Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulutunnelmaa

Kuinka ihanaa! Selvisimme jouluun asti ilman uusia sairaalareissuja!



Ps. Voisko olla mitään vaikeampaa kuin ottaa alituiseen liikehtivästä vauvasta kuvaa ilman salamaa vuoden pimeimpään aikaan?
SHARE:

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kyllästynyt kotipöksyihin

Kuusi kuukautta näyttää olevan rajapyykki monelle asialle. Vastasyntyneestämme onkin yhtäkkiä kasvanut iso vauva, joka tuuppii takapuolensa joka koloon ja löytää syötäväkseen sen yhden ainoan muovikuusesta varisseen muovineulasenkin. Niin on myös uudesta mammasta muovautunut äiti-elämään tottuneempi uusi minä, joka on saanut tarpeekseen monesta asiasta, jotka ennen tuntuivat mukavilta tai luonnollisilta. Tuo välivaihe, jolloin ei aikaa oikein jäänyt muulle kuin vauvan kanniskelulle ja imettämiselle, alkaa vähitellen olla ohi. Siitä kielii myös se, että oma räjähtänyt ulkoinen olemus on alkanut ottaa päähän ihan urakalla. 



Ensimmäisenä alkoi vaivaamaan se raskausmaha, josta juuri hiljattain mutisin, sen jälkeen alkoi ottaa päähän oma tukka, tai se mitä siitä nyt enää on jäljellä kaiken tämän hiustenlähdön jälkeen (argh! niitä hiuksia on ihan joka paikassa, eikä vähiten O:n suussa) ja nyt viimeisimpänä olen aivan totaalisen tympääntynyt omiin vaatteisiini... tai siihen mitä niistäkään on enää jäljellä. 

Raskausaikana kuljin muutamissa pöksyissä ja kavereilta saaduissa mammapaidoissa ja se oli ihan ok, sillä sehän nyt oli vain väliaikaista. Tämä väliaikainen vaan on venynyt hieman liian pitkälle, sillä yhtään valehtelematta olen kulkenut myös koko loppuvuoden muutamassa (imetys)paidassa, yksissä samoissa (raskaus)farkuissa, leggareissa tai kollareissa sekä kahdessa hupparissa. Kotona olen hiihtänyt lähinnä yöhousuissa ja leveäkauluksisissa aluspaidoissa. 



Vaateekaappini on tosin tehnyt kuolemaa jo ennen raskaaksi tulemista, sillä puuseppäilyn tuomassa "duunari-Jorman elämässä", josta kirjoittelin jo pari vuotta takaperin, ei oikein ollut aikaa hienohelmailulle. Niinpä kaappini on vähitellen täyttynyt niistä "kotivaate"-nimikkeellä kulkeneista vaatekappaleista, joista löytyy lähes jokaisesta maalitahra. Tässä vähitellen tämän vuoden aikana siivoillessa olenkin hankkiutunut näistä kulahtaneista rytkyistä eroon, jonka jälkeen jäljelle onkin jäänyt enää tällainen kasa:



Näissä pinoissa sijaitsee kaikki vaatteeni, lukuunottamatta niitä kahta hupparia, jotka ovat molemmat vauvan "soseuttamina" pyykkikopassa. Näistä kun vielä otin pois kesävaatteet, epämääräiset mekot joita ei voi laskea käyttövaatteiksi, urheiluvaatteet, sekä puserot jotka eivät tällä hetkellä mahdu päälleni isomman rinnanympäryksen vuoksi, jäljelle jäikin jotain niin huikeaa kuin tämä mitätön rykelmä:



Jotain on siis tehtävä, tai muuten en kohta voi edes lähteä ovesta ulos. Sen lisäksi, että tarvitsen kipeästi uusia vaatteita, tarvitsen myös erilaisia vaatteita kuin ennen. Vaikka rakastankin istua jalat ristissä kollarit jalassani, on tämä uusi aikuisempi (?) minäni vihdoinkin alkanut kaipaamaan jotain hieman siistimpää... ja ehkä se olisi jo aikakin, sillä äitiyden lisäksi eihän tässä ole enää kuin pari viikkoa aikaa, kun ikänikin alkaa kakkosen sijaan kolmosella! 



Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, on tämä vaateasia ollut aika kaukana yleisistä puheenaiheistani, vaikka itseäni suhteellisen esteettisenä ihmisenä ja kauniista vaatteista pitävänä tyttönä naisena pidänkin. Niinpä olin aluksi hieman hämmentynyt, kun Espritiltä ottivat minuun yhteyttä (kyllä, luit oikein) ja kertoivat nettisivuistaan... mutta koska asia ei voisi olla itselleni enemmän ajankohtainen, päätin tehdä poikkeuksen ja tarttua juttuun. 

Niinpä selasin läpi Espritin nettisivuja, löytäen jotain aivan mainiota, nimittäin Styling Studion, jonka avulla voi sovitella yhteen erilaisia vaateyhdistelmiä. Koska olen ollut aivan surkea nettishoppailija, en tiedä löytyykö tällainen lähes jokaisesta nettikaupasta, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun vaatteiden nettishoppailu tuntui oikeasti hauskalta puuhalta! Tein yhdistelmiä yhdistelmien perään, jotka ei nyt ehkä olleet loppuun asti harkittuja, mutta aika hyvin sieltä kuitenkin löytyi se oma tyylisuunta. 



En tosin löytänyt tästä tyyli-koneesta kaikkia uutuuksia, tai esimerkiksi tarpeeksi kenkävaihtoehtoja, mutta yllätyin miten helppoa tämän avulla oli hahmottaa minkä malliset vaatteet tuntuivat itselle mieluisilta. Koska lapsen kanssa kaupoissa kiertäminen varsinkin näin talvella on lähinnä kammottavaa puuhaa, tuli tämä Esprit-keissi itselleni ihan tuplaten sopivaan aikaan, sillä ehkäpä minä vihdoinkin löydän itseni tältä vuosisadalta ja alan tästä rohkaistuneena shoppailla vaatteitani sohvalta käsin kone sylissäni. Ihan ensimmäiseksi tosin klikkaisin ostoskoriini ihan peruskamaa, eli puseron, housut, sekä nahkasaappaat edellisten tilalle, joista kävelin pohjat puhki ympärivuotisella käytölläni... niin ja pipon, koska olen ilmeisesti sotkenut nekin kaikki verstaalla maaliin!




SHARE:

perjantai 20. joulukuuta 2013

Paljonko täytyy maksaa?

Jotta saa hyvää dödöä? 

Kaksi vuotta olen kahlannut läpi eri deodorantteja, jotka eivät sisällä alumiinia. Olen myös kirjoittanut asiasta muutamaan otteeseen, joten aihe alkaa olla aika kulunut. Vielä kuluneemmat alkaa olla minun hermoni asian suhteen. Vieläkään en ole löytänyt sitä yhtä, johon voisin luottaa. Toinen toistaan pettureimpia kaikki... vaikka käyttäisi kahta samaan aikaan. Silti en haluaisi luovuttaa. 

Aluksi pöyristyin useimpien alumiinivapaiden ja monessa tapauksessa ekosertifioitujen tuotteiden hintaa, mutta vähitellen totuin siihen, että parin euron sijaan satsasin uuteen deodoranttiin lähemmäs 15 euroa. Kun sitten elokuisella Espanjan matkalla ostin paikallisesta halpisruokakaupasta eurolla luomudödöä, joka toimi ihan yhtä hyvin (eli huonosti) kuin Suomessa apteekista ostamani 14,90 e maksanut stikki, olin hieman masentunut. 

Päätin tuskastella läpi syksyn huonoilla deodoranteillani, joita oli alkanut jo löytyä jokaisesta kaapista ja kopasta, mutta tällä viikolla en enää kestänyt. Marssin kauppaan ja hintaa katsomatta kaappasin mukaani taas yhden uuden koekaniinin, Biothermin Deo Puren. 25 euroa. Nyt parin päivän käytön jälkeen voin sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt, mutten ehkä vielä vakuuttunut. Täytyy vielä ahdistella C:tä muutamaan otteeseen käsivarsi ojossa "No, haisenko, haisenko?!" (voi raukkaa...) ennen kuin uskallan sanoa että tämä toimii. 

Mutta oikeasti, täytyykö maksaa 25 euroa että saa toimivan alumiinittoman dödön? No, kaikki on toki suhteellista ja voisin myös sanoa, että halpahan tämä on, minä kun en muutoin pahemmin kuluta esimerkiksi hajuvesiä, mutta kuitenkin... onhan se 25 kertainen hinta verrattuna siihen espanjalaiseen!


SHARE:

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kun takahikiän teekkarilla ei käy flaksi

On se ilmeisesti minun vikani.

Sekä kaikkien niiden muiden suomalaisten naisten, joiden lapsien isät ovat jostain muualta kuin Takahikiältä. 

Sain tässä taannoin tietää että minutkin tämä kyseinen naiseton insinööri-poloinen on listannut blogissaan muiden kaltaisteni bloggareiden lomassa, käyttäen meistä termiä,  jota en valitettavasti halua tänne kirjoittaa...

Luin hänen tekstinsä läpi keskellä yötä, pari viikkoa takaperin, joten muistikuvani ovat hyvin hämärät, mutta muistan että väitettä oltiin perusteltu tieteellisin tutkimuksin ja itsestään hän puhui kuin korkean älymystön jäsenenä. En voinut muuta kuin parahtaa ja hävetä kirjoituksen luettuani. Tarkoitukseni oli jättää asia omaan arvoonsa, sillä tuollaiset aivopierut nyt vähiten kaipaavat huomiota, olisi ne sitten kieli poskella kirjoitettuja tai ei. 

Valitettavasti tuo teksti ei ole ollut viime aikoina ainoa, joka on saanut minut voimaan pahoin. Näitä peräkylien kasvattien aivoituksia on joutunut lukemaan sen verran ahkeraan, että väkisinkin mieleeni on palannut se päätös, jonka aikoinaan Suomeen muutettuamme tein. Jos meihin joku päivä kohdistuisi liian henkilökohtaista, henkistä taikka fyysistä, rasistista väkivaltaa, olisi se sitten hyvästi kotimaalle. 

No, onneksi mitään tällaista ei vielä ainakaan ole tapahtunut. Toivon myös, ettei sellaiselle koskaan ole aihetta, sillä C:tä mukautuvaisempaa ja suomalaisuutta kunnioittavampaa ulkkaria on vaikea löytää. Rasismia on silti aivan mahdotonta kitkeä kokonaan pois ainakaan lyhyellä aikavälillä, joten ei auta muu kuin antaa ajan kulua ja toivoa että sitten kun O ehtii kouluikään, asia olisi edes askeleen edempänä parempaan... 

Jos nyt kuitenkin niin kävisi, että jotain tällaista ikävää meihin kohdistuisi, niin mitä minä sitten tekisin? Silloin viisi vuotta sitten olisin ollut valmis lähtemään takaisin Karibian rannoille, mutta entä nyt? Siellä saisimme toki elää vapaana rasistisesta väkivallasta, mutta muutoin elämä ainakin Santo Domingossa on muuttunut entistäkin levottomammaksi, joten olisiko siinä nyt sitten järkeä juosta pakoon toisenlaisten väkivaltaisuuksien uhriksi? Eikä edes muutto Euroopan sisällä asiaa paljon auttaisi. 

Jos nyt kuitenkin pois olisi päästävä, niin mitkä olisivat tällä hetkellä ne asiat, jotka eniten jarruttaisivat? Luultavasti sydänlääkärit ja opintolaina. Perhe varmasti ymmärtäisi, ystävät taas ovat itsekin ympäri maailmaa, joten sen puolesta olisi melkeinpä se ja sama ollako fyysisesti täällä vai tuolla. Oman mielenrauhan vuoksi olisin kyllä valmis taas luopumaan kaikista muista suomielämän tuomista mukavuuksista, kuten imureista, tiskikoneista ja parkettilattioista sekä koneen lailla toimivista palveluista...

Mutta palatakseni vielä tuohon Otaniemen kouluttamaan älyn jättiläiseen, on mainittava eräs huvittava seikka. Kerrottuani asiasta C:lle, totesi hän ääneen juuri sen saman kuin mitä minä olin mielessäni pyöritellyt: Eikö se raukka vielä tiedä mistä ne yksinäiset, vähäiset sosiaaliset taidot omaavat pohjoismaiset insinöörimiehet löytävät itselleen naisen? 


Sielläpä se minun santodomingolaisen "Otaniemen" insinöörini paistattelee päivää palmupuiden katveessa, Suomi-paita päällään...


SHARE:

maanantai 16. joulukuuta 2013

Täysin satunnaisia otoksia

Sain taannoin Memmulta Martiniquelta haasteen (kiitos siitä!), johon olin jo aikaisemmin ottanut osaa. Päätin kuitenkin toteuttaa haasteen siltä osin, että vastasin Memmun tekemiin kysymyksiin... ja koska tällaiset kysymyspostaukset ovat mielestäni parhaita kuvitettuina, piti mukaan saada "asianmukaisia" kuvia, joka koituikin lopulta aika haasteelliseksi (eikä vähiten siksi, että kaikki koneella ovat kuvani näyttävän vain kysymysmerkiltä mustalla pohjalla, kivaa). Niinpä tästä tuli lopulta aika kummallinen suttuisten kuvien ja sekalaisten vastausten kokoelma, mutta mitäs pienistä!

1. Kerro joku itsellesi käynyt nolo moka/sattumus. 

No tämän taisin jo joskus täällä kertoa, mutta kerrotaan uudestaan, koska tämä tuli ensimmäisenä mieleeni: 

Kun liian pieni iltamekko putosi päältäni keskellä tanssilattiaa ystäväni häissä, paljastaen toisen rintani. Kaiken kruunasi se, etten huomannut asiaa ennen kuin C tsuumaili videokuvaa minun suuntaani... 

Siinäpä se, kaikessa räikeydessään, puolivalahtaneena jo tuossa vaiheessa!





2. Mitä haluaisit kehittää itsessäsi?


En osaa pitää järjestystä yllä... jätän kaikki tavarat hujan hajan, jonka vuoksi minun pitäisi koko ajan olla siivoamassa. Siitä on tullut varsinkin nyt lapsen kanssa todella iso ongelma. Olen jo miettinyt hankkiutuvani johonkin kehityskurssille siinä toivossa että joku kaunis päivä toteaisin päässeeni tästä ongelmasta eroon. 


3. Kuva esineestä, jolla on tunnearvoa sinulle


Isoisän puinen purnukka...





4. Tiedätkö paljon suvustasi, ja onko suvun historia tärkeä sinulle?


Tiedän kohtalaisen paljon ottaen huomioon miten vähän olen tekemisissä sukulaisteni kanssa. En tiedä onko se minulle loppujen lopuksi niin tärkeää, mutta olen kovin utelias... ja onhan se hyvä tietää omista juuristaan. Sen sijaan C:n suku on minulle hyvin läheinen vaikka asuvatkin kaukana. Olen ollut mukana sukujuhlissa ja suvun historia on luultavasti tutumpi kuin omani...






5. Bravuurireseptisi (plus ohje, kiitos!)


Tähän minun on kai turha yrittää väkisin keksiä mitään. Ei minulla mitään bravuureita ole...


6. Mistä aistista luopuisit, jos olisi pakko ja saisit valita?


Hajuaistista. Joskus ihan mielelläni.


7. Mikä on paras elämänohje, jonka olet saanut/kuullut?


Edesmennyt kummisetäni toi minulle noin 20 vuotta sitten matkoiltaan kirjanmerkin, johon on kirjoitettu roomalaiskirjeen luku 12 englanniksi. Vaikka itse raamattu onkin jäänyt pölyttymään kaappiin, niin tuo kirjanmerkki on kulkenut mukanani siellä sun täällä. Siitä löytyy itse kullekin monta kohtaa joita voi pitää hyvinä elämänohjeina, uskonnollisesta vakaumuksesta huolimatta.. kuten nämä pari juttua, jotka haluaisin monien ihmisten ympärilläni myös ymmärtävän: 


Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne.

Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita.




8. Millainen olit teini-ikäisenä?

Pikku-teininä kamalan kyllästynyt tuppukylääni. Istuin tietokoneella, chattailin ja haaveilin maailmasta. Halusin olla valokuvaaja tai elokuvaohjaaja. Isompana teininä ihan kauhian rakastunut C:hen ( juu juu, olen edelleenkin hahah), laiska tekemään yhtään mitään lukiossa ja hyvin väsynyt koska kävin töissä Mäkkärissä ja chattailin yöt C:n kanssa (silloin kun en ollut Santo Domingossa)...






9. Millä sivustoilla yleensä surffailet netissä?


Viime aikoina en paljon muualla kuin blogeissa.. 


10. Ärsyttävin piirre ihmisessä?


Itsekeskeisyys, röyhkeys ja brassailu.


11. Millainen on suhteesi ruokaan? 


Syön ihan hirveästi. Olen kammottavaa seuraa nälkäisenä. Paska kokki. Haaveilen Michelin-ravintoloista. Luomu-vauhko. Suurin osa rahoista uppoaa ruokakauppaan. Inhoan syödä lihaa mutta tällä hetkellä syön kuitenkin. 




SHARE:

tiistai 10. joulukuuta 2013

Pitkä lauantai

Kuinka hassua onkaan olla yhdessä kotona näin monta päivää putkeen ja nukkua päikkäreitäkin koko kolmikon voimin.. vai pitäisikö sanoa voimattomuuksin? Tuntuu kuin lauantai olisi kestänyt jo viisi päivää putkeen! Nyt kun vielä saisi itsensä vähän virkeämmäksi, niin kaikki olisi vallan hyvin. 
Joka ilta lupaan itselleni että huomenna aloitan urheilemaan, mutta kun pelkkä arkirutiini tuntuu kunnon urheilusuoritukselta, on mahdotonta saada itsestään irti sen enempää. 

Voisiko joku pliis tulla repimään minut ylös ja vetämään edes puolen tunnin treenin jonkun jumppavideon äärellä? Annoin itselleni lisäaikaa siihen asti, että O täyttäisi kuusi kuukautta. Nyt kun sekin rajapyykki on jo ylitetty (!!), on minun pakko tehdä jotain, tai muuten en yleisen velttouden lisäksi tule ikinä pääsemään eroon tästä kammottavasta raskausmahastani. 

Siinäpä olisikin aihetta ihan omalle postaussarjalle... "Raskauden jälkeinen pömppöpätsi, kuinka siitä päästään eroon?" Tässä toki tulee ottaa huomioon, että minulle tehtiin sektio, jonka vuoksi vatsalihakset kaipasivat hieman pitemmän lepoajan kuin normaalisti synnytyksen jälkeen. Kaikesta huolimatta, nyt tämä pömppis alkaa jo ottaa päähän ihan kunnolla. Maha on kutakuinkin samoissa sfääreissä kuin silloin kun innoissani esittelin raskausmasuani viime tammikuussa. Ainakin iltaisin. Ei kiva. 

No, joulu on ainakin aloitettu kovin amerikkalaiseen tyyliin muovikuusen hankkimisella ja kuvia on räpsitty isoista silmäpusseista huolimatta...


SHARE:

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kotona

Vihdoinkin kotona! Kolme viikkoa sairaalassa toivat kyllä taas uutta perspektiiviä tähän elämään. Päässä on niin paljon ajatuksia, etten ole vielä oikein ehtinyt prosessoimaan sitä kaikkea. Tilanne Oliverin kanssa muuttui moneen otteeseen, milloin oltiin lähtemässä kotiin, milloin jäämässä taas ainakin viikoksi lisää. Välillä oli rauhallinen olo, välillä pelotti ja joskus itketti. Toisinaan taas otti päähän ihan hirveästi kun pikkuinen ei pystynyt osaston olemattoman äänieristyksen vuoksi nukkumaan joinain öinä kuin puolen tunnin pätkissä... Todella väsyttävää siis kaikin puolin siellä olo, mutta ehkä sitä nyt kuitenkin osaa suhtautua näihin rytmihäiriöihin paljon rauhallisemmin, kun niitä on kerta toisensa jälkeen seurannut monitorilta huomaten, että ei se potilas itse edes ehtinyt huomaamaan että jotain on meneillään. Nyt siis vain toivomme, että uusi lääkitys pitäisi rytmihäiriöt minimissä sekä niin lyhyinä, ettei sairaalaan tarvitsisi enää edes lähteä. 

Nyt kun katsoo taaksepäin näitä viimeisiä kuutta kuukautta, niin on pakko myöntää, että minulla on ollut aika rankkaa. Toki myös onnellista, mutta tällä hetkellä olen sen verran uupunut, etten toivo mitään muuta kuin että saisimme edes tämän joulukuun viettää rauhallisesti kotona, iloita yhdessäolosta (C:n ollessa myös lomalla) ja viettää ihanan joulun... 


SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig