Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Tu vois, je n'ai pas oublié...

Les feuilles mortes se ramassent à la pelle
Les souvenirs et les regrets aussi...


Käytiin tänään Carloksen kanssa pitkällä kävelyllä. Eräs lenkkeilijä ei tosin ilmeensä perusteella hirveästi perustanut meidän "lenkkeilytottumuksista", sillä Carlos mussutti kävellessään berliininmunkkia ja minä Kismetiä, kädessä molemmilla oli limsapullot (pienen huoltoasema-detourin seurauksena).


Ympärillämme vaeltelevat syksyn lehdet saivat minut väkisin hoilailemaan Kuolleita lehtiä kolmella kielellä (minkä kohdan nyt satuin muistamaan mistäkin versiosta) ja päätin, että sen on pakko olla tämän sunnuntain klassikko.


En vain osannut päättää, että kenen verion siitä soittaisin. Sen seurauksena sain erittäin omituisen päähänpiston: päätin soittaa sen teille itse! Huh huh. Viuluni on makoillut vuositolkulla milloin missäkin nurkassa pölyttymässä. Esiin se pääsee muuttojen yhteydessä ja ehkä joskus jouluisin.


En siis tiedä mitä kuvittelin, mutta epäpuhdasta ja haparoivaa siitä tietenkin seurasi... mutta kun nyt kerran vaivauduin kaivamaan tuon kapistuksen esiin, niin tässä sekä oma lyhyt viulu-versioni sekä "hieman" laadukkaampi Edith Piafin tulkinta: 






Piti käydä esittelemässä C:llekin tämä karmaisevia hetkiä aiheuttanut puuveistos. Taiteilijan nimi on muuten Sanna Karlsson-Sutisna.
SHARE:

Sadeviikko

Tällä viikolla...


Tuli kunnon syksy ja oli ekaa kertaa oikeasti vähän kylmä.



Yritin maalata lisää värineliöitä seinälle...


mutta sekosin hieman, lopputuloksena kädet ja seinä täynnä öljymaalia.


Kun omien taulujen teko ei oikein luonannut, otin kaverilta taulun lainaan. Lupasin palauttaa joskus. 


Matkustelin ratikalla ja kuuntelin esim. kuinka eräs äijä soitti vaimolleen ja pyysi tältä ettei olisi vihainen, vaikka hän oli ollut poikien kanssa viikon kestäneellä "kalaretkellä" Tallinnassa... sillä nyt hän oli matkalla kotiin. Jurrissa edelleen.



Lasipalatsi on edelleen yksi parhaista rakennuksista Helsingissä. Se näyttää aina iltaisin niin kivalta.



Lauantaina koitti välipäivä sateesta. Sen vietin työporukan kanssa Porvoossa Haikon Kartanossa.


Pomoa nauratti minun valokuvaamiseni. Käski pysyä kaukana sienistä. 


Olin edelleen todistettavasti maailman surkein frisbeegolffaaja. 


Haikko sentään oli niin kaunis, että samapa se vaikka tulikin vähän rämmittyä puskissa kiekon perässä :D.

SHARE:

maanantai 24. syyskuuta 2012

Oma paikka

Laura kertoi hiljattain blogissaan löytäneensä Lontoosta oman paikkansa maailmassa. Oli niin kiva lukea siitä, kuinka hän tuntee olonsa onnelliseksi tuossa kaupungissa. Samalla tulin kuitenkin hieman surulliseksi, sillä mieleeni hiipi taas kerran se ajatus, että minä en oikeasti tunne oloani omakseni Helsingissä. Elämäni on nyt täällä, enkä ole siitä mitenkään jatkuvasti surullinen, enkä myöskään onneton elämääni täällä. Kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, ei se ole se paikka, vaan ne läheiset ihmiset ympärillä, mikä on tärkeää...


Kuitenkin se olisi niin mukavaa ihan oikeasti tuntea kuuluvansa ympäristöönsä. Helsinki on toki ihana kaupunki (varsinkin kesällä), mutta sen jälkeen kun on nähnyt arkielämää lähempää muuallakin, toisenlaisissa kaupungeissa, ei ole niin helppoa vain tyytyä siihen mitä on ja missä on. Minä koen jatkuvasti sellaisia pieniä negatiivisia hetkiä kun katselen elämää ympärilläni; bussissa, kaupassa, ravintolassa, kadulla, elokuvateatterissa, missä tahansa. Suomalaisia on toki monenlaisia, kaikenlaisia, enkä halua mitenkään mollata omia kanssaihmisiäni, mutta jotenkin vain jään kaipaamaan hieman erilaista asennetta ja elämänmenoa. Meillä on asiat täällä niin hyvin, mutta huh minkä hinnan siitä saa maksaa!




Eräs läheiseni tokaisi hiljattain hieman epämääräisessä kontekstissa, että "miten voi olla onnellinen maassa, jossa eriarvoisuus rehottaa ja suuri osa kansasta asuu slummeissa". Valitettavasti tosiasia on kuitenkin niin, että enemmän niitä onnettomia, kyynisiä, tai muuten vaan elämäänsä tympääntyneitä ihmisiä löytyy täältä, maasta jossa ihmisillä on asiat kuitenkin suhteellisen hyvin. Onni löytyy usein aivan muista asioista kuin korkeasta elintasosta.






No, en toki halua täkäläistä mentaliteettiä tai elämänmenoa muuttaa. Helsinki on varmasti täynnä onnellisia ihmisiä, jotka tuntevat suurta kuulumisen tunnetta kotikaupunkiinsa, eivätkä voisi edes kuvitella asuvansa missään muualla. Minä olen nyt asunut täällä yhteensä melkein kuusi vuotta. Ensin kaksi ja nyt lähes neljä, enkä vieläkään tunne oikein kuuluvani tänne. Toivon, että jonain päivänä kuitenkin löytäisin sen oman paikkani, jottei minun tarvitsisi haikailla asioita, kuten videovuokraamon tyyppejä Santo Domingossa, brasserien kahvinkeittäjää Pariisissa, katuelämää Barcelonassa, mahdollisuuksia New Yorkissa tai kaupungilla hengailua Madridissa.





Ehkä minun pitäisi vain yrittää enemmän, tehdä enemmän asioita Helsingissä ja sulkea silmät niiltä masentavilta asioilta... mutta ehkä en vain halua. Relatiivisesti olisi niin helppoa vain ottaa ja lähteä.


Eikä se lähteminen välttämättä tarkoita mitään suurkaupunkia muilla mailla. 

SHARE:

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Mutta vain harvat osaa rakastaa

Ai niin! Meinasin ihan unohtaa sen sunnuntaiklassikon. Taitaa olla jo kolmas kerta vuorokauden sisään kun postailen jotain, mutta ei kai se mitään. Mikäs tässä on niitä pakollisia hommia vältellessä. Kävin jopa tuolla vesisateessa viemässä kaikki lasit ja muut kierrätyspisteeseen yhtä tylsää projektia kaihtaen.

Mutta, asiaan: José José, tuo yksi lattarimusiikin ikoneista, on yksi suihkumusiikkisuosikeistani. José Josén biisejä on niin mahtava hoilata tunteella... ja kovaa. Vaikkei hänen musiikki kaikkiin iskisikään, niin rispektiä tätä äijää (tai ainakin hänen ääntä ja tulkintaa kohtaan), riittää ainakin jokaisella espanjankielisellä muusikolla. 

Minulle José José tuli alkujaan tutuksi 1998 ilmestyneen tribuuttilevyn kautta, jolla Julieta Venegas, Beto Cuevas ym. laulavat José Josén hittejä. Parhaiten niistä jäi minulle mieleen Amar y Querer ja sen sanat "El querer pronto puede acabar, el amor no conoce el final, es que todos sabemos querer pero pocos sabemos amar" (Tykkääminen äkkiä voi päättyä, mutta rakkaus ei tunne loppua, kaikki osaamme kyllä tykätä, mutta vain harvat osaa rakastaa). 

Tässä siis sekä itse José Josén että Azul Violetan versio kyseisestä kappaleesta: 



SHARE:

Polttarit

Niin - olihan minulla sellaisetkin! :P Olin kaasolleni sanonut, että noh, joku pienimuotoinen illanistujainen olisi ihan kiva... ja juuri sellaisen illan sainkin, mutta hieman oletettua hurjemmassa mittakaavassa!

Päivä oli kaikinpuolin loistava! Aurinko paistoi ja tunnelma oli juuri niin mahtava kuin se heinäkuisena perjantai-iltapäivänä voi olla.  Retki alkoi yllättäen motskarin kyydissä työpaikalta Länsiväylän kautta Kauppatorille ja päättyi öiseen nurmikkohyppyyn vessapaperimekossa erään hurjan taksimatkan takaa löytyneiden yksityisbileiden päätteeksi...


Motskarirotsista kuoriutuessa oli jalat kieltämättä hieman höllinä...


Ohjelmaa oli monenlaista, valokuvauksesta hierontaan...


Presidente! Kaikkea kanssa... en edes tiedä keneltä kaveriltani tuo kyseinen dommarilainen olutmerkki-lippis löytyi :D


Taisi siitä oikeasta häämekosta ehkä vähän parempi tulla, vaikka tytsyt kuulema vähän epäilivätkin. Hahah. 

SHARE:

lauantai 22. syyskuuta 2012

Puutamo-päivä

Tänään oli Puutamo-päivä. Suunniteltiin uusia projekteja, kunnostettiin verstasta ja aikataulutettiin tulevaa viikkoa. Mulla on kyllä ihan parhaat osuuskuntakaverit, vaikka välillä vähän "tapeltaiskin"... haha (ei me tapella, ehkä vaan vähän väitellään). No, se kuuluu asiaan kun on useampi mielipide kuunneltavana. 
Tulossa mm. pöytä keraamisella mosaiikkitasolla, yhteistyönä Heini Pulkkisen kanssa. 


Huonekalujen kuvaaminen on osoittautunut vähän haasteelliseksi hommaksi. Verstaalla on ihan hirveä valaistus ja roinaa ympärillä ja kasaus asiakkaan luona taas tapahtuu lähes aina illalla pimeässä sekä vielä ahtaammassa tilassa. Kun muistaisi edes ottaa jalustan mukaan niin onnistuisi vähän paremmin... eikä sitä kiireessä oikeen kehtaisi jäädä siihen miljoonaa kuvaa räpsimään... 
Tässä hiekkalaatikoksi ristityn sängyn suunnitelmakuva, testikasauskuva verstaalta, sekä pari huonoa kuvaa asiakkaan kotoa:


No, toivotaan että vähitellen kaikki nämäkin tekniset ongelmat selkiintyvät... Eikä tarttis ihan jokaista huonoa kuvaa sinne nettisivullekaan tunkea. Vielä vaan pitäisi saada hieman lisää referenssejä kasaan ja hyviä töitä tehtyä, niin uskaltaisi pistää vaikka esitteitä jakoon. 

SHARE:

perjantai 21. syyskuuta 2012

...

Nyt ois niinku fiilikset ja meininki vähän samat ku tällä tyypillä:


Tämän viikon informaatioähky on kuormittanut päänupin prosessoria sen verran, että nyt olis ehkä aika vaan nojailla kaiteeseen loppuillan. 
Eilisen koulutuksen jälkeen aurinko paistoi niin kivasti, että nappailin muutaman kuvan kotimatkalta:






SHARE:

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Visuaalista terapiaa kesken työpäivän

Iskin tässä kesken kotityöpäivän kuulokkeet pöytään, kirjauduin ulos töistä ja aloin nappailemaan kuvia ympäriltäni. 


Viikonloppuna tein "Bolit" (ystävämme mukaan nimetty ilmiö), eli suutuin ja  räyhäsin yksinäni, lähinnä itselleni. Siinä samalla otin asiakseni hakata taulukoukkuja seinään, katsomatta yhtään mille korkeudelle ja millaisin välein niitä sinne iskin. 


Ottaa varmaan hetken, luultavasti seuraavaan Boli-kohtaukseen asti, että saan otettua taulut alas ja laitettua nuo kuvat jollain teipillä kiinni, kun pelkkä lasi ei niitä näköjään pidä ojossa. Ne ovat menneet aivan miten sattuu kehyksien sisällä. Tosin sopivat varmaan kuin nakutettu tähän meidän kaaokseen noinkin.


Taulujen hakkailun jälkeen aloin siivota muutosta asti (kyllä, melkein viisi kuukautta) kirjahyllyn edessä nojaillutta paperipinoa. Välistä löytyi puhelinlaskuja vuodelta 2009. Voisin mielelläni ulkoistaa yrityksen lisäksi myös henkilökohtaisen kirjanpitoni. 


Maanantaisen yrityskurssin jälkeen päätin toteuttaa yrityksen tuloskunnon määrittämiseen käytettäviä laskelmia henkilökohtaiseen tilanteeseeni. Vielä en ole kuitenkaan uskaltanut sitä toteuttaa... Tiedän jo etukäteen, että quick ratiot ja muut menevät suoraan miinukselle :D... Mutta ei se mitään, motivaatioita työntekoon riittää. 


Tavoitteena on, että joulukuussa asiat ovat niin hyvin, että siirrymme säästämisen puolelle... Kouluttajakin kehoitti, että myykää "euron" kalliimmalla, niin säästätte itsellenne edes ulkomaanmatkan verran. Jospas nyt sitten tekisin töitä sen "euron" verran enemmän, niin ensi vuonna pääsisi taas miettimään sitä matkustamistakin. 


Seepratkin ovat kamppailuhengessä mukana ikkunalaudalla.


Niin helppoa kun olisi kytkeä virrat pois ja jämähtää vain sohvalle nukkumaan. Mitä pidemmälle syksyä mennään, sitä enemmän se sohva houkuttelee... Meidän sohvalta löytyy tyynyjen lisäksi kaksi peittoa, jotka ovat jääneet sinne pysyäkseen. Viimeisimpänä villityksenä on ollut katsoa ennen nukkumaanmenoa sarjaa Falling Skies. Eilen sain jopa suostuteltua Carloksen tallentamaan live-jalkkisottelun, jotta voitaisiin katsoa koneelta kyseistä sarjaa. Voi raukkaa :D.


Vaikken olekaan opiskelujen jälkeen piirtänyt käsin yhtään piirustusta, en voisi elää ilman regla escalaa! Se nököttää työpöytäni kulmalla uskollisesti. Mittojen hahmottaminen päässä ei riitä. Minä olen vähän väliä tarkastamassa mittoja joko viivottimen, rullamitan tai työntömitan avulla. 


Shakin peluuseen en ole vieläkään löytänyt uutta innostusta. Ehkä sitten joululomalla? Tiedossahan on ihan mahtava määrä peräkkäisiä vapaapäiviä!


Noh, onhan siihen jouluun vielä muutama kuukausi... jos nyt edettäisiin päivä kerrallaan. Nyt raahaudun takaisin työpöydän ääreen ja kun alkaa ahdistaa, hypistelen vaikka tätä maailman söpöintä Cinema-mainospuhdistusliinaani. Ha ha.


SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig