuohon mahtavaan kaupunkiin nykyisen kytyni kanssa, heidän tätinsä olkkarissa Washington Heightsillä punkaten.

IMG_4946

Muistan vielä hyvin elävästi sen tunnetilan, kun ensimmäistä kertaa astelin tuossa vertikaalisesti huimiin lukemiin kohoavassa ympäristössä. Kaupunki oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin, mutta rauhallisempi. Olin olettanut, että New Yorkissa olisi astetta hurjempaa, mutta Manhattan vaikuttikin hurjan turvalliselta. Ainoa hetki jolloin tunsin itseni hieman oudoksi, oli kun iltasella kävelimme Washington Heightsillä pitkin Saint Nicholas Avenueta ja kaikki itseäni lukuunottamatta olivat "dominican yorkeja" tai muita latinoita, jotka hengailivat kioskien ja muiden liikkeiden kulmilla ja tuntuivat tsekkaavan keitä me oikein olimme... tosin seuraavilla visiiteilläni tuokin tunne oli jo kadonnut. Ehkä fiilis olisi toinen jos liikkuisi jossain tietyillä huudeilla, mutta esimerkiksi Santo Domingossa tunnen oloni verrattaen turvattomammaksi ihan missä tahansa alueella. 

IMG_2959

Jos nyt lähtisin Nykkiin, en varmaankaan pyörisi niillä samoilla kulmilla kuin suurin osa turisteista, mutta tuolla ensimmäisellä kerralla nähtävyyslistalla oli tietenkin kaikki perusjutut lähtien Times Squaresta ja Empire State Buildingistä. Siksi myös nämä valokuvamuistot ovat juuri sitä perusnäkymää. Myöhemmillä ohikulkumatkoillani olen kuitenkin ehtinyt nähdä Manhattania ristiin rastiin sekä Queensiä, Brooklyniä ja Jersey Citynkin maisemia.

IMG_4943

Ehkä erikoisin vuorokauteni noilla huudeilla on kuitenkin ollut se kerta, kun olin muuttamassa takaisin Suomeen. Jätettyäni matkalaukkuni JFK:n säilytykseen, ryntäsin johonkin Brooklynin kupeeseen tapaamaan Mirvaa ja muutamaa muuta ympäri maailmaa lentelevää suomalaista. Siitä matkamme jatkuikin ties minne baarirallin muodossa, jonka aikana kannoin tuhottoman painavaa käsimatkatavarareppua selässäni ja olin luultavasti maailman kypsintä seuraa kun baarista toiseen ravaaminen kesken kotimatkan ei ehkä ollut ensimmäisenä prioriteettilistallani. Kun vihdoin pääsimme Mirvan asuntolalle jonnekin päin Manhattania, en päässytkään vaksin ohi aulaa pidemmälle ennen kuin kello kävi viisi aamulla. Sen jälkeen sain nukuttua ehkä puolisen tuntia asuntolan yhteistilan sohvalla. Ennen paluutani lentokentälle vietin kuitenkin mukavan päivän Mirvan toisen suomalaisvieraan seurassa jossain Queensissä sijaitsevassa ostoskeskuksessa.

IMG_4906

Hyväksi kakkoseksi oudoista New York-episodeistani tulee se kerta, kun yritimme epätoivoisesti matkustaa häidemme jälkeen stand by-lipuilla kotiin. Matkaseurueemme joutui jakautumaan kolmeen eri suuntaan ja minä päädyin vanhempieni kanssa lennolle Puerto Ricon San Juanista (12 epäonnistuneen boardausyrityksen jälkeen) New Yorkin JFK:lle. Sieltä suuntasimme vailla etukäteissuunnitelmia keskelle Times Squaren sykettä, joka oli tuohon elokuiseen aikaan kuin palava muurahaiskeko. Tungimme itsemme nälkäisinä sisään Mäkkäriin (!) ja sen jälkeen palloilimme ympäriinsä minä puskien vihreätä Samsoniteani pitkin kaupunkia (vanhempieni laukut olivat onneksi omilla seikkailuillaan). Yöksi suuntasimme La Guardialle, jonne matkustimme metrolla sekä bussilla, joka jäi jumiin keskelle kapeaa katua pysäköineen ambulanssin taakse. Onneksi meillä oli kuitenkin koko yö aikaa ennen seuraavaa lentoa kohti Chicagoa. 

IMG_2975

Jokaisella New York-pyrähdykselläni olen kuitenkin ehtinyt nähdä jotain uutta, sillä tuossa kaupungissa jos jossain on nähtävää ja tehtävää. Kertaakaan en ole yöpynyt hotellissa, joten sen verran olen saanut näkökulmaa paikalliseen arkeen, etten katsele siellä oleskelua tummennettujen Ray Ban-kakkuloiden läpi. Sikäläiset kämpät tahtovat olla hieman kurttuisempia suomalaisiin verrattuna (siis sellaiset joihin meillä olisi varaa), joten mistään elokuvamaisista luksusasumuksista on turha haaveilla. Silti voisin kuvitella viettäväni tuossa kaupungissa vähän pidemmänkin aikaa, ottaen irti kaiken sen mistä jokainen nykkihullu nauttii. 

IMG_2922

Parhaat New Yorkin muistoni sijoittuvat kahdeksan vuoden taa, jolloin olimme matkalla Carloksen kanssa kaksisteen. Se päivä, kun kävimme Guggenheimissa Zaha Hadidin näyttelyssä, kävelimme Central Parkissa, söimme seisaaltaan Chipotle-safkaa, haimme kannettavani huollosta 5th Avenuen Apple Storesta kuin paikalliset konsanaan ja kävelimme sateisessa syyskuun illassa kaivonkansien höyrytessä Plaza-hotellin kulmilla. Se oli niin täydellinen ilta, että täti-rukka siellä korkealla Manhattanilla lähes tunnin metromatkan päässä oli jo pelännyt meidän joutuneen vaikeuksiin kun meitä ei kuulunut eikä näkynyt kotiin. 

Myös Carloksen mielestä New York on sellainen kaupunki, jossa pitäisi viettää ainakin muutama kuukausi saadakseen siitä tarpeekseen. En siis menisi vannomaan etteikö meitä sieltä vielä löydettäisi hengailemasta läpikulkumatkan sijaan ihan pidemmän kaavan mukaan. Kyllä niissä kaikissa New York-kliseissä vaan on perää, sanoisi toiset mitä tahansa. 

IMG_2901

Recuerdos sobre mis experiencias en los stopovers de Nueva York, ambientados con estas fotos (tomadas por el primo neoyorquino) de la primera visita en septiembre 2004, cuando viajé con mi cuñado (larga historia para los que no se lo saben)! Aunque ya no tenga esa fiebre de NY, sigo diciendo que todos esos clichés sobre esa ciudad que nunca duerme son verdad. Simplemente hay tanto que ver y hacer que habría que quedarse por un tiempo alargado para hartarse. New York, I love you too!
SHARE:

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Harmauden keskellä Helsingin kattojen yllä

Tänään Carlos tokaisi katsellessaan ikkunasta ulos harmauteen että "tästä näkymästä puuttuu vain varis istumassa tuolla puun oksalla". Minua alkoi niin kovasti naurattaa, sillä ensimmäinen asia minkä tänä aamuna avatessani verhoa näin oli juurikin varis istumassa pellon laidalla sen samaisen puun paljaalla oksalla. Kiinnitin siihen huomiota, sillä se todellakin kulminoi tämän ankean maiseman tunnelman. Visuaaliseen tunnelmaan kun vielä lisää mielessään sen ääntelevän "kraak", niin mielikuva on täydellinen. Täydellisen harmaa, synkkä ja sumuinen, juuri sellainen päivä, jolloin ei tee mieli tehdä yhtään mitään. 

Paljon ei tehtykään, mutta ennen kuin viikonloppu oli valunut täysin ohi, pakenimme hetkeksi Helsinkiin. Helsinki näyttäytyi aivan yhtä harmaana, mutta siltikin niin kauniina. Kaikissa vuodenajoissa on oma taikansa ja vaikka vahvasti väriaistein elävänä tapaan kammoksua kaikista eniten tätä aikaa, osaan silti hetkittäin nauttia tuon sumuisen, märän ja viimaisen maiseman kauneudesta. Ei sitä tarvitse paljoa tehdä, että arjen harmaudenkin saa kiedottua hienoihin hetkiin. Tällä kertaa kipusimme hetkeksi korkeisiin kulisseihin Helsingin kattojen ylle ja palasimme alas katsoen päivää aivan toisesta perspektiivistä.
 

Quizás el día más feo del año. Gris, frio, mojado. Para tener mejor perspectiva, subí por un instante sobre los techos de Helsinki y luego bajé con una nueva visión. Hasta estos tiempos nublados y frios pueden ser bellos e interesantes, dependiendo de que punto de vista lo miremos. Por eso es bueno mantenerse activo y hacer cosas fuera de lo común, aunque el clima te llame para quedarte a hibernar bajo las sábanas hasta que salga el sol.
SHARE:

perjantai 24. lokakuuta 2014

Päivänsäde ja menninkäinen

Kun olin raskaana, lauloin mahalleni kahta laulua. Toinen niistä oli Päivänsäde ja menninkäinen. Se on juuri sellainen haikean mahdoton rakkaustarina, joihin olen aina ollut koukussa. Ainakin jos C:ltä kysytään (lieneekö sillä syynsä miksi olen omassa elämässänikin päätynyt kiven ja kannon kautta tähän missä nyt olen). Päivänsäde ja menninkäinen on myös yksi niistä lauluista, jotka hyvin elävästi muistan omasta lapsuudestani. Ulkomuistista alusta loppuun. 

Omaa lapsukaistani vaivanneen koliikin seurauksena Päivänsäde ja menninkäinen taittuu nykyään ei vain ulkomuistista, vaan täysin automaattisesti. Sitä kun tuli laulettua kovin ahkeraan pikkuisen itkuja tyynnytellessä, kävellessä ympyrää keittiön ja olohuoneen välillä, pieni nyytti olalla kyhnöttäen. Välillä laulu pääsi kyllä huilimaan päänsisäiselle ullakolle, mutta viime viikkoina se on valloittanut taas alaa, kun päiväunille ja yöunille nukahtamisesta on tullut hieman hankalampaa kuin ennen. 

On ihanaa huomata, kuinka lapsi oikeasti kuuntelee laulua. Tiedä häntä pitääkö tuo näitä säveliä erityisempinä kuin muita rallatuksia, sillä kaikki lauluthan häntä kiinnostavat, mutta kyllä se ainakin minuutiksi hänet saa rauhoittumaan ja katselemaan tyytyväisenä äidin silmiin. 

Niin ja miksi tästä nyt kerroin? Ihan vain siksi koska eilisellä metsäretkellämme pikkuisen taapertaessa innokkaana sammaleisessa maastossa, viimeisten päivänsäteiden pilkistellessä puiden takaa, en voinut muuta kuin mielessäni lauleskella tuota laulua... Hetki oli niin päivänsädettä ja menninkäistä täynnä!




Atrapando los últimos rayos de sol en el bosque... cantando la historia de amor de un duendecillo y un rayo de sol, una canción finlandesa que conozco desde chiquita. Cuando estuve embarazada se la cantaba a la barriga y así mismo se la sigo cantando todavía a Oliver cuando está inquieto o no puede dormir. La tarde de ayer en el bosque se veía justamente como ese ambiente que me imagino con la canción... con la diferencia de que el duendecillo en el bosque era mi propio chiquillo, corriendo atrás de los rayitos de sol.
SHARE:

torstai 23. lokakuuta 2014

Oliverin kielellä

On se vaan niin mukavaa kun tuo pieni ihminen alkaa vähitellen olla niin suuri ja viisas, että hänen kanssaan voi jo käydä jonkinasteista keskustelua, jossa molemmat osapuolet ymmärtävät toisiaan. Välillä ovat kuitenkin sanat tai ymmärrys hakusessa, niin lapsella kuin äidilläkin. 

Muistan kuinka aikoinaan ihmettelin ystävieni lasten puhetta, tai siis lähinnä sitä, että miten ihmeessä siitä voi saada selkoa, kun itse en ymmärtänyt puolikasta sanaakaan. No, nyt olemme itse siinä vaiheessa kun saan päivittäin olla tulkkaamassa pikkuisen tahtojan vaatimuksia. Vielä on sanavarasto kuitenkin kovin yksitoikkoista, mutta siitä olen enemmän kuin innoissani, että tuo pieni ihme ihan selkeästi ymmärtää asiat yhtä hyvin molemmilla äidinkielillään ja jopa sanoo asioita sekä suomeksi että espanjaksi, vaikka suomi väkisinkin on ottanut etumatkaa. 

Neuvolassa käydessämme neuvolantäti on jo pariin otteseen kysynyt että mitä sanoja O on jo oppinut ja aina olen vastannut että monia sanoja tulee jo, mutta kun niitä alan kertomaan, niin sillä hetkellä ei mieleen meinaakaan tulla paljon mitään. Niinpä minulle tuli mieleeni kirjoittaa niitä tänne blogiin, niin tuleepahan kirjoitettua johonkin muistiin. Samalla olisin hyvin kiinnostunut siitä, miten erilaiselta tai samanlaiselta teidän muiden lapsien ensimmäiset puheet ovat kuulostaneet!

Tässäpä siis kielinerouksia a la Oliver: 

Mamma (äiti), dädä (isä) papa (isä), mummu, pappa, tyttö
Pää, tukka
Paita (paita tai mikä vaan kangas), ukka (sukka), vaaipa (vaippa)
Hau hau (koira), Kopkopkoo (hevonen), kää (käärme), koo (krokotiili), kukko, muu (lehmä), pupu, ka (kala, kirahvi, pingviini!) jne... 
Poppa (kuuma), au au (sattuu, myös äidin tukka on au au koska äiti huutaa au kun sitä revitään.. ja sitähän pitäisi aina saada repiä)
Gagua (vesi eli agua), maii (maissi), puu (puuro), ka (kana), pa (leipä eli pan)
Ota ota (uudestaan eli otra vez) 
Aa aa (ylös tuolille istumaan)
Tätä (Tehdään tätä tai anna tätä haluan sitä juuri nyt heti minulle)
Kakka (pissa, kakka tai Herra Hakkarainen)
Pu (lamppu), pa (pallo) ko (kello), kukka, kaakuu (keinu), pumpu (rummut), kauppa 
Brum brum (auto, juna, laiva, lentokone, traktori...)
Hola (moi), alo (haloo), pois
Popou (haluan katsoa videoita Youtubesta, etenkin Po Pow Pay:tä)
Pappa (myöskin Muumit ovat pappa)


No niin, nyt riittää ennen kuin alan toistamaan samoja tavuja. Niin monet asiat kun ilmoitetaan kuitenkin jonain kakka-sanan variaationa... ja kun tarkemmin ajattelee, niin siltähän se suomi ulkomaalaisenkin korvaan kuulostaa! Kakaaakaaakkkkkkakakakaaa (tai näin minulle on ainakin useaan otteeseen todettu)!

Ja tässä ollaan sitten päästy itse asiaan eli popoun pariin. Olemme niin pulassa tämän yksivuotiaan videoaddiktin kanssa. Puhelimia ja tabletteja piilotellaan siis aika ahkeraan!



Ya está hablando mucho Oliver! Aquí va una lista de sus primeras palabras... casi todas en finés... pero no se preocupen que el español lo dominará también, ya que lo entiende igual! Algunas palabras siempre las dice en español, sin importar con quien esté hablando: gagua (agua), pa (pan), ota ota (otra vez) y hola! 
SHARE:

lauantai 18. lokakuuta 2014

Perjantai-illan tajunnanvirtaa: Viattomuuden ajoista mediajeesuksiin

Taas kerran istun pimeässä huoneessa tuijottaen valkoista ruutua, pää täynnä ajatuksia, osaamatta jäsentää niistä yhtäkään. Sormeni syyhyävät päästä kirjoittamaan, mutta kaikki ne asiat joista haluaisin kertoa, vaativat liian paljon aivotyötä tähän aikaan päivästä... tai ehkä ihan mihin aikaan tahansa. 

Tuntuu turhalta kirjoittaa turhanpäiväistä asiaa, johon on uhrannut vain puolikkaan ajatuksen, mutta toisaalta tuntuu turhauttavalta se, että blogikirjoitukseen pitäisi yleensäkään panostaa kuin lehtiartikkeliin konsanaan. 
Vaikka onkin hienoa että blogeista on tullut niin iso juttu, välillä kaipaan niitä viattomuuden aikoja jolloin paljoa ajattelematta tuli ulostettua sellaisia juttuja joita nykyään ei todellakaan tulisi päästettyä nettiavaruuteen. On toki hienoa lukea myös blogeja, jotka ovat siistejä ja sliipattuja, asiapohjaisia ja oikeakielisiä, hyvin jäsenneltyjä ja mitä vielä. Niistä tulee varmasti puoliksi tiedostamattakin otettua mallia kun ajattelee omaa blogia, mutta silti olisi mukavaa pysyä edes jokseenkin ajan hermoilla ja hommassa mukana, vaikka oma ulosanti pysyttäytyisikin siellä tajunnanvirtakirjoittelun lähimaastoilla. 

6N6A9614

Ajatella, että aikaa on kulunut niinkin paljon, etten edes tajua enää ajatella ensimmäisiä blogituttavuuksiani blogituttavuuksina. Ajatelkaa, että ensimmäiset blogitreffini olivat sellaiset, joihin oli kutsuttu kaikki paikalliset bloggarit Santo Domingon kokoisessa miljoonakaupungissa ja silti mahduimme yhden ravintolan terassille! Eikä siitä kuitenkaan ole kuin vajaat 10 vuotta aikaa...

En edes ollut muistanut tuota tapahtunutta kun nykymaailman blogimenoja miettii, mutta totta vie, niinhän se oli blogimiitti, jossa istuin kolmisteen pöydässä erään lukijani ja tämän tyttöystävän kanssa. Emme tainneet pahemmin edes tehdä tuttavuutta muiden paikalla olleiden bloggareiden kanssa. Taisimme jopa lähteä vielä jatkamaan iltaa toiseen paikkaan kolmisteen ja tuon jälkeen olenkin pitänyt kyseistä arkkitehtiä ystävänäni blogilukijan sijaan. Siitäkin huolimatta, että elämä on vienyt kauas ja nykyään kommunikointi rajoittuu Facebook-statuksiin ja Instagram-seurailuun. 

6N6A9959

Siitä tulikin mieleeni eräs toinen asia, joka minua hieman häiritsee. En nimittäin jaksa ymmärtää, miksi ihmiset haalivat itselleen seuraajia, sellaisia jotka eivät tiedä ihmisestä mitään, jotka eivät liity heidän elämäänsä tai aiheeseen millään tapaa. Follow for follow? Siinä en tietenkään näe mitään väärää, että joku haluaa että hänen kuviaan tai blogiaan, Twitter-tiliä tai mitä tahansa seurataan yleisesti, sillä tykkäänhän itsekin jos räpsimistäni IG-kuvista tykätään tai blogiani kommentoidaan, mutta se, että haalimalla haalisin seuraajia joita aihe ei edes hetkauta millään tapaa, se tuntuu jotenkin aivan hullunkuriselta. 

Vai olenko minä vain putoamassa pois kehityksestä? Minäkin, joka kuvittelen olevani kovin sopeutuvainen ja hyväksyvä tämän kaiken someilun ja verkostoyhteiskunnan luoman yksityisyyskatoavaisuuden keskellä. Jakaminen on hyvä juttu, enkä pelkää vaikka oma ja vielä lapsenikin naama on julkinen... mutta kaikella rajansa ja kyseistä Jeesus-syndroomaa en edes haluaisi ymmärtää. Sen vielä käsittää, että ne, jotka tekevät tuotoksillaan rahaa (tai pyrkivät siihen), opiskelevat tekniikoita joilla saa itselleen lisää seuraajia, mutta se, että teini-ikäisistä lähtien ihmiset haalivat omille naamaräpsyilleen tai muille vastaaville tuhansia seuraajia, sen minä luokittelisin jo jonkinlaiseksi häiriöksi tai syndroomaksi. Eikö se oma sosiaalinen ympyrä enää riitä meille, kun pitää luoda itsestämme somejeesuksia? 



Hace diez años escribir un blog era algo totalmente diferente. En esa época de inocencia, sin miedos ni dudas, lanzaba al aire pensamientos y cosas personales que hoy en día ni se me ocurrirían escribir en el blog. Ahora todo se ha vuelto tan profesional que a veces uno siente que un simple blogpost debería tener el mismo nivel de artículos de revistas. 
Me acuerdo de mi primer encuentro con bloggers en Santo Domingo, donde habían invitado a todos los que habían registrado su bitácora en la red bloguera local. Eramos tan pocos que cabíamos en la misma terraza de un restaurante. De eso no hace ni diez años y mira donde hemos llegado... la forma de compartir y seguir en la red se ha vuelto una loquera. Una locura tan grande que ya siento que me estoy quedando atrás porque no logro entender cosas como la necesidad de la gente de buscarse seguidores aleatorios para sus selfies, etcetera, como si tuvieramos algún tipo de síndrome de ser "Jesuses de la media socia"l!
SHARE:

torstai 16. lokakuuta 2014

Hetkessä elämistä

Viikko on taas kadonnut menneisyyteen. 
Syksy pimenee hurjaa vauhtia ja mieleni tekisi kadota lähempänä päiväntasaajaa sijaitsevien leveysasteiden auringonsäteisiin. Vielä voi kuitenkin yrittää turvautua värienergiaan ruskaista luontoa ihaillen, mutta sateet ja pilvinen taivas vetävät väkisinkin suun haukotukseen. 

Kyllä tästä kuitenkin selvitään, niinkuin jokaisena vuonna tähänkin asti. Silti haaveilu muuttolinnun elämästä nousee pintaan aina tähän aikaan vuodesta. Täällä kuitenkin ollaan, nyt ja seuraavinakin vuosina, joten on vain löydettävä ne keinot selättää harmaidenkin päivien ankeus. 
Elämän pienistä asioista on paljon helpompi nauttia kun pakottaa itsensä keskittymään vain nykyhetkeen. On hyvä oppia olemaan stressaamatta asioista joiden arvo on mitattavissa vain materiana. 

Pieniä ihania asioita ovat tänään olleet: siskontytön leipomat muffinssit, kuvapalapeli jonka eläimet ja muut jutut Oliver tunnistaa jo kahdella kielellä, kukkuu-leikin aiheuttamat naurunremahdukset sekä pilvien lomasta pilkistellyt aurinko!



La oscuridad del otoño trae consigo el bostezo. La falta de rayos de sol me hace querer tomar vuelo con las aves migratorias. Trato de llenarme de energía con los colores de las hojas otoñales y concentrarme en el momento presente, sin preocupaciones por cosas cuyo valor es material.
SHARE:

torstai 9. lokakuuta 2014

Inspiraatiota Vuoriortalta

Kun ajattelee nykyhetkeä, saattaa ehkä tuntua ettei oikein saa mitään aikaiseksi. Sitten kun katsahtaa ajassa taaksepäin, huomaakin että ihan hurjan paljon on tapahtunut pienessä ajassa. Elämä on kuljettanut ees taas ja tuonut täysin uusia kuvioita mukanaan. 

Tasan kaksi vuotta sitten kävin Naisyrittäjyyskeskuksen järjestämää yrittäjäkurssia. Kurssin lisäksi tein päivätöitä kotoa käsin ja ravasin iltaisin puuverstaalla. Olin perustanut oman toiminimeni ja suunnittelin kovaa vauhtia oman yritykseni kehittämistä... mutta niin vain kävi, että muut asiat kävivätkin tärkeämmiksi, sillä juuri tuolloin sain tietää olevani raskaana. Henkilökohtaisessa yritysneuvonnassa kerroin asiasta ensimmäistä kertaa jollekin muulle kuin neuvolantädille. Tämä yritysneuvojani oli vilpittömän iloinen puolestani ja sai minut tuntemaan, että ajoitus oli aivan loistava kaikista urasuunnitelmistani huolimatta.

6N6A0144

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, istun täällä kotitoimistollani, tehden taas samoja palkkatöitä samalla kun tuo pieni ihminen vetelee sikeitään oranssi pehmolelukala kainalossaan. Niin paljon on tosiaan tapahtunut, mutta oma yritykseni on edelleen lähestulkoon jäissä, vaikka päässä pyörii yhtä ja toista sormenpäitä syyhyttävää ajatusta. Jos ajoitus lapsen kanssa oli oikea, niin ehkä nyt vähitellen olisi se oikea hetki tehdä jotain niiden muiden asioiden suhteen? Yrittäjyys vaatii paljon uskallusta sekä luottamusta itseensä, varsinkin kun kyseessä ovat luovat alat. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta ja niin paljon on ihan vain itsestä ja omasta ahkeruudesta kiinni.  

Minulla taitaa olla tapana jumittua omalle mukavuusympyrälleni ja jäädä tuijottelemaan horisonttiin, sen sijaan että pistäisin oikeasti toimeksi. Onneksi kuitenkin jotkut toiset ovat itseäni aikaansaavampia, tuoden itselle lisää inspiraatiota, uskallusta, luottamusta ja positiivista energiaa. Yksi tällaisten tuntemuksien tuottaja on Vuoriortan perustaja Anni. 

6N6A0136

Tutustuin Anniin juuri tuolla samaisella yrittäjäkurssilla. Siinä vaiheessa Annilla oli visioita, suunnitelmia, useampiakin sellaisia, mutta toteutus oli vielä alkuvaiheessa. Tuon kurssin jälkeen Anni on kuitenkin ehtinyt luomaan tuotemerkin ja malliston, sekä kasvattamaan perhettään yhdellä jäsenellä, aivan kuin siinä sivussa, vaikka tosiasiassa varmasti tämä kaikki muu on luotu siinä sivussa. Vuoriortta erottuu massasta erikoisuudellaan, ollen kuitenkin juuri tätä hetkeä ja sitä mitä tiedostava kuluttaja suomalaiselta merkiltä kaipaa. Ainakin se on juuri jotain sellaista, jota itse ihailen, varsinkin siitä syystä, että tiedän mistä se on saanut alkunsa ja kuka on sen takana. Itselläni nämä kaksi vuotta ovat pyörineet vain oman perheeni arjen rakentamisessa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö moni muukin asia voisi olla mahdollista. 

6N6A0151
6N6A0130

Instagram-kuvista inspiroituneena sain vihdoinkin aikaiseksi tehdä ensimmäisen tilaukseni Vuoriortan nettikaupan kautta, jonka jälkeen Oliver ja minä olemme värittäneet syksyämme Vuoriortan tupsumyssyllä ja sukkahousuilla. Kirkkaiden värien ansioista innostuin eräänä päivänä räpsimään niistä kuvia ja siitä inspiroituneena kirjoittaa asiasta vielä tännekin. Ehkäpä onnistun vielä tässä syksyn aikana treffaamaan itse Annia ja kyselemään tarkemmin miten hän on kaikessa tässä onnistunut sillä välin kun itse olen vain tyytynyt haaveiluun!

6N6A0158

El gorrito y las medias en la fotos las compré en la tienda online de Vuoriortta, una marca finlandesa cuya creadora es una chica emprendedora llamada Anni. La conocí hace dos años en un curso dirigido a mujeres con planes de formar su propia empresa. Mientras yo después del curso me quedé en la casa, embarazada de Oliver, Anni creó su negocio y una línea de productos, pero también tuvo su bebé (en realidad su tercero si he entendido bien) en el medio de todo eso. Ella es una inspiración para mí, ya que yo todavía sigo en la face de soñar con hacer algo en vez de simplemente hacerlo!
SHARE:

maanantai 6. lokakuuta 2014

Hengittääkö se?

Taas on koettu tiukkoja tilanteita kerrakseen. Mitäpä menin edes puhumaan niistä ambulansseista tässä hiljattain. Parempi olisi kai ollut olla vaan hiljaa. Tai parempi olisi ehkä nytkin vain olla hiljaa ja skipata koko episodi täällä blogin puolella... mutta jotenkin tuntuu etten pääse asiassa eteenpäin, takaisin normaaliin rytmiin ja takaisin tähän bloggailuun ellen siitä kerro.




En tiedä miten normaalia on tarkistaa vähän väliä hengittääkö vauva. Varmasti ainakin uusille vanhemmille se on ihan normaalia. Minulle se on normaalia edelleen, vaikka vauvasta on jo kasvettu taaperoksi. Joka ilta lapsen jo nukkuessa käyn aina joskus kurkkaamassa hengittääkö tuo ja hengittääkö rauhallisesti. Se hengitys kun kertoo jotain sykkeestäkin. Monta kertaa pimeässä huoneessa olen hetkellisesti säikähtänyt että eikö se hengitä ollenkaan, mutta ihan oikea kokemus sellaisesta tilanteesta iski kuin salama taivaalta, lapsen ollessa vielä hereillä ja pystyssä.


O kaatui suoraan kasvot edellä lattiaan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan. Kun nostimme hänet ylös, oli naama sininen, vartalo täysin jäykkä eikä hengitys kulkenut. Siinä hetkessä ehti monta asiaa tulvia mieleen, päällimmäisenä tietenkin se, että oliko se nyt tässä, tämänkö verran meille tätä onnea pienen ihmeen kanssa suotiin. Aikaa ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin korkeintaan minuutti, kun pikkuinen jo virkosi ja ambulanssi oli matkalla luoksemme. Isäni ehti jo taputella selkää ja puhallella ilmaa nenään, mutta olisiko pikkuinen vironnut itsekseen, se jää tietämättömäksi.


Haluan kuitenkin ajatella, että kyllä olisi. Kyseessä ei nimittäin kammottavasta tilanteesta huolimatta ollut mitään kovin vakavaa. Oletettavasti. Tuo tapahtunut tulkittiin jälkikäteen sairaalassa pahanlaatuiseksi affektikrampiksi, siis sellaiseksi kohtaukseksi, jonka pikkulapset voivat saada kun eivät itkiessään vedä henkeä sisään. SVT ja samanaikaisesti jyllännyt Enterorokko eivät tietenkään yhtään helpottaneet asiaa. Tuo itkun alkaessa tapahtuva hengitystauko on O:lle aivan perusjuttu, mutta enpä ollut osannut siitä tähän mennessä huolestua. Niinhän pikkulapsilla on tapana tehdä.


Kauheasta säikähdyksestä ollaan jo kutakuinkin selvitty. Sen jälkeen olen jo itsekin ehtinyt sairastaa Enterovirusta, stressata tekemättömiä työtunteja, surra hajonnutta läppäriäni ja (ehkä) menetettyjä valokuvia sekä viettää ihan normaalia arkeakin. Sillä lisäyksellä että joka ikinen suurempi (ja pienempikin) itkukohtaus on tyynnytetty ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa, silmä ei ole välttänyt hetkeksikään ja viihdytetty ja leikitetty on ehkä normaalia intensiivisemmin. Kuluttavaa, mutta minkäs teet. Mitä vain, kunhan vastaava tilanne ei toistuisi.


Valitettava totuus on, että tällaiset tuppaavat varsinkin 1-2 vuoden iässä toistumaan kun ovat kerran alkaneet. Totuus toki myös on, että normaaliin on pakko palata eikä itkukohtauksia voi ikuisesti välttää, jos lasta jotenkin haluaa kasvattaa, kuten kardiologikin minulle totesi. Seuranta vain on entistä tarkempaa ja tilanne pitää yrittää katkaista ennen kuin lapsi on tajuttomana. Jos en siis tähänkään asti ole pahemmin ajatellut Oliverin viemistä päivähoitoon tai poikkeuksellisesti edes iltavahdittavaksi, niin nyt sellaiset voi ainakin toistaiseksi unohtaa kokonaan. Meitä tiiviimpää perhepakettia saa varmaankin hakea.

Ei kai tässä enää muuta voi todeta kuin että what doesn't kill you makes you stronger! Niin ja ehkä olisi aika kerrata niitä omia ensiaputaitoja ihan oikeasti!

-
Oliver tuvo un espasmo del sollozo. Se cayo al piso, dejó de respirar mas o menos por un minuto, con el cuerpo tieso y la cara azul. Un momento totalmente horrible. Cuando pasó, no teniamos ni menor idea de lo que estaba pasando. Ya pensamos que lo habíamos perdido. Una sensación que no les recomiendo ni imaginarselo. Pero aquí estamos, todos juntos, sanos y felices. Con otra experiencia muy fuerte en el bolsillo. Ahora no nos queda otra opción que vigilarlo aún más detenidamente y tratar de evitar que vuelva a pasar, ya que estas cosas suelen repetirse. Una tarea bastante difícil cuando se trata de un niño sumamente temperamental... pero nada, pa'lante, ya hemos sobrevivido muchas dificultades y así mismo superaremos esto!

SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig