Tuunailuja

Muistin vihdoinkin viedä sen kameran mukanani verstaalle! Tiesin tosin jo etukäteen, että tiedossa olisi mission impossible. Ota nyt hyviä kuvia loisteputkivalon ja vähäisen harmaan päivänvalon turvin puruisella verstaalla... Maalaamon siirrettävän valonheittimen lamputkin olivat sopivasti palaneet loppuun. No, vaneria alle ja valkoista kovalevyä taustalle, tuli mitä tuli. Pojat innostuivat tässä taannoin vaihtelun vuoksi (niiden tylsien hylly- ja kaappiduunien keskellä) vähän tuunailuhommiin. Lopputuloksena oli roskalavalta löytyneiden kulahtaneiden tuolien uusi vaaleanpunainen kuosi, sekä muutama johtokelasta väsätty rustiikkinen pöytä.  Tällaisia kuvia niistä tuli: 

Voi kun ehtisin itsekin tekemään jotain kivaa... Tällä haavaa hyvä kun selviän niistä perusduuneista, eli vaatekaappien piirtelyistä ja saranoiden asenteluista (huoh)! No, joku päivä vielä.

Niin - ja unohdin muuten sen kameran kahteen otteeseen sinne verstaalle. Tänään piti kääntyä takaisin hakemaan se, kun otti jo niin paljon päähän :D.

Kun muistamattomalta menee muisti

Terve!
Mulla oli varmaankin jotain hyvin tähdellistä kerrottavaa, kun päätin tätä varten ottaa työnteosta paussin, siirtyä työkoneen äärestä omalle, hakea keittiöstä vähän evästä mukaan ja asettautua mukavampaan asentoon sohvalle kirjoittelemaan... mutta mitä ehtikään siinä ajassa tapahtua? No, jotakin hyvin tavanomaista. Ehdin jo täysin unohtaa mitä minun pitikään kertoa!

Tähän ollaan tultu. Normaaliolosuhteissakin hyvin hajamielisen ihmisen raskausaikaan kuuluu näköjään myös asioiden jatkuva unohtelu. Sen tarkempaa tieteellistä informaatiota minulla ei ole antaa, lieneekö syynä veden puute, hormoonit, stressi, muuten vaan se aivosolujen kutistuminen tai ihan vaan luulosairaus, en tiedä, mutta faktaa on, että tällä haavaa minä en muista mitään. Esimerkiksi tänään aamupalalla havahduin vitamiinipurkki kädessäni ja vettä suussani siihen, etten muistanut otinko jo sen vitamiinin vai en! Eikä ollut ensimmäinen kerta...
Eilen illalla sain puhelimeeni viestin luultavasti jo hieman turhautuneelta verstaskaverilta: "Voisitko please huomenna muistaa tuoda sen kameran?" Jaa-a. Nähtäväksi jää. Olen unohtanut sen jo kolme kertaa.

Kameran nököttäminen kotona on näkynyt myös täällä blogin puolella. Heti kun on muistikortilla edes muutama uusi kuva, on helpompi kirjoitella vähän turhanpäiväisempiäkin juttuja. Homma on kuitenkin niin, että tällä haavaa (myöskin siitä r-kirjaimella alkavasta syystä) olen yrittänyt liikkua mahdollisimman vähäisin kantamuksin, sillä pienikin lisäpaino olalla saa kävellessä aikaan epämääräisen kivun jossain siellä takamuksen tienoilla. Ainoat viikon sisään nappaamani kuvat ovat tässä:

Työkaveri kyseli kerran että miten kestän näitä etätyöpäiviä, että enkö tule hulluksi kun ei voi puhua kenellekään? Tänään käydessäni keskustelua Mr. Monon kanssa tuli työkaveri mieleen, joten lähetin hänelle todisteen siitä että kyllä täällä keskustelua käydään... (tosin nykyään se läpinä kohdistuu eräälle toisellekin pehmoapinan kokoiselle...). Eli sinäänsä hän oli oikeassa, tuppisuuna päiväkaudet nököttäessä tulisin kyllä vähitellen hulluksi.

Viikonloppuna yritin kovasti saada onnistuneita otoksia puhelimella, huonolla tuloksella. Olimme ensimmäistä kertaa brunssilla lounasaikaan paikassa nimeltään Pacifico. Pacifico oli minulle ennestään tuttu yömyöhäiseltä vuosien takaa, mutta en ollut kuullutkaan että sieltä saisi myös ruokaa päiväsaikaan! Tuo viikonloppubrunssi näytti olevan erittäin suosittu juttu, sillä paikka kuhisi elämää, vaikka mekin tosiaan saavuimme vasta yhden aikaan.



Monet pöydät näyttivät olevan etukäteen varattuja (kuten myös meidän, koska vietimme kaverin synttäreitä), joten kaipa se ruoka siellä sitten on ihan hyvää. Brunssi maksoi 13 euroa ja sisälsi kyllä monenmoista, mutta koska ihmisiä oli tungokseen asti, ruoka tahtoi päästä loppumaan astioista, eikä sellainen pöydän antimien kärkkyminen oikein tunnu kivalta. Mieluummin ehkä valitsen tuolla summalla listalta jotain ja istun rauhassa syömään. Tunnelmaa toki paikasta löytyi, ei siinä mitään.

Varaslähtö

Ihan alkuun kiitos kaikille edellisen postauksen onnittelijoille! Olin ihan yllättynyt että asia sai niin monen innostumaan kommentoimaan! Kyllä on kivaa kun on tällainen ekstra elämässä kuin ihanat blogin lukijat, jotka myötäelävät näissä elämän eri käänteissä. Ootte parhaita!

Tänään - kuten viime perjantainakin - on tullut otettua pieni varaslähtö viikonloppuun. En edelleenkään voi sietää tätä työviikon pituutta, vaan haaveilen edelleen kykeneväni tulevaisuudessa tekemään töitä vain neljänä päivänä viikossa. Perjantait kun ei vain yksinkertaisesti nappaa... On se niin ihanaa kun voi kesken päivää päättää tekevänsä jotain muuta kuin töitä (tosin tällä haavaa se kyllä sitten valitettavasti kostautuu sunnuntaisin), kuten lähteä vihdoinkin leikkauttamaan tukkaa (melkein puolet lähti) tai pelata vaikka Vapaakenttää vaakatasossa!

Tämä Vapaakenttä-juttu on muuten ihan kammottava. En ole ikinä tykännyt korttipeleistä ja olenkin pelannut niitä niin vähän, että kerran eräässä isossa tilaisuudessa olin hieman nolona kun minun piti luetella tietyt kortit mikrofoniin, enkä vaan yksinkertaisesti muistanut kyseisten korttien nimiä suomeksi (espanjaksi tosin muistin)... Nyt kuitenkin olen löytänyt tästä Vapaakentästä jonkinnäköisen rentouttavan rituaalin ennen nukkumaanmenoa. Olen jopa alkanut pelaamaan sitä systemaattisesti pelistä numero 1 eteenpäin (ja olen päässyt numeroon 97, kun eri jakojahan on 1 000 000), sekä myönnän joskus vieväni tämän viihdykkeen mukanani vessan puolellekin... Kammottavaa addiktoitumista siis, mutta eiköhän tämäkin innostus tästä laannu. Sitäpaitsi onhan tämä nyt sentään hieman "kehittävämpää" puuhaa kuin sen erään kananmunapelin hakkaaminen puhelimella (= näpäytä 1 000 000 kertaa ruutua niin kananmunan pitäisi poksahtaa). Eli jos blogissa on hiljaista, niin kuvitelkaa minut sohvannurkkaan maha pystyssä pelaamassa tabletilla Vapaakenttää... Sorry! :D



Raskaus on myös aiheuttanut muita omituisia ilmiöitä itsessäni, kuten vaatekaupoissa juoksemisen. Ensin ongelma alkoi siitä, kun sukkahousut kiristi. Ratkaisin pulman kolmeen otteeseen etsimällä sakset käsiini kesken työpäivän ja napsauttamalla sukkahousujen etuosan halki. Seuraavana oli vuorossa Carloksen kalsarit (ja älkää kysykö miksi mulla oli kyseisen tyypin alushousut jalassani... se on sellainen paha tapa josta en pääse eroon kun ei kiireessä muka löydy omia), josta eräs ei kyllä ollut kovin innoissaan. Nyt olen jo päässyt siihen vaiheeseen, että hiuslenkki farkuissa ei pelasta, vaan mammahousuja on tullut ostettua jo kolmet kappaleet (ja sukkahousujakin yhdet, jotka ovat maailman mukavimmat, mutta yhtä kreisin näköiset kuin valas tiukassa vauvabodyssa), toppahousujenkaan vetskari ei enää mene kiinni (NYYH!) ja jopa Carloksen paidat alkavat kiristää... (omat makkarankuoret ovat jo siirtyneet laatikkoon odottamaan muuttoa).

Niinpä tänään tein jotain niinkin huisia, kuin suuntasin Baker'sin lounaspöydästä (vetskariaukisissa toppahousuissani) viereiseen Stadiumiin ja nappasin sieltä skeittilautojen vierestä kolme lötkyä hupparia sovituskoppiin, kuvasin vaihtoehdot puhelimella ja Whatsappin kautta kysyin C:n mielipidettä, että mikä lähtisi mukaan. Se valitsi sinisen vaihtoehdon, joka kylläkin on mintunvihreä... No, värilläkö väliä, nyt ainakin mahtuu mahakin messiin!

P.s. On mulla muutama vähän naisellisempikin puserovaihtoehto näille ajoille, kiitos niistä äitiytyneelle kaverille ;)



Kivaa viikonloppua! Minä yritän pelata vähän vähemmän sitä Vapaakenttää ja kirjoitella tännekin useammin kuin kerran viikossa... ;)

Just too good to be true

Elämä on ihmeellistä. Ensin sitä käy läpi koko skaalan ajatuksia ja tunteita, miettii miten kaikki asiat järjestyy, on huolissaan ja peloissaan, mutta samalla kuitenkin innoissaan. Ihmettelee, miten sitä pysyy koossa kun lähitulevaisuuden suunnitelmat tekevät u-käännöksen. Sitten sitä löytää itsensä suihkun alta, laulamassa:

You'd be like heaven to touch,

I wanna hold you so much...

Kunnes onnen kyyneleet kipuavat silmiin ja ääni katkeaa.

I love you, baby,

And if it's quite alright,

I need you, baby,

To warm a lonely night.

I love you, baby.

Trust in me when I say:

Oh, pretty baby,

Don't bring me down, I pray.

Oh, pretty baby, now that I found you, stay

And let me love you, baby.

Let me love you.

Enkä voisi olla onnellisempi. 

Meille on siis tulossa vauva. Poika sellainen. Laskettu aika on 4. kesäkuuta, eli puolivälissä mennään. Nyt, kun suurimmat pelot siitä että joku menee huonosti on ohitettu ja lähipiiri ja työkaveritkin jo tietävät (vaikkeivät vielä viime päivinäkään ole tuota palluraa mahassani puseron alta huomanneet), uskaltauduin asian täällä blogissakin kertomaan.

On se aika hurjaa, että minusta, joka pitää itseäänkin vähän sellaisena ikuisena lapsena, hajamielisenä haihattelijana, on tulossa äiti! Niin se elämä vie... aika hyvin voisi kuitenkin ajatella asioiden olevan, jos ensimmäisenä tulee mieleen, että eipä tullut sitten tänä talvena sitä lumilautaa hankittua. Työkuviot, eikä niistä vähäisimpänä sen oman yrityksen tulevaisuus kyllä järjestyy, kun asioita on saanut rauhassa pohtia. Edessä on iso määrä hankintoja sekä asunnon vaihto hieman lapsiystävällisempään versioon, mutta kaikesta huolimatta, hyväksi vanhemmaksi opettelemisen ohella, lupaan säilyä omana itsenäni, enkä suinkaan minään godzilla-mamana, vaan pelkästään parempana, mutta vastuullisempana versiona itsestäni.

Pahoittelen siis etukäteen, jos blogitekstien sekaan ilmestyy kuvia vauvanvaunuista ja satunnaisia kertomuksia raskauden ihmeellisyyksistä... Haaveilut matkailusta ja muista tähän asti aihepiirissä kulkeneista asioista pysyvät ennallaan, tästä ei siis ole tulossa mammablogia :D. Ehkä paremminkin blogi siitä, kuinka yritän pitää itseni aktiivisena hot mamana, joka perhearjen keskellä ehtii miettiä muutakin kuin tulevan viikon ruokalistaa.. siitäkin huolimatta, että prioriteetti numero yksi tottakai on tuo pieni kaunis elämänalku.

Ja tässä vielä oodi pikkuiselle:

Liimaletti?

Yli neljä viikkoa on nyt kulunut ilman shampoota ja hoitoainetta. Tarkoituksenani oli kirjoittaa reportaasia jo aiemmin, mutta oletettavasti kaikki asiasta kiinnostuneet haluavat myös nähdä todisteita siitä, ettei nuppini ole muuttunut keitetyksi spaguetiksi... Tuo omien hiuksien kuvaaminen on koitunut haasteelliseksi sen vuoksi, ettei ensinnäkään yöllä otetut tukkakuvat näytä hyvältä vaikka kyseessä olisi millainen kultakutri, mutta myöskin siksi, ettei ohuesta ja parturin saksia kipeästi kaipaavasta hiuskuontalostani todellakaan tekisi mieli julkaista mitään lähikuvia. No, näillä kuitenkin mennään... 

Eli, alkuasetelma oli se, että tahdoin testata mitä hiuksilleni tapahtuu jos tosiaan jätän kaikki normaalit pesumenetelmät pois ja siirryn luomutuotteitakin yksinkertaisempaan vaihtoehtoon: veteen, soodaan ja etikkaan.

Ensimmäisen viikon aikana olin hämmentynyt, sillä oletin pääni kiiltelevän rasvaisuuttaan heti kahden päivän jälkeen (kuten normaalisti shampoota ja hoitoainetta käyttäessäni), mutta mitä vielä! Tukka näytti ihan normaalilta vielä loppuviikostakin. 

Olen pessyt hiukseni teelusikallisella soodaa nyt neljään otteeseen, sekä myöskin pelkällä vedellä saman verran. Nämä kerrat ovat olleet luultavasti liikaakin, sillä sen sijaan että hiukseni olisivat rasvaiset, ovat ne paremminkin kuivat. Vuodenaika on luultavasti tehnyt osansa, joten en tiedä mikä olisi kokemukseni jos olisin ryhtynyt tähän kesken helteisen heinäkuun. 

Kukaan ei ole kommentoinut hiuksiani millään tapaa, luultavasti ne siis näyttävät ihan samalta (=kamalalta) kuten ennenkin, eikä oletettavasti myöskään tuoksu mitenkään pahalta. Viime kerralla taisin soodapesun jälkeen lorauttaa hieman liikaa etikkaa annokseen, sillä tunsin etikan lemun nenässäni jonkin aikaa, mutta sekin katosi kun föönasin tukkaa. 

Föönaamisesta päästäänkin sitten niihin plussiin ja miinuksiin, joita voin tämän ajan jälkeen antaa kokeelleni. Positiivisena näen ennen kaikkea koko homman ekologisuuden, kemikaalittomuuden ja taloudellisuuden. Mitä sitä turhaan käyttää miljoonaa tököttiä, jos tukka pärjää ilmankin? Niin ja säästyyhän tässä myös aikaa kun ei täydy joka välissä olla pesemässä hiuksia. Suihkussa käynti ripeytyy hieman, joka on tällaiselle vedentuhlaajalle erittäin hyvä asia. Kyseenalaiseksi tässä vaiheessa jää kuitenkin ne seikat, jotka liittyvät urheiluun ja hiusten muotoiluun. 

Helppoa olisi tietenkin olla shampooton lyhyillä hiuksilla, mutta kun omistaa hieman pitemmän version, niin päivittäinen urheilu ja pelkkä vesipesu ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä... mutta koska minun liikuntani on näiden viikkojen aikana ollut valitettavan minimaalista, jää asia vielä pohdittavaksi. Toisena ongelmana näen tietenkin sen, että hiuksia olisi välillä ihan kiva myös laittaa jotain spesiaalimpaa tilaisuutta varten, mutta geelit ja muotovaahdot ja muut hiuksiin jätettävät hoitoaineet tuntuvat myös olevan aika poissuljettu vaihtoehto tällä haavaa... mutta jottei tämä heinikko tästä kärtsäisi kasaan näin kuivalla kaudella, täytyy ilmeisesti jotain hiusöljyä sentään ottaa kehiin latvoja varten...

Koska tämä shampoottomuus on kuitenkin ollut varsin helppoa minun tapauksessani, aion myös jatkaa samalla linjalla toistaiseksi. Lopuksi vielä todisteeksi muutama omasta päästä eilen aamulla nappaamani kuvatus:

Valoja ja tex-mexiä

Niin monesti olen tässä alkuvuoden aikana miettinyt että "tästä kirjoitan blogiin". Niinä hetkinä olen aina joko astumassa ulos ovesta, vaihtamassa kenkiä verstaalla tai sammuttamassa makkarin valoja.
Nyt, kun vihdoin istun tässä sohvalla, joululahjaksi saamani viltin alla, ei mieleeni tietenkään muistu mitä kaikkea sitä pitikään tarinoida, tai ne jutut mitkä muistaisinkin, mielelläni jätän sellaiseen hetkeen, kun päänuppi ei vaadi ihan totaalista rentoutumista kaikesta vähänkään pohdintaa vaativasta toiminnasta.



Aktiviteetit tänä tammikuuna ovat olleet hyvin vähäiset. Viime lauantaina sentään eksyimme pikaisen kauppakierroksen jälkeen tsekkaamaan Lux Helsinki-tapahtumaa, joka oli kyllä kiva piriste pimeään iltaan, mutta ei ehkä mikään niin upea kokemus, sillä päällimmäisenä mieleen jäivät katujen liukkaus ja se tuttu helsinkiläinen kylmä viima. Kuljimme reitin päähän Olympiastadionille saakka ja olimme siinä vaiheessa jo sen verran kuuman kaakaon tarpeessa, että päädyimme Gringos Locosiin syömään.



Minulle tuo kyseinen Kisiksen pääty tuo aina mieleen ne ajat joskus kymmenen vuotta takaperin, kun paikalla sijaitsi Ooppera-niminen teiniyökerho, jossa käyminen oli ehdoton kammotus. Niinpä jotenkin alitajuisesti kammoksuin myös Gringos Locosia, mutta paikka olikin ihan symppis, ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista. Kaikkea löytyi mitä pyysinkin, kuten laktoositonta kaakaota (harvinaisuus!), jääteetä (aina loppu !) ja laskukin tuli alta aikayksikön. Niin ja alkupaloiksi tilatut hot wingsit olivat helsinkiläisellä mittapuulla erittäin hyviä...



Näin siis viime lauantaina. Mihin nämä päivät oikein katoavat?

Maljapuhe

Minut haastettiin pitämään pienimuotoinen maljapuhe jo useita kuukausia sitten, kiitos tästä Marylle Normandiaan. Olen siis saanut kaikessa rauhassa miettiä viittä asiaa, joista minulle tulee hyvä mieli tai joista olen erityisen kiitollinen. Luulisi että tälläisen pienen listaustyyppisen maljapuheen pitäminen olisi erittäin yksinkertaista, mutta jotenkin vaan koko loppuvuosi tuli kuljettua sen verran usvassa, että maljapuheet jäi pitämättä. Tässäpä siis oodi juuri päättyneelle vuodelle:

Nyt, kun vuosi on vaihtunut uuteen, päätin kohottaa tyhjän maljan loppuun kuluneen vuoden 2012 kunniaksi.

Kiitän kaikkia teitä lukijoita, jotka olette jaksaneet seurailla näitä välillä hyvinkin arkipäiväisiä ja hölmöjä kirjoituksiani ja kuvailujani, sekä kaiken kukkuraksi vielä  kommentoida kaikkea hyvin positiiviseen ja mieltä lämmittävään sävyyn! Se tekee tästä harrastuksesta erittäin mielenkiintoista ja saa minut jatkamaan yhä tämän touhun parissa, vaikka päiväni olisivat kuinka uuvuttavia ja pitkiä töiden ja muiden juttujen parissa.

Maljani on nyt tyhjä, mutta toivon sen täyttyvän onnellisilla asioilla myös vuonna 2013. Tavoitteenani alkaneelle vuodelle on hieman hiljentää tahtia ja nauttia kaikesta mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan.

Vuosi 2012 oli täynnä erilaisia saavutuksia elämässä, joista olen hyvin onnellinen sekä kiitollinen. Aloitin vuoden siirtymällä toimistotyöskentelystä osa-aikaiseen etätyöhön, joka helpotti arkeani monella tapaa. Valmistuin myös toiseen ammattiini, puusepäksi, jonka seurauksena saan toteuttaa itseäni hieman itselleni sopivammassa ympäristössä. Olen myös saanut olla osallisena uuden yrityksen perustamisessa, sekä sen seurauksena kokea monta onnistumisen, oppimisen ja innostumisen tunnetta. Sain matkustaa, sekä ennen kaikkea kokea niin monta onnellista ja kaunista hetkeä, kun elokuun 11. päivänä menimme vihdoinkin naimisiin. Kaikessa tässä riittää muisteltavaa tulevillekin vuosille, joten kiitän ja kumarran!

Sen sijaan, että siirtäisin maljapuhetta muille tehtailtavaksi, tehtailin muiden blogeista innostuneena pienen kuvakatsauksen viimeisistä 12 kuukaudesta.

Tammikuu
Luistelua, pakkaspäiviä, lumisotaa, häämessut joilta ei jäänyt käteen oikeastaan mitään, viimeisiä väserryksiä koulun puuverstaalla sekä ahkeraa bloggailua.


Helmikuu
Löysin uudelleen innostuksen mäenlaskuun. Olin niin täpinöissäni että harmittelin kun oltiin jo helmikuussa. Käytiin myös hiihtoretkellä Pyhätunturin maisemissa, moikkaamassa lumiukkoa Rovaniemellä sekä keräämässä lisää omituisia kokemuksia  Kiasmassa.


Maaliskuu
Ulkoilin viimeisiä kertoja Kivenlahdessa, yritin kuntoilla itseäni hääkuntoon, sekä venailin joka ilta Espoon busseja Kampissa.


Huhtikuu
Otimme vastaan kamalan murjun Helsingistä, lähempää työpaikkojamme. Revimme tapetteja ja puunasimme, minä olin innoissani vessanpönttöä vastapäätä istuttamastani kokovartalopeilistä ja leikin muotibloggaria kuvaamalla itseäni trikoissa, jalka tyylikkäästi imurin päällä. Vietimme vappua erittäin värikkäästi, minä intoilin keväästä ja valon määrästä, jonka johdosta kuljeksin ympäriinsä ja päädyin esimerkiksi Ollin olkkarille seuraamaan Carloksen ja kaverin squashin peluuta.


Toukokuu
Aloitin äitienpäivän keräämällä metsästä valkovuokkoja omalle äidilleni. Kävimme haahuilemassa pitkin Tukohlmaa ja minä matkustin juomaan teetä kaverin luo Durhamiin, jonka kadut olivat uskomattoman söpöjä. Loppukuusta ilmat olivat jo niin kesäiset, että saimme viettää tunnelmallisen illan kavereiden häissä, joista kävelin sukkasillani kotiin lintujen visertäessä puissa keskellä yötä.


Kesäkuu
Juhlistimme verstaan avajaisia, roudasimme koneita sisään ja minä pyöräilin ahkeraan joka ilta yhdeksän jälkeen kotiin. Juhannusta vietimme kunnon mökkimaisemissa Urjalassa.


Heinäkuu
Kuvailin kaikkea mahdollista verstaalla, vietin hauskoja polttareitani, sekä matkustin mutkien kautta Santo Domingoon, jossa kaksoset odottivat malttamattomina jälleennäkemistä. Sain nauttia aringosta ja merestä, käydä moikkaamassa Kolumbusta sekä tehdä parit turistikierrokset vanhassa kaupungissa.


Elokuu
Kävin pariin otteeseen sovittamassa pienessä varastokopperossa valmistuvaa häämekkoani, rentouduimme muutaman päivän Bávaron rantahotellissa ja panikoimme mielettömien sateiden johdosta omien ulkoilmahäidemme kohtaloa. Sain olla ystävien puunattavana, poseerata kameralle, sekä olla kaiken keskipisteenä yllin kyllin. Pääsimme naimisiin asti ja kaikki oli täydellistä, ihanaa ja kaunista.


Syyskuu
Paluu arkeen ja pimeneviin iltoihin oli aika rankka. Jatkoin jokapäiväistä pyöräilyä ja pelästyin kuollakseni kohdatessani fetuksen pimeässä metsässä. En päässyt asiasta yli ennen kuin kävin varmistamassa etten ollut nähnyt omiani. Päivät kuluivat töiden parissa, kuten kaappeja tehtaillessa.


Lokakuu
Ihastelin ruskaa, syksyistä raikasta ilmaa ja pieniä kauniita hetkiä Helsingissä. Ylitin itseni tekemällä Carlokselle synttärikakun.


Marraskuu
Huokailin pimeyttä, lymysin verstaalla, enkä tehnyt mitään mielenkiintoista.


Joulukuu
Fiilistelin joulua jo hyvissä ajoin, ripustelin valoja ympäriinsä ja kuuntelin joulumusaa. Aattoiltaa vietimme kaikenkarvaisessa seurassa perheen kesken. Olin innoissani kun satoi niin mahdottomat määrät lunta.


Hyvää uutta vuotta kaikille teille ihanille!