Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulutunnelmaa

Kuinka ihanaa! Selvisimme jouluun asti ilman uusia sairaalareissuja!



Ps. Voisko olla mitään vaikeampaa kuin ottaa alituiseen liikehtivästä vauvasta kuvaa ilman salamaa vuoden pimeimpään aikaan?
SHARE:

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kyllästynyt kotipöksyihin

Kuusi kuukautta näyttää olevan rajapyykki monelle asialle. Vastasyntyneestämme onkin yhtäkkiä kasvanut iso vauva, joka tuuppii takapuolensa joka koloon ja löytää syötäväkseen sen yhden ainoan muovikuusesta varisseen muovineulasenkin. Niin on myös uudesta mammasta muovautunut äiti-elämään tottuneempi uusi minä, joka on saanut tarpeekseen monesta asiasta, jotka ennen tuntuivat mukavilta tai luonnollisilta. Tuo välivaihe, jolloin ei aikaa oikein jäänyt muulle kuin vauvan kanniskelulle ja imettämiselle, alkaa vähitellen olla ohi. Siitä kielii myös se, että oma räjähtänyt ulkoinen olemus on alkanut ottaa päähän ihan urakalla. 



Ensimmäisenä alkoi vaivaamaan se raskausmaha, josta juuri hiljattain mutisin, sen jälkeen alkoi ottaa päähän oma tukka, tai se mitä siitä nyt enää on jäljellä kaiken tämän hiustenlähdön jälkeen (argh! niitä hiuksia on ihan joka paikassa, eikä vähiten O:n suussa) ja nyt viimeisimpänä olen aivan totaalisen tympääntynyt omiin vaatteisiini... tai siihen mitä niistäkään on enää jäljellä. 

Raskausaikana kuljin muutamissa pöksyissä ja kavereilta saaduissa mammapaidoissa ja se oli ihan ok, sillä sehän nyt oli vain väliaikaista. Tämä väliaikainen vaan on venynyt hieman liian pitkälle, sillä yhtään valehtelematta olen kulkenut myös koko loppuvuoden muutamassa (imetys)paidassa, yksissä samoissa (raskaus)farkuissa, leggareissa tai kollareissa sekä kahdessa hupparissa. Kotona olen hiihtänyt lähinnä yöhousuissa ja leveäkauluksisissa aluspaidoissa. 



Vaateekaappini on tosin tehnyt kuolemaa jo ennen raskaaksi tulemista, sillä puuseppäilyn tuomassa "duunari-Jorman elämässä", josta kirjoittelin jo pari vuotta takaperin, ei oikein ollut aikaa hienohelmailulle. Niinpä kaappini on vähitellen täyttynyt niistä "kotivaate"-nimikkeellä kulkeneista vaatekappaleista, joista löytyy lähes jokaisesta maalitahra. Tässä vähitellen tämän vuoden aikana siivoillessa olenkin hankkiutunut näistä kulahtaneista rytkyistä eroon, jonka jälkeen jäljelle onkin jäänyt enää tällainen kasa:



Näissä pinoissa sijaitsee kaikki vaatteeni, lukuunottamatta niitä kahta hupparia, jotka ovat molemmat vauvan "soseuttamina" pyykkikopassa. Näistä kun vielä otin pois kesävaatteet, epämääräiset mekot joita ei voi laskea käyttövaatteiksi, urheiluvaatteet, sekä puserot jotka eivät tällä hetkellä mahdu päälleni isomman rinnanympäryksen vuoksi, jäljelle jäikin jotain niin huikeaa kuin tämä mitätön rykelmä:



Jotain on siis tehtävä, tai muuten en kohta voi edes lähteä ovesta ulos. Sen lisäksi, että tarvitsen kipeästi uusia vaatteita, tarvitsen myös erilaisia vaatteita kuin ennen. Vaikka rakastankin istua jalat ristissä kollarit jalassani, on tämä uusi aikuisempi (?) minäni vihdoinkin alkanut kaipaamaan jotain hieman siistimpää... ja ehkä se olisi jo aikakin, sillä äitiyden lisäksi eihän tässä ole enää kuin pari viikkoa aikaa, kun ikänikin alkaa kakkosen sijaan kolmosella! 



Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, on tämä vaateasia ollut aika kaukana yleisistä puheenaiheistani, vaikka itseäni suhteellisen esteettisenä ihmisenä ja kauniista vaatteista pitävänä tyttönä naisena pidänkin. Niinpä olin aluksi hieman hämmentynyt, kun Espritiltä ottivat minuun yhteyttä (kyllä, luit oikein) ja kertoivat nettisivuistaan... mutta koska asia ei voisi olla itselleni enemmän ajankohtainen, päätin tehdä poikkeuksen ja tarttua juttuun. 

Niinpä selasin läpi Espritin nettisivuja, löytäen jotain aivan mainiota, nimittäin Styling Studion, jonka avulla voi sovitella yhteen erilaisia vaateyhdistelmiä. Koska olen ollut aivan surkea nettishoppailija, en tiedä löytyykö tällainen lähes jokaisesta nettikaupasta, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun vaatteiden nettishoppailu tuntui oikeasti hauskalta puuhalta! Tein yhdistelmiä yhdistelmien perään, jotka ei nyt ehkä olleet loppuun asti harkittuja, mutta aika hyvin sieltä kuitenkin löytyi se oma tyylisuunta. 



En tosin löytänyt tästä tyyli-koneesta kaikkia uutuuksia, tai esimerkiksi tarpeeksi kenkävaihtoehtoja, mutta yllätyin miten helppoa tämän avulla oli hahmottaa minkä malliset vaatteet tuntuivat itselle mieluisilta. Koska lapsen kanssa kaupoissa kiertäminen varsinkin näin talvella on lähinnä kammottavaa puuhaa, tuli tämä Esprit-keissi itselleni ihan tuplaten sopivaan aikaan, sillä ehkäpä minä vihdoinkin löydän itseni tältä vuosisadalta ja alan tästä rohkaistuneena shoppailla vaatteitani sohvalta käsin kone sylissäni. Ihan ensimmäiseksi tosin klikkaisin ostoskoriini ihan peruskamaa, eli puseron, housut, sekä nahkasaappaat edellisten tilalle, joista kävelin pohjat puhki ympärivuotisella käytölläni... niin ja pipon, koska olen ilmeisesti sotkenut nekin kaikki verstaalla maaliin!




SHARE:

perjantai 20. joulukuuta 2013

Paljonko täytyy maksaa?

Jotta saa hyvää dödöä? 

Kaksi vuotta olen kahlannut läpi eri deodorantteja, jotka eivät sisällä alumiinia. Olen myös kirjoittanut asiasta muutamaan otteeseen, joten aihe alkaa olla aika kulunut. Vielä kuluneemmat alkaa olla minun hermoni asian suhteen. Vieläkään en ole löytänyt sitä yhtä, johon voisin luottaa. Toinen toistaan pettureimpia kaikki... vaikka käyttäisi kahta samaan aikaan. Silti en haluaisi luovuttaa. 

Aluksi pöyristyin useimpien alumiinivapaiden ja monessa tapauksessa ekosertifioitujen tuotteiden hintaa, mutta vähitellen totuin siihen, että parin euron sijaan satsasin uuteen deodoranttiin lähemmäs 15 euroa. Kun sitten elokuisella Espanjan matkalla ostin paikallisesta halpisruokakaupasta eurolla luomudödöä, joka toimi ihan yhtä hyvin (eli huonosti) kuin Suomessa apteekista ostamani 14,90 e maksanut stikki, olin hieman masentunut. 

Päätin tuskastella läpi syksyn huonoilla deodoranteillani, joita oli alkanut jo löytyä jokaisesta kaapista ja kopasta, mutta tällä viikolla en enää kestänyt. Marssin kauppaan ja hintaa katsomatta kaappasin mukaani taas yhden uuden koekaniinin, Biothermin Deo Puren. 25 euroa. Nyt parin päivän käytön jälkeen voin sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt, mutten ehkä vielä vakuuttunut. Täytyy vielä ahdistella C:tä muutamaan otteeseen käsivarsi ojossa "No, haisenko, haisenko?!" (voi raukkaa...) ennen kuin uskallan sanoa että tämä toimii. 

Mutta oikeasti, täytyykö maksaa 25 euroa että saa toimivan alumiinittoman dödön? No, kaikki on toki suhteellista ja voisin myös sanoa, että halpahan tämä on, minä kun en muutoin pahemmin kuluta esimerkiksi hajuvesiä, mutta kuitenkin... onhan se 25 kertainen hinta verrattuna siihen espanjalaiseen!


SHARE:

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kun takahikiän teekkarilla ei käy flaksi

On se ilmeisesti minun vikani.

Sekä kaikkien niiden muiden suomalaisten naisten, joiden lapsien isät ovat jostain muualta kuin Takahikiältä. 

Sain tässä taannoin tietää että minutkin tämä kyseinen naiseton insinööri-poloinen on listannut blogissaan muiden kaltaisteni bloggareiden lomassa, käyttäen meistä termiä,  jota en valitettavasti halua tänne kirjoittaa...

Luin hänen tekstinsä läpi keskellä yötä, pari viikkoa takaperin, joten muistikuvani ovat hyvin hämärät, mutta muistan että väitettä oltiin perusteltu tieteellisin tutkimuksin ja itsestään hän puhui kuin korkean älymystön jäsenenä. En voinut muuta kuin parahtaa ja hävetä kirjoituksen luettuani. Tarkoitukseni oli jättää asia omaan arvoonsa, sillä tuollaiset aivopierut nyt vähiten kaipaavat huomiota, olisi ne sitten kieli poskella kirjoitettuja tai ei. 

Valitettavasti tuo teksti ei ole ollut viime aikoina ainoa, joka on saanut minut voimaan pahoin. Näitä peräkylien kasvattien aivoituksia on joutunut lukemaan sen verran ahkeraan, että väkisinkin mieleeni on palannut se päätös, jonka aikoinaan Suomeen muutettuamme tein. Jos meihin joku päivä kohdistuisi liian henkilökohtaista, henkistä taikka fyysistä, rasistista väkivaltaa, olisi se sitten hyvästi kotimaalle. 

No, onneksi mitään tällaista ei vielä ainakaan ole tapahtunut. Toivon myös, ettei sellaiselle koskaan ole aihetta, sillä C:tä mukautuvaisempaa ja suomalaisuutta kunnioittavampaa ulkkaria on vaikea löytää. Rasismia on silti aivan mahdotonta kitkeä kokonaan pois ainakaan lyhyellä aikavälillä, joten ei auta muu kuin antaa ajan kulua ja toivoa että sitten kun O ehtii kouluikään, asia olisi edes askeleen edempänä parempaan... 

Jos nyt kuitenkin niin kävisi, että jotain tällaista ikävää meihin kohdistuisi, niin mitä minä sitten tekisin? Silloin viisi vuotta sitten olisin ollut valmis lähtemään takaisin Karibian rannoille, mutta entä nyt? Siellä saisimme toki elää vapaana rasistisesta väkivallasta, mutta muutoin elämä ainakin Santo Domingossa on muuttunut entistäkin levottomammaksi, joten olisiko siinä nyt sitten järkeä juosta pakoon toisenlaisten väkivaltaisuuksien uhriksi? Eikä edes muutto Euroopan sisällä asiaa paljon auttaisi. 

Jos nyt kuitenkin pois olisi päästävä, niin mitkä olisivat tällä hetkellä ne asiat, jotka eniten jarruttaisivat? Luultavasti sydänlääkärit ja opintolaina. Perhe varmasti ymmärtäisi, ystävät taas ovat itsekin ympäri maailmaa, joten sen puolesta olisi melkeinpä se ja sama ollako fyysisesti täällä vai tuolla. Oman mielenrauhan vuoksi olisin kyllä valmis taas luopumaan kaikista muista suomielämän tuomista mukavuuksista, kuten imureista, tiskikoneista ja parkettilattioista sekä koneen lailla toimivista palveluista...

Mutta palatakseni vielä tuohon Otaniemen kouluttamaan älyn jättiläiseen, on mainittava eräs huvittava seikka. Kerrottuani asiasta C:lle, totesi hän ääneen juuri sen saman kuin mitä minä olin mielessäni pyöritellyt: Eikö se raukka vielä tiedä mistä ne yksinäiset, vähäiset sosiaaliset taidot omaavat pohjoismaiset insinöörimiehet löytävät itselleen naisen? 


Sielläpä se minun santodomingolaisen "Otaniemen" insinöörini paistattelee päivää palmupuiden katveessa, Suomi-paita päällään...


SHARE:

maanantai 16. joulukuuta 2013

Täysin satunnaisia otoksia

Sain taannoin Memmulta Martiniquelta haasteen (kiitos siitä!), johon olin jo aikaisemmin ottanut osaa. Päätin kuitenkin toteuttaa haasteen siltä osin, että vastasin Memmun tekemiin kysymyksiin... ja koska tällaiset kysymyspostaukset ovat mielestäni parhaita kuvitettuina, piti mukaan saada "asianmukaisia" kuvia, joka koituikin lopulta aika haasteelliseksi (eikä vähiten siksi, että kaikki koneella ovat kuvani näyttävän vain kysymysmerkiltä mustalla pohjalla, kivaa). Niinpä tästä tuli lopulta aika kummallinen suttuisten kuvien ja sekalaisten vastausten kokoelma, mutta mitäs pienistä!

1. Kerro joku itsellesi käynyt nolo moka/sattumus. 

No tämän taisin jo joskus täällä kertoa, mutta kerrotaan uudestaan, koska tämä tuli ensimmäisenä mieleeni: 

Kun liian pieni iltamekko putosi päältäni keskellä tanssilattiaa ystäväni häissä, paljastaen toisen rintani. Kaiken kruunasi se, etten huomannut asiaa ennen kuin C tsuumaili videokuvaa minun suuntaani... 

Siinäpä se, kaikessa räikeydessään, puolivalahtaneena jo tuossa vaiheessa!





2. Mitä haluaisit kehittää itsessäsi?


En osaa pitää järjestystä yllä... jätän kaikki tavarat hujan hajan, jonka vuoksi minun pitäisi koko ajan olla siivoamassa. Siitä on tullut varsinkin nyt lapsen kanssa todella iso ongelma. Olen jo miettinyt hankkiutuvani johonkin kehityskurssille siinä toivossa että joku kaunis päivä toteaisin päässeeni tästä ongelmasta eroon. 


3. Kuva esineestä, jolla on tunnearvoa sinulle


Isoisän puinen purnukka...





4. Tiedätkö paljon suvustasi, ja onko suvun historia tärkeä sinulle?


Tiedän kohtalaisen paljon ottaen huomioon miten vähän olen tekemisissä sukulaisteni kanssa. En tiedä onko se minulle loppujen lopuksi niin tärkeää, mutta olen kovin utelias... ja onhan se hyvä tietää omista juuristaan. Sen sijaan C:n suku on minulle hyvin läheinen vaikka asuvatkin kaukana. Olen ollut mukana sukujuhlissa ja suvun historia on luultavasti tutumpi kuin omani...






5. Bravuurireseptisi (plus ohje, kiitos!)


Tähän minun on kai turha yrittää väkisin keksiä mitään. Ei minulla mitään bravuureita ole...


6. Mistä aistista luopuisit, jos olisi pakko ja saisit valita?


Hajuaistista. Joskus ihan mielelläni.


7. Mikä on paras elämänohje, jonka olet saanut/kuullut?


Edesmennyt kummisetäni toi minulle noin 20 vuotta sitten matkoiltaan kirjanmerkin, johon on kirjoitettu roomalaiskirjeen luku 12 englanniksi. Vaikka itse raamattu onkin jäänyt pölyttymään kaappiin, niin tuo kirjanmerkki on kulkenut mukanani siellä sun täällä. Siitä löytyy itse kullekin monta kohtaa joita voi pitää hyvinä elämänohjeina, uskonnollisesta vakaumuksesta huolimatta.. kuten nämä pari juttua, jotka haluaisin monien ihmisten ympärilläni myös ymmärtävän: 


Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne.

Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita.




8. Millainen olit teini-ikäisenä?

Pikku-teininä kamalan kyllästynyt tuppukylääni. Istuin tietokoneella, chattailin ja haaveilin maailmasta. Halusin olla valokuvaaja tai elokuvaohjaaja. Isompana teininä ihan kauhian rakastunut C:hen ( juu juu, olen edelleenkin hahah), laiska tekemään yhtään mitään lukiossa ja hyvin väsynyt koska kävin töissä Mäkkärissä ja chattailin yöt C:n kanssa (silloin kun en ollut Santo Domingossa)...






9. Millä sivustoilla yleensä surffailet netissä?


Viime aikoina en paljon muualla kuin blogeissa.. 


10. Ärsyttävin piirre ihmisessä?


Itsekeskeisyys, röyhkeys ja brassailu.


11. Millainen on suhteesi ruokaan? 


Syön ihan hirveästi. Olen kammottavaa seuraa nälkäisenä. Paska kokki. Haaveilen Michelin-ravintoloista. Luomu-vauhko. Suurin osa rahoista uppoaa ruokakauppaan. Inhoan syödä lihaa mutta tällä hetkellä syön kuitenkin. 




SHARE:

tiistai 10. joulukuuta 2013

Pitkä lauantai

Kuinka hassua onkaan olla yhdessä kotona näin monta päivää putkeen ja nukkua päikkäreitäkin koko kolmikon voimin.. vai pitäisikö sanoa voimattomuuksin? Tuntuu kuin lauantai olisi kestänyt jo viisi päivää putkeen! Nyt kun vielä saisi itsensä vähän virkeämmäksi, niin kaikki olisi vallan hyvin. 
Joka ilta lupaan itselleni että huomenna aloitan urheilemaan, mutta kun pelkkä arkirutiini tuntuu kunnon urheilusuoritukselta, on mahdotonta saada itsestään irti sen enempää. 

Voisiko joku pliis tulla repimään minut ylös ja vetämään edes puolen tunnin treenin jonkun jumppavideon äärellä? Annoin itselleni lisäaikaa siihen asti, että O täyttäisi kuusi kuukautta. Nyt kun sekin rajapyykki on jo ylitetty (!!), on minun pakko tehdä jotain, tai muuten en yleisen velttouden lisäksi tule ikinä pääsemään eroon tästä kammottavasta raskausmahastani. 

Siinäpä olisikin aihetta ihan omalle postaussarjalle... "Raskauden jälkeinen pömppöpätsi, kuinka siitä päästään eroon?" Tässä toki tulee ottaa huomioon, että minulle tehtiin sektio, jonka vuoksi vatsalihakset kaipasivat hieman pitemmän lepoajan kuin normaalisti synnytyksen jälkeen. Kaikesta huolimatta, nyt tämä pömppis alkaa jo ottaa päähän ihan kunnolla. Maha on kutakuinkin samoissa sfääreissä kuin silloin kun innoissani esittelin raskausmasuani viime tammikuussa. Ainakin iltaisin. Ei kiva. 

No, joulu on ainakin aloitettu kovin amerikkalaiseen tyyliin muovikuusen hankkimisella ja kuvia on räpsitty isoista silmäpusseista huolimatta...


SHARE:

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kotona

Vihdoinkin kotona! Kolme viikkoa sairaalassa toivat kyllä taas uutta perspektiiviä tähän elämään. Päässä on niin paljon ajatuksia, etten ole vielä oikein ehtinyt prosessoimaan sitä kaikkea. Tilanne Oliverin kanssa muuttui moneen otteeseen, milloin oltiin lähtemässä kotiin, milloin jäämässä taas ainakin viikoksi lisää. Välillä oli rauhallinen olo, välillä pelotti ja joskus itketti. Toisinaan taas otti päähän ihan hirveästi kun pikkuinen ei pystynyt osaston olemattoman äänieristyksen vuoksi nukkumaan joinain öinä kuin puolen tunnin pätkissä... Todella väsyttävää siis kaikin puolin siellä olo, mutta ehkä sitä nyt kuitenkin osaa suhtautua näihin rytmihäiriöihin paljon rauhallisemmin, kun niitä on kerta toisensa jälkeen seurannut monitorilta huomaten, että ei se potilas itse edes ehtinyt huomaamaan että jotain on meneillään. Nyt siis vain toivomme, että uusi lääkitys pitäisi rytmihäiriöt minimissä sekä niin lyhyinä, ettei sairaalaan tarvitsisi enää edes lähteä. 

Nyt kun katsoo taaksepäin näitä viimeisiä kuutta kuukautta, niin on pakko myöntää, että minulla on ollut aika rankkaa. Toki myös onnellista, mutta tällä hetkellä olen sen verran uupunut, etten toivo mitään muuta kuin että saisimme edes tämän joulukuun viettää rauhallisesti kotona, iloita yhdessäolosta (C:n ollessa myös lomalla) ja viettää ihanan joulun... 


SHARE:

maanantai 25. marraskuuta 2013

Sairaalaelämää

Viimeiset kaksi viikkoa eivät ole olleet mitään kovin riemukkaita. Olemme matkustaneet ambulanssilla, panikoineet päivystyksessä ja majailleet vuorotellen Jorvin lastenosastolla ja Lastenklinikan sydänosastolla... Oliverin rytmihäiriöt ovat pelotelleet meitä oikein urakalla, eikä tilannetta olla vieläkään saatu kuriin. Kaksi päivää ilman kohtauksia sai meidät jo toivomaan että nyt lääkitys olisi kunnossa, mutta ei, taas viime yönä  sydämeni nousi kurkkuun kun Oliverin sydänkäyrä alkoi piippaamaan lukua 243. Niinpä blogin hiljaiselo jatkuu kunnes pääsemme takaisin kotiin.
Tosin eilen juuri harmitellessani että muistaneeko Oliver kotia enää ollenkaan, joku totesi että Oliverin koti on siellä missä olemme yhdessä. Niinpä pienestä sairaalahuoneesta on tullut väliaikainen kotimme.  
Kovin kauaa ei kyllä mieli jaksa pysyä virkeänä monitorin lukuja tuijotellessa kovalta lattian nurkkaan ahdatulta patjaltani... mutta kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, tekisin mitä vain kunhan pikkuiseni olisi kunnossa ja sen vuoksi tämäkin on vain jaksettava ja pidettävä itsensä positiivisella mielellä, jotta pieni rakas jaksaisi pysyä yhtä virkeänä ja iloisena kuin tähänkin asti kaikista inhottavista toimenpiteistä huolimatta...
Toivotaan että joulukuu tulisi pian ja toisi mukanaan onnellisen arjen jouluvalmisteluineen meillekin siellä omassa kodissa! :)


SHARE:

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Ja kumpi se sitten olikaan joka kosi?

Ja vielä jatkan edellisen postauksen tunnelmissa... Nyt nähdään miten selviydyimme kenkäkisastamme ;)


KumpiKosi? from Eveliina Ylönen on Vimeo.
SHARE:

lauantai 9. marraskuuta 2013

Häävalssi

Mitä siitä seuraa kun kaksi tanssitaidotonta tyyppiä harjoittelevat häävalssinsa- tanssinsa häitä edeltävänä päivänä? Tässä vastaus, olkaa hyvät (nyt kun vihdoinkin olemme saaneet kasan videomateriaalia rapakon takaa)!


baileboda from Eveliina Ylönen on Vimeo.

Carlos varmasti saa slaagin kun huomaa että olen ladannut tämän tänne, mutta... eihän se nyt niin kamalalta näytä. Ja sen siitä saa kun ei suostunut lähtemään tanssitunneille. Dommarilaisen ylpeys kun ei kestänyt lähteä opettelemaan merengueä (dommarilaisten kansallistanssia) SUOMESSA kuubalaisten opetuksella... Sitäpaitsi minä se olin se joka sössi valssi-osuuden ja merengue-osuudessa pyörin tyylittömästi minne sattuu. Hih. No, mutta ihanaa oli. Pääasia että tanssimme, eikös? 

SHARE:

torstai 7. marraskuuta 2013

IGTravelThursday: Katalonian katutaidetta

Näin marraskuun pimeinä iltoina, mikäs sen haikeampaa kuin palata ajassa taaksepäin, takaisin lämpimiin elokuun päiviin Katalonian auringossa.


Tuon reissun aikana Instagramissani komeilivat vähän väliä mitä omituisemmat paikalliset katutaideteokset, graffitit. Suhteeni graffiteihin on kaksijakoinen. En voi sietää turhanpäiväistä töhräämistä väärissä paikoissa, kuten oman 2011 vuonna valmistuneen taloyhtiön seinässä, tai lasisessa bussikatoksessa, mutta kun kyse on seinän kokoisista ja värikkäistä kuvista esimerkiksi ränsistyneessä betonimuurissa, on niissä jotain erikoista viehätysvoimaa. 


Ainakin Barcelonan seuduilta näitä valtavan kokoisia graffitiseiniä löytyykin siinä määrin, että ne alkavat vähitellen jopa hieman ahdistaa. Mielenkiintoista olisi kuitenkin kulkea ympäriinsä varta vasten bongaamassa ja kuvaamassa mitä erikoisempia teoksia... Enkä ole ainoa joka on näin ajatellut, sillä esimerkiksi tämä Bombcelona-sivusto keskittyy juurikin Barcelonan graffiteihin.


Näiden kuvien seinät löytyvät aivan Sabadellin keskustasta. Graffititaide näyttääkin soluttautuneen sikäläiseen katukuvaan aivan eri tavalla kuin Suomessa. Vaikka siellä se herättääkin huomioni positiivisesti, en ehkä toivoisi mitään graffiti-invaasiota tänne kotihuudeilleni... mutta siksi onkin kiva nähdä muita maita ja tehdä tällaisiakin pieniä havaintoja matkan varrella. Niin - ja mikäs sen parempaa kuin Instagram, jossa näitä pieniä väripilkkuja maailmalta voi helposti jakaa muidenkin vilkaistavaksi!


Instagram Travel Thursdaysta voit käydä lukemassa lisää täältä
Suomessa järjestäjinä toimivat Kaukokaipuu, Running With Wild Horses ja Destination Unknown.

SHARE:

tiistai 5. marraskuuta 2013

Jos mikään muu ei auta

Niin tämä auttaa:



Ei siis mikään ihme, että tätä on katsottu yli 100 miljoonaa kertaa. Yksistään meilläkin varmaan 100. Olkoot kukin mitä mieltä tahansa vauvojen videoiden ja tv:n katselusta, mutta ehkei tämä Animal song sitä keskushermostoa sen enempää vioita kuin pää punaisena huutaminen esimerkiksi ulkovaatteita puettaessa tai turvaistuimessa istuttaessa. Silloin on otettava ne järeimmät aseet esiin.



Ja jos blogin virkoamiseen ei mikään muu auta kuin uudet tuulet, niin eiköhän se ole aika vähän hullaantua ja ryhtyä kirjoittelemaan myös toisaalle. Nimittäin tänne.

En nyt ainakaan vielä ole täältä bloggerista poistumassa, sillä onhan tässä blogissa niin paljon kaikkea läpinää jota en nyt ihan ensimmäisenä tuonne toisaalle olisi sepittämässä... mutta elämässä kaipaa aina jotain uusia projekteja, niin olkoon tämä nyt yksi sellainen. Oman ajan vähäisyydestä huolimatta.
SHARE:

maanantai 28. lokakuuta 2013

Tule apuun Anja!

Tänään oli ensimmäinen päivä Oliverin syntymän jälkeen, kun tunsin että nyt oikeasti tarvitsen seuraa ihan vain seuran vuoksi. Siis aikuista seuraa. Synkkänä ja sateisena maanantaiaamuna, kenellepä silloin soitat? No äidille. Olen sentään niin onnekas, että vanhempani asuvat 15 minuutin ajomatkan päässä ja viettävät rentoja eläkepäiviään, joten kerran jos toisenkin olen huutanut heitä apuun.

Tänään tosin oikeasti kaipasin vain seuraa, enkä lisäkäsiä ja lisäenergiaa, joka saikin minut jo hieman kauhistelemaan tulevaa, eli pimeää marraskuuta. O:n kanssa liikkuminen kera paksujen vaatteiden on osoittautunut varsinaiseksi kidutusoopperaksi, niin lapselle kuin itsellenikin, joten valitettavasti olen alkanut välttämään kaikennäköisiä ylimääräisiä retkiä joiden aikana pitäisi pukeutua ja riisuutua sekä olla valveilla. Niinpä siis pelkään mökkeytyväni tänne synkkään lähiöön, jonka uutuuden hohtokin alkaa jo kadota, sillä tänään huomasin naapuritalon seinään ilmestyneen ison graffitin.

No, kaikki on kuitenkin hetkellistä, niin Oliverin talvivaateviha (toivottavasti) kuin marraskuukin, joten eiköhän tästä selvitä kun huutelee tarpeeksi Anjaa apuun...

Ja koska joku kuitenkin ihmettelee että mitä ihmeen Anjaa, niin tietenkin kyseessä on jo edesmennyt eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäinen, jonka minä tunnen lähinnä vain tästä:


Mutta jotain erityisen kivaa näihin syyspäiviinkin on mahtunut, nimittäin C:n vanhempien ja veljen vierailu tällä puolen palloa. Mitään ihmeellistä ei tehty, mutta saivatpahan pällistellä O:ta ihan olan takaa (sekä myös ihan edestäkin, eh eh) ja saimme jopa viettää veljesten synttäreitä yhdessä, vaikkakin hyvin vaatimattomin menoin. Ruokana oli pitsaa, joka saapui perille kylmänä, vaivaisen kahden tunnin odottelun ja kolmen puhelinsoiton jälkeen lähimmäisestä pizzeriasta. Skoolaukset toimitettiin cokisella ja kakkuna toimi Kakkukeisarin juustokakku, joka sentään oli oikein hyvää...


Tähän loppuun on vielä lisättävä toinen kasaribiisi, joka tuli väkisinkin mieleen, kun marraskuusta puhuin ja Anjaa haeskelin. Tämä nimittäin oli 4-vuotiaan Eveliinan lempibiisi. Tätä minä kuulemma hoilotin niin kovaa, että koko perheeni edelleen minua siitä muistuttelee...


Innolla jo odotan tuon oman jälkikasvuni hoilotuksia, siis sellaisia joista jotain ymmärtääkin, sillä asiaa tuntuu tällä pikkumiehellä olevan yllin kyllin. Kun oikein tarkkaan kuuntelee, löytyy sielä niin äitiä kuin aguaa, mutta lähinnä tuo muistuttaa tällä hetkellä vanhan variksen raakkunaa kuin pienen ihmislapsen puheharjoituksia.. mutta on sitä niin hauskaa kuunnella ja kommentoida väliin että "vai niin, ihanko totta, ootko varma?!!"




SHARE:

perjantai 11. lokakuuta 2013

Ulos kaapista ja muuta säätöä

En tiedä onko kovin järkevää viettää perjantai-iltaa blogin ääressä, mutta luultavasti sentään vähän järkevämpää kuin se, mitä tein ennen tähän koneen äärelle istahtamistani (ja pikkuisen nukuttamista), nimittäin yrittää ostaa lääkeruiskuja sekä lääkelaseja Ison Omenan apteekista. Hengästyneenä, hermostuneena ja meikittömänä, eli toisin sanoen näyttäen vieroitusoireista kärsivältä narkkarilta. 

Narkkariluukistani huolimatta, olin kuitenkin vain Kirkkonummelta Espooseen palaava äippä, jonka autokyyti odotti luvattomasti kadunlaidassa, lapsi kitisten istuimessaan, ostamassa tarvikkeita pikkuisen sydänlääkettä varten. Ei ollut lääkereseptiä mukana ei, mutta samapa tuo, en olisi edes maksanut pyydettyä hintaa kyseisistä apuvälineistä. 50 senttiä kappale per lääkelasi, kun Yliopiston Apteekissa moisista saa pulittaa 4 euroa per paketti, jossa laseja on ehkä 100 kpl tai jotain sinne päin! Ompussa eivät kuulemma myy kuin muutaman kappaleen kerrallaan, eikä ruiskujakaan kuin korkeintaan 10, hintaan 20 senttiä kappale. Niitäkin me ostamme paketillisen kerrallaan, sillä meneehän noita kolme päivässä. No, ei sentään ollut yhtä hävytön hinta kuin Kampissa, euron kappale! No, tästä lähin siis matkaamme aina Helsinkiin, Töölön apteekkiin asti ostamaan "kamamme"! Vaikka omaisinkin tummat silmänaluset neljän kuukauden vähien unien ansiosta ja tarvitsisin lisää ruiskuja perjantai-iltana kello kahdeksan, ei ole kivaa kun ostoksiani kyseenalaistetaan...

No, se siitä, olipahan vaan hieman "huvittava" tapaus tämäkin taas. Meillä näitä pieniä vastoinkäymisiä kun on tullut tässä lähiaikoina useampia, mutta kertyypähän lisää kokemuksia sinne elämän selkäreppuun kanniskeltavaksi. Yksi niistä on kyllä ollut sellainen, jollaista en toista toivoisi reppuun enää kertyvän. Pikku-Oliver kun joutui viime viikolla sairaalaan valahdettuaan aivan siniharmaaksi ja veltoksi. Hetki oli aivan kammottava, enkä ehkä vieläkään ole ihan toipunut säikähdyksestä. Kaikki on nyt kuitenkin hyvin ja tuo "kohtaus" meni onneksi nopeasti ohi, eikä loppujen lopuksi ilmeisesti edes johtunut sydämestä, vaan vatsavaivoista, joita kesti koko viime viikon. Sen verran kuitenkin pelästyimme, että nyt on O:lle hommattu oma yksityinen lastenkardiologi/lastenlääkäri, jolta olemme saaneet rauhassa kysellä asioita, julkisella puolella kun tuntuu olevan lääkäreillä niin kiire, ettemme esimerkiksi viime viikolla vuorokauden osastolla odottelusta huolimatta saaneet edes nähdä kardiologia, joka O:n EKG:t ja muut katsoi läpi. 

Asiasta kuitenkin kolmanteen ja hieman kevyempiin asioihin, sillä nyt kun kerrankin tässä näpyttelen, niin joristaan nyt sitten vähän siitä sun tästä... Asiahan on niin, että tätä (melko) aktiivista bloggailuani on nyt kestänyt taas hieman yli kaksi vuotta. Tämän kahden vuoden aikana lukijakunta on kasvanut kivasti, vaikken olekaan pitänyt minkäänlaista meteliä olemassaolostani. Juttuni ovat niin sekalainen kerho kaikkea vähän vähemmän tai enemmän harkittua hölinää, että olen ihan mielelläni pitänyt suuni supussa koko blogin olemassaolosta, varsinkin perheeni keskuudessa. Nuo läheisimmät kun sattuvat olemaan välillä hieman arvostelevia tätä perheen kuopusta kohtaan. 

En tiedä kuinka paljon he pyörittelevät päätään minun touhuilleni selkäni takana ihan muutenkin, joten pakkaan kun lisätään vielä kaikki blogijutut, niin siinähän sitä kommentoimista riittää. Siksipä siis olen mielelläni pitänyt nollaprofiilia, vaikkei tämä tietenkään mikään salainen juttu olekaan. On vain ollut astetta helpompi kirjoittaa, kun ei tiedosta että lukijakunnasta löytyy myös oma perhe. Nyt kuitenkin asia on hyvin arvattua reittiä vihdoin kulkenut kaikkien tietoisuuteen, niin eiköhän se ole aika tulla ulos kaapista ja toivottaa tervetulleeksi rakkaat siskot ja vanhemmat sekä ehkä muutamat muut, jotka tätä kautta joskus sattuvat näistä jorinoista kiinnostumaan... tädit, sedät, kummit ja kaimat? Love you all! Toivottavasti osaatte pitää tätä yhtälailla viihteenä ja henkireikänä kuin mitä tämä puuha on itselleni tähän asti ollut. Yritän edelleen jatkaa kirjoittelua samaan malliin, kuvitellen lukijakunnakseni ne anonyymit ja vähemmän anonyymit ihanat nuoret naisihmiset, jotka kommenttiboksissanikin uskollisesti vierailevat, jottei meininki muuttuisi millään tapaa ainakaan huonompaan suuntaan. 

Ja nyt kun ollaan tultu ulos kaapista, niin lisätään loppuun vielä epämääräinen video koko nimelläni, jonka aivan vahingossa latasin Facebook-tilini kautta Vimeoon ja sitä kautta vielä julkaisin tietämättäni Facebookissa. Kiva. No, eipä siinä muuten mitään, mutta oli tämä ehkä vähän random-veto ilman mitään selityksiä. No, kyseessä on huumoripitoinen pätkä häistämme, jonka videomateriaalia edelleen odottelemme itsellemme. C:n serkku on ollut niin kiireinen oikeiden duunivideoidensa kanssa, että häämatskut on jäänyt editoimatta. Nyt sitten eräs kaverimme päätti liittyä video-tiimiin ja siinä harjoitellessaan editoimista kävi läpi meidän häävideoita ja päätti hieman pilailla eritoten minun kustannuksellani... Ja ihan huomiona vaan, minulla EI siis kestänyt ihan noin kauan saadakseni sormusta Carloksen käteen, vaikkei se ihan iisisti perille mennytkään. Hah. 

Hyvää viikonloppua kaikille! Me jäämme odottelemaan C:n perhettä saapuvaksi vihdoin seuraamme O:ta pällistelemään. Jipii!!!


video -broma- boda carlos y eveliina 1280x720 from Eveliina Ylönen on Vimeo.
SHARE:

maanantai 30. syyskuuta 2013

Blogi, älä kuole älä!

Puoli päivää poissa kotoa, kaukana tiskeistä, pyykeistä ja yleisestä kaaoksesta ja heti tuli niin kova hinku kirjoitella blogiin, että oli pakko tulla sanomaan moi, vaikka ulottuvilla onkin vain tämä typerä tabletti ja sen tuoma rajoittuneisuus kirjoittamiseen....

Olen huomenna menossa toistamiseen visiitille hierojalle vanhempieni alakertaan (niskajumien jumalia huutelen apuun varmasti läpi syksyn), joten päätin suoda O:lle mummula-aikaa oikein olan takaa ja tulla ihan yökylään. Saapahan Carloskin nukkua edes yhtenä aamuna pitkään, yleensä kun minä olen yösyöttöjen jäljiltä niin taju kankaalla, että C hoitaa aamuvaipat ja "leikit" ennen töihinmenoa sillä välin kun minä nautin pienistä aamu-unista... Ihmekös tuo onkin turvautunut Prismasta kolmellakympillä löytämäänsä kahvikoneen voimaan joka ikinen aamu siitä lähtien kun tuo masiina taloon saapui. Kieltämättä on kyllä minunkin nenähermoja kutkuttanut tuo keittiöstämme leviävä kahvilamainen cappuccinon tuoksu, mutta edelleen olen pidättäytynyt nollatoleransissa kofeiinin suhteen. Tai no, joskus tulee kyllä juotua kofeiinipitoista teetä jos ei muuta ole tarjolla.

Asiasta kolmanteen, tosin edelleen energiatasoihin liittyvään asiaan, nimittäin siihen "hot mamauteen", josta silloin joskus raskautuneena puhuin. Minähän tarkoitin tuolla lähinnä sitä, että mammailun ohella mieli pysyisi virkeänä ja jaksaisi olla kaikkea muutakin kuin kalsaripaidassa ja tukka sekaisin kulkeva äiti-henkilö. Itse olen kylläkin tähän asti ollut enemmänkin juuri tuo kalsaripaitainen tyyppi, joka lähinnä ihmettelee sitä, että missä välissä sitä pitäisi muka ehtiä huoliteltu naisihminenkin olemaan? Minulla kun ennestäänkin jo teki tiukkaa jopa jaksaa sheivailla molemmat sääret yhdellä kertaa, niin arvatkaa vaan miten on nykyään kulmakarvojen nyppimisien ja muiden suhteen. Nykyään en voi enää edes käsittää miten paljon aikaa sitä sai itsensä ympärillä kulumaan! Siis ihan muutenkin kuin itsensä puunaamisen ympärillä... Tai yleensä sekin, että vaatisin jonkun (lue: Carloksen) kiinnittävän minuun huomiota esimerkiksi jalkapallopelin sijaan on alkanut tuntumaan kovin itsekeskeiseltä. 

Niin. Tähän asti pääsin viime keskiviikkona. Enää en muista mitä muuta oli sanomani tuohon hotteiluun liittyen, mutta väliäkö tuolla, sillä tiivistettynä asiahan menee näin: olen hyvin kaukana siitä kiiltokuvan kauniista jumppaavasta ja kahvittelevasta mamasta. Sen sijaan olen väsynyt, niskajuminen, stressaantunut, urheilua kaipaava vanha pie..., joka vaan kerta toisensa jälkeen täälläkin märisee ettei ehdi blogiakaan kirjoitella. Silti, viis siitä, sillä väsymyksestä ja huolista huolimatta olen niin kovin onnellinen. Niin monta pientä ja suurta asiaa sitä vasta käsittää kun vierellä on pieni lapsi. Niin mahtavaa on kun kadulla tulee vastaan pieni tyttö ja hänen isä, jonka kasvoilla loistaa juuri se sama onnellisen hölmön ilme, jonka löydän meidän kahden onnellisen vanhemman kasvoilta joka päivä. Tämä nyt vain on jonkin aikaa tällaista. Kyllä minä vielä tännekin jossain vaiheessa ehdin, vaikka välillä tuntuukin että koko blogi on pelkkä muinaisjäännös. 


SHARE:

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Hääpäivän viettoa kylpylässä kera kaksikuisen vauvan

Nyt voisinkin vaihteeksi palata takaisin elokuisiin tunnelmiin. Viime kuun alussa meinaan pähkäilin ja kyselin teiltäkin mitä voisimme tehdä ensimmäisenä hääpäivänämme. Koska mitään sen kummempaa ideaa ei mieleen tullut, päätimme lopulta mennä kylpylään, siitäkin huolimatta että itse kylpylän puolella joutuisimme käymään erikseen. 

Valinta oli onnistunut, sillä kylpylähengailu oli oikein kivaa ja rentouttavaa vaihtelua jopa kaksikuisen vauvan kanssa. Kohteeksi valikoitui Naantali Spa Hotel. Se oli meille entuudestaan tuntematon ja juuri sopivan matkan päässä kotoa. Viikonloppu oli mitä kaunein ja Naantalin kylpylän ympäristö loi kivan resort-tunnelman suomalaisittain. 



Ruoka Naantalin Spa Hotellissa osoittautui todella maukkaaksi. Juhlistimme hääpäiväämme myöhäisellä illallisella O:n nukkuessa vaunuissaan pöydän vieressä. Nostimme maljat tyylikkäästi tuoppi vastaan maitolasia. Lopulta beibi tietenkin heräsi ja vaati osuuttaan illallisesta, joten Carlos jäi yksinään nauttimaan ruokansa loppuun kun minä ja vauva siirryimme sviittimme puolelle. 






Huoneemme tosiaan oli uusitun kakkoskerroksen sviitti, joka nyt ei mitenkään ylellinen ollut, mutta kaikinpuolin mukava kingsize vuoteineen ja tunnelmavalaistuksineen. Muutoin hotellissa olikin hieman menneiden vuosikymmenten tunnelma, muttei mitenkään häiritsevästi. Olin kuitenkin tyytyväinen että olin valinnut juuri tuon uusitun kerroksen huoneen.


Itse kylpylään olin kylläkin hieman pettynyt. Mitään hierontapalveluita tai muita ei tullut testattua, mutta varsinainen allas- ja saunaosasto oli sen verran mitäänsanomaton, että tuskinpa enää lähtisin Naantaliin asti kylpemään. Sukellus ulkoaltaaseen aamuauringossa oli toki hyvin mieltä raikastava hetki, jollaista ei esimerkiksi muutoin parempana pitämästäni Vantaan Flamingo Spasta löydä.





Itse hotelli oli sen verran iso, että sieltä löytyi mukavan paljon tilaa kuljeskella ympäriinsä vauvaa nukuttaen. Myös ulkoa löytyi kiva rantareitti, jota kuljimme auringonlaskua katsellen. Puuttumaan tosin jäi kunnon all-inclusive-nautinto, joka niin hyvin olisi sopinut tunnelmaan... Olisi ollut niin mukava unohtaa lompakko pariksi päiväksi ja nauttia juomista ja ruoista hintaa katsomatta, mutta eih, valitettavasti pieraisukin Naantali Spassa maksoi noin viisi euroa. 





No ei tietenkään, mutta siltä tuntui kun kylpylän logolla varustetuista tohveleistakin sai pulittaa juurikin sen viisi euroa. Aiemmilla spa-käynneilläni kylpytakin lisäksi on käyttöönsä saanut veloituksetta juurikin nuo valkoiset lipokkaat. Tällä kertaa tuntui siltä että jouduin maksamaan ylimääräisen vitosen mainostaakseni kyseistä viiden tähden hotlaa. No, pistetään nyt vaikka ekologisuuden piikkiin se, että parempi kuskata omat lipokkaat mukana. 

Hauska kokemus siis Naantalin Spa Hotelli, mutta eipä tainnut ihan täysiä pisteitä saada. Palvelu oli ystävällistä, vaikkakin vauvasängystäkin yrittivät veloittaa erikseen, siitäkin huolimatta että varauksessamme oli maininta ilmaisesta vauvan lisävuoteesta.  Siitä hyvästä voinkin vedota sänkyprotestiin, että Olli ehti heti huoneeseen päästyä lirauttaa kaaressa suoraan hotellin uutukaiselle kokolattiamatolle (plus minun kenkääni). 


SHARE:

lauantai 14. syyskuuta 2013

Terve!

Laiska bloggari täällä moi. Tässä eräänä päivänä sanoin C:lle, että pitäisi kirjoittaa blogiin. Tuohon hän totesi että no eikä "pidä". Niinpä minä olin sitten kirjoittamatta. Bloggailun sijaan ne kolme tuntia, jotka yleensä jaksan hereillä olla "Ollin" simahdettua, ovat kuluneet kämpän ikuisen siivoamisen lisäksi telkkarin edessä. Syksy on siis virallisesti alkanut, siitäkin huolimatta, että ulkona ihmiset kulkevat hihattomissa. 

Jos blogia voisi kirjoittaa ajatuksen voimalla, tai edes sanelemalla suihkusta käsin, olisi täälläkin pohdittu vaikka mitä. Suihkussa minulla menee päälle joku kumma tuotteliaisuusvimma, mutta sitten kun pääsen suihkunraikkaana sohvalle asti, en vain saa aikaiseksi enää avattua konetta ja laitettua niitä ajatuksia kasaan. Pakko todeta, että tuo rakas pikkuihmisemme imee minusta virrat aivan totaalisesti. Ilmeisesti enemmän kuin silloin kun tein kahta duunia, tai silloin kun kävin töissä ja opiskelin illat. 

Olen aina hymähdellyt niille, jotka vertaavat oman lapsensa hoitamista palkkatyöhön, mutta kyllä tämä oikeasti työstä käy, vaikkakin paljon palkitsevammasta kuin ne minun tähänastiset palkkaduunit... Tätä yksilöä kun ei istuteta sitteriin helistin kädessä ja lösähdetä itse sohvalle juomaan kahvia (vaikka enhän minä sitä kahvia edes joisi), vaan tätä viihdytetään, kanniskellaan ja hoidetaan. Oma syöminen, pissalla käyminen, hampaiden harjaus ja hiustenlaitto, ne vaativatkin luovuutta. 

No, joku ehkä hymähtää että niinhän se vaan on lasten kanssa, sillä enhän minä tiedä kuin tämän yhden näin läheltä, mutta Barcelonassa kavereiden vauvaa seuratessa oli kyllä suu monesti pyöreänä. Se kun viihdytti itse itseään sitteristään käsin tunti tolkulla ja nukahti itsestään tuttiaan mussuttaen. Meidän beibiä kun saa ihan nukuttamalla nukuttaa ja välillä pitää käsistä kiinni, koska muuten se hinkkaisi silmiään ja vispaisi päätään lakanaan tunnista toiseen. Niin ja se tutti lentää ulos suusta alta aikayksikön. Välillä mietin että onkohan tämä ihan adhd vai pelkästään hieman vaativampi vauva.

No, parempi ehkä olla pohtimatta Olli-raukan asioita sen enempää täällä virtuaalimaailmassa, tiedä häntä mitä traumoja saa jos joskus näitä pääsee lukemaan. Ha. Ihana lapsihan tuo on, hykertelee onnessaan kun näkee isin (tai oman naamansa peilistä) ja kun äiti pusuttelee korvanjuureen. Ja tietenkin muutenkin ihan muuten vaan ja mistä vaan. Höpisee ja komentelee ja rakastaa lukea kirjoja ja katsoa ostos-tv:tä (ha ha - ah niitä rauhan hetkiä). Niin ja leikkiihän tuo itsekseen leikkimatollaan nostellen pyllyään ja potkien mölyapinaa ja tehden ympyrää kääntyilemällä kyljeltä toiselle. 

Toinen syy siihen miksen ole saanut aikaikseksi kirjoitella sen enempää on se, että tuhosin meidän langattoman verkon. Onhan se nyt vaan aivan liian vaivalloista laittaa koneeseen ylimääräistä piuhaa tai jakaa puhelimen verkkoa... Niinpä niin. Miksi ihmeessä pitikään yrittää vaihtaa sen routerin salasanaa? Ei auttanut edes koko masiinan resetoiminen, kun ei kerta admin-tunnuskaan kelpaa. 

Että sellaista täältä suburbeilta tällä kertaa. My time is up. Kuvituksena epäonnistunut yritys perhepotretista O:n 3kk päivänä. Yks veti herneen nenään, toisella oli naama vinossa ja kolmas ei jaksanut enää säätää kameraa. Eikä sukatkaan pysyneet jaloissa. Ehkä sitten ens kuussa uudestaan. 


SHARE:

tiistai 3. syyskuuta 2013

Niin ihanaa kun ei tarvitse mennä minnekään...

Parasta äitiyslomassa lapsen lisäksi? Se tunne iltaisin, että aamulla ei tarvitse mennä minnekään. Varsinkin nyt kun syksy tekee tuloaan ja reissun jäljiltä menovimma on täysin laantunut, on niin ihanaa kun saa vaan olla kotona. Töihin en ole kaivannut takaisin sekuntiakaan. En edes niinä päivinä kun pikkuinen on huutanut kuin palosireeni. Välillä on meinannut pinna palaa, mutta eipä tuon tarvitse kuin yksi pieni hymy antaa niin päiväni on tehty. Ja sitä hymyä kyllä riittää! 

Päivä päivältä mennään parempaan suuntaan, mahavaivat ovat helpottaneet ja kaikki ympärillä alkaa kiinnostaa niin paljon, ettei sitä enää niin paljon itkeä ehdikään... paitsi silloin kun tyyppi päättää jostain asiasta loukkaantua ja vetää huulensa mutrulle, joskus syystä täysin tuntemattomasta. Niskani tosin ovat kaikesta tästä kolmen kuukauden kanniskelusta sen verran jumissa, että eilen alkoi ihan oksettaa. Apu oli onneksi yhden puhelinsoiton päässä ja akuutein jumi on nyt selätetty.  

Voisi sanoa, että oli aika ennen Barcelonan matkaa ja on aika sen jälkeen. O muuttui tuona aikana niin paljon, että ehdin jo pelkäämään, että sikäläinen ruoka ja ympäristö sopi pikkuiselle paljon paremmin. Kaiken tuon reissaamisen seurauksena rohkaistuin itsekin, sillä nyt olen jo uskaltautunut matkaamaan O:n kanssa kaksistaan bussilla pitkin Espoota. O:kin on ehtinyt jopa flirttailemaan kanssamatkustajien kanssa saaden kehuja suloisuudestaan. 

Kyllä tästä vielä hyvä kotisyksy aikaiseksi saadaan, vaikka aikaisemmin vähän pelkäsin, että syksyn tullessa saisin jonkun slaagin. Tähän mennessä olen saanut aikaiseksi vain sisustusvimman. Sekin on siis vihdoin palannut... mutta siitä lisää myöhemmin. 


SHARE:

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Independència, socialisme i feminisme

Takaisin kotona. Viimeiset reissupäivät hujahtivat ohi niin nopeasti, että reissubloggailu jäi aika lyhyeen. Tapasimme kavereita ja yritimme olla liikkeellä mahdollisimman paljon. Pariin otteeseen kävimme Barcelonan puolella, mutta maisemien kuvailut jäi aika vähäiseen.

Yhteen asiaan kiinnitin erityisesti huomiota, nimittäin Katalonian itsenäisyysliikkeen vahvistumiseen. Toki kyseinen meininki on ollut näkyvillä aiemmillakin visiiteillä, mutta nyt tuntui että sen kannattajat ovat yhä enemmän näkyvillä.



Meidän liikkuminen missä tahansa oli aika huvittavaa, kunnon letka rattaita ja pikkuihmisiä... Tai no, huvittavaa ja huvittavaa, normaalia meininkiä kaiketi, mutta huvittavaa minulle joka en vielä ole täysin tottunut tällaiseen perhe-meininkiin.

Autoon pakkautuminen oli myös aikamoista säätämistä ja oma taiteenlajinsa. Onneksi kaverilla on seitsenpaikkainen auto takakontista vedettävine lisäistuimineen, johon onnistuimme sullomaan seitsämän ihmistä ja kolmet rattaat. 




Ulkona syömistä ja kaikkia niitä kivoja kahviloita ja jätskibaareja jään kyllä kaipaamaan. Täällä Espoon pelloilla kun ei oikein aamupaloja lähikahviloissa harrasteta...


Instagramin puolelta löytyy ainoa turistiperhepotretti, joka otettiin Casa Batllón edustalla. Senkin minä onnistuin ensin sekoittamaan hashtagissa tämän kuvan Casa Milán, eli La Pedreran kanssa. Hyi mikä moka arkkitehtuurihistoriaa opiskelleelta. Hahah. Taitaa olla intressit vähän muuttuneet vuosien varrella...



SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig