Unihumalassa

No niin, väliin vähän arkisempaa aihetta.
En tiedä mistä johtuu, mutta tällä kertaa minun on ollut ihan älyttömän vaikeaa päästä takaisin normaaliin unirytmiin. Elän jossain omassa kuplassani ja saan aikaiseksi tehtyä vain pakolliset duunit, nekin ihan omistuisiin kellonaikoihin.
Olen yrittänyt olla valveilla seuraavaan iltaan asti ja onnistunutkin siinä, mutta eipä siitäkään ole loppujen lopuksi ollut hyötyä. Taas viime yönä valvoin viiteen asti, kun uni ei vaan suostunut tulemaan. Kai sitä pitäisi tässä viikonlopun aikana vetää unihumalan sijaan ihan kunnon kännit, se kuulema auttaa?





Minulla on myös nälkä ihan vääriin aikoihin. Sitten olen vaan keskellä yötä vetänyt laktoositonta rahkaa (olen jäänyt niihin koukkuun, yrps) ja tuijottanut kirjahyllyäni, etsien jotain rentouttavaa luettavaa.
Rentouttavan sijaan olen saanut luettua esimerkiksi yhden verta ja yliluonnollisia olentoja täynnä olevan Sookie Stackhousen. En tiedä lieneekö kyseisen kirjan syytä, mutta eilen palatessani kotiin verstaalta läpi pimeän keskuspuiston, kuvittelin näkeväni puun runkoa vasten käpertyneen, sormi suussa nököttävän vauvan. Ties mikä pahkamuodostuma oli kyseessä, mutta sen verran todelliselta se siellä pimeässä näytti, että pelästyin kuollakseni ja poljin aivan täysiä kunnes pääsin ihmisten ilmoille. Kuvittelin tietenkin, että kyseessä oli joku True Blood-tyyppinen demoni joka repisi kurkkuni auki.





Tuon kokemuksen jälkeen selailinkin sitten viime yönä vain imdb:tä ja hairahduin katsomaan Magic Mike-trailerin. Channing Tatum ja sen leukaluut (ja no, muutkin ruumiinosat) on jo pitkään ollut tietoisuudessani, mutten kyllä koskaan ollut kiinnostunut lukemaan tyypistä mitään. Nyt imdb kertoi, että se on oikeasti ollut töissä stripparina ennen elokuvauraansa! What! No, siitä huvittuneena katsoin pari Channing Tatumin Ellen DeGeneres-haastattelua ja lopulta päädyin katsomaan vuonna 2006 ilmestyneen Step Up-leffan. Siinä se jäbä oikeasti veti kunnon muuveja ympäri balettisalia. Mitenköhän olisi, suostuisikohan Carlos lähtemään mun kanssa leffaan katsomaan kun Channing Tatum, Joe Manganiello ja kumppanit vetävät housut pois jalasta? 50/50?

Ps. Piti muuten vaihtaa banneri vähän tylsempään vaihteeksi. Tuo pieni lappunen löytyi jokaisen häävieraan paikalta, pienen lasipullon sisältä, simpukoiden joukosta. Niin pienen, että jokaisessa pöydässä oli suurennuslasi sen lukemista varten.

Kuvaussessio rannalla

Vihkitoimituksen, joka oli jokseenkin hengellinen siviilivihkimisestä huolimatta, päättyessä meille soitettiin kunnon kontrastin luomiseksi Bob Marleya. Ei mitään häämarsseja, vaan Is this love pärähti soimaan ja meillä oli hauskaa. Sen jälkeen oli onnittelumaljat palmukatoksen alla IZ Kamakawiwo'olen Somewhere over the rainbow'n tahtiin. Hirveän söpöä ja sen verran herkkää, etten itsekään säästynyt kyyneleiltä. Luulen, että se taisi olla Carloksen veli joka sai itkusilmillään minutkin itkunaurukohtauksen valtaan. Onhan se mahtavaa kun kaikki läheiset ihmiset halaa ja onnittelee sen johdosta että kaikkien esteiden ja vaikeuksien jälkeen mekin olemme vihdoin päässeet naimisiin asti - vaikkei se nyt mitään meidän elämässä muuttaisikaan... ja onhan se pakko myöntää, että kyllä se naimisiinmeno jonkinlaista lisävoimaa suhteeseen tuo ja nimetön alkaa kummasti painaa :D. Hauskinta on edelleen kutsua toista nimikkeellä "mi esposo".

Santo Domingossa harrastetaan älyttömiä hääkuvaussessioita, varsinkin morsiamen kanssa. Hääpuku puetaan päälle jo hyvissä ajoin ennen hääpäivää ja puku päällä pällistellään ties missä puistikoissa ja vanhassa kaupungissa. Sen lisäksi, että minun pukuni oli valmis vasta häitä edeltävänä päivänä, minä en olisi moiseen menoon suostunut. Perinteisesti Carlos ei myöskään saanut nähdä pukuani ennen seremonian alkua ;). Niinpä Laura sai tyytyä ottamaan kuvat onnittelumaljojen jälkeen, sillä välin kun vieraat saivat coctail-syömistä rantakatoksen alla. Toki myös vieraat (sekä ohikulkevat turistit) kuvasivat ja olivat kuvattavina minkä ehtivät. Kuvia on siis paljon, mutta edelleen odottelen Lauralta koko pakettia. Tässä kuitenkin niitä mitä sain jo mukaani: 

 Tässä kohtaa keskustelumme meni näin:

- Sulla oli koko toimituksen ajan ripsi poskella ja mun olis tehnyt mieli pyyhkiä se pois.

- No olisit ottanut sen pois!!!

- No en mä nyt viittinyt sun naamaa alkaa pyyhkimään siinä kesken kaiken.

- No ota se nyt sitten pois...

 Söpö kuva siitä sitten tuli :D

The Vihkiminen

Annika kyseli edelliset kuvat nähtyään, että olimmeko oikeasti hääpäivänämme niin rentoja kuin mitä kuvista välittyy. No, kai me olimme. Ainoa hermostunut  hetki molemmilla oli se puolituntinen ennen seremonian alkua. Carlosta jännitti että pysymmekö aikataulussa (no ei ihan pysytty, mutta koko homma alkoi ihan tyylikkäästi vain puolituntia myöhässä) ja minua jännitti se tepastelu rappusia alas kaikkien katsoessa sekä vihkivalani lausuminen. Kun nekin molemmat menivät oikeastaan aivan nappiin, oli kaikki pelkkää ihanuutta. Kuten monille on jo varmaan tullut selväksi, olen minä ennen ollut niitä, jotka eivät pahemmin hääjutuista tai yleensäkään naimisiin menosta välitä, mutta nyt voin kyllä ihan täysillä olla sitä mieltä, että kannatti järjestää ihan kunnon häät! Se päivä oli niin täynnä rakkautta ja olimme niin onnellisia, että vieläkin hyräilemme vähän väliä sitä biisiä, jonka tahdissa kaariportillemme astelimme :D.

Ennen h-hetkeä

En tiedä kuinka hääpäivä yleensä aloitetaan, mutta meidän tapauksessa se alkoi yhteisellä pulahduksella  Atlanttiin...

Hengailtuamme jonkin aikaa rannalla serkkujen ja kavereiden kanssa, osallistuimme tietenkin itsekin häävalmisteluihin. 

Saimme vähän aikaa pähkäillä miten tuo kovalla vaivalla metsästetty kaariportti (joka sekin kiisi hääapaikalle halki maan Caroksen isän auton katolla) kasataan...

Sillä välin Carloksen äiti, tädit ja pari serkkua tekivät hirveän duunin laittaessaan kaikki koristeet kuntoon hotellihuoneistossaan.

Mayra-täti, jota wedding planneriksemmekin kutsuimme, näyttää tässä missä kaappi - eikun siis se kaari - seisoo...

Minä pähkäilin vielä viime hetkellä istumajärjestystä ja käytin ihan turhaa aikaa siirrellessäni ihmisiä pöydästä toiseen, koska loppujen lopuksi nimikortit olivat menneet sekaisin. Aika meinasi loppua kesken pöytien laittamisessa (yllätys yllätys) ja jopa vihkituomarimme oli niitä asettelemassa paikoilleen sillä välin kun me valmistauduimme h-hetkeen (minä ja Carlos sitten lopulta liuhottelimme kesken juhlan valkoisissamme pöytien ympärillä ja saimme ainakin jonkinnäköisen järjestyksen aikaan :D).

Siellä se prinssi istuskelee kirjoittamassa häävalaansa. Kyllä - luit oikein - paikalliset saivat minutkin ylipuhuttua tähän siirappiseen amerikkalaisuuteen.

Eipä siinä kirjoittamisessa kauaa mennyt, minä olisin osannut omani ulkoa, mutta varmuuden vuoksi kirjoitin sen paperille...

...ja loppujen lopuksi se taisin olla minä itse, jonka ääni värisi kesken valan ja sain kuulema muutkin pidättämään kyyneleitään. Oh no... 

Häämeikki ja kampaus olivat täysin kotitekoisia, kiitos niistä ystävilleni Luisalle ja Siirille, sekä hääkuvaajana toimineelle Laura-serkulle, joka kesken kuvailujen föönasi tukkani ojoon dommarilaisella otteellaan... 

Sillä välin Carlos valmistautui veljensä ja bestmanin avustuksella viereisessä huoneessa...

Niin, ne kuuluisat turkoosit Converset. Ne löytyivät viime tipassa, mutta olivat juuri niin täydelliset kuin olimme huvittuneena kuvitelleetkin!

Kaaso-parka joutui kovassa hopussa kiskomaan sliipattua tukkaani, joka hiuspidennyksineen painoi niin paljon, ettei se millään meinannut pysyä ylhäällä. Kiinni sen oli kuitenkin pakko olla, koska iltapäivä oli tuulinen ja ilma kostea ja kuuma. 

Viime hetkellä myös Carlos kirjoitti valansa siististi paperille - paperille joka katosi tietämättömiin toimituksen jälkeen. Annoimme ne vihkituomarin käteen, mutta mihin lie hän ne säilöneen? 

Olin ostanut valkoisia tekokukkia hiuskoristeiksi, mutta kuten viime hetkellä aina jotain hukkuu - päättivät nuo kukkaset kadota tietämättömiin. Onneksi kaaso ratkaisi pulman juoksemalla alas varastamaan kasan erilaisia oikeita kukkia juhlakattauksesta. Eräs tädeistä oli vähän katsonut pahasti, ilmeisesti tajuamatta mistä oli kyse... mutta onni onnettomuudessa - oikeat kukat olivat vielä hienommat hiuksissani ja tuoksuivatkin ihanalle!

Viimeisenä aloinkin sitten etsiä kenkiä jalkaani. Kengät löytyivät Nine West-laatikostaan huoneen nurkasta, kuten myös ne hiuskukkaset, jotka olin sullonut kenkien kavereiksi. Kaikki kehuivat Carloksen kenkiä, mutta oli ne minunkin kengät hienot! ;)

Sitten alkoikin olla valmista. Kello oli jo melkein viisi, mutta Laura halusi vielä tehdä pienen photoshootin huoneemme parvekkeella. 

Carlos sai odotella huoneessaan, kunnes minä olin kiitänyt toiselle puolen juhlapaikkaa, jotta saisin laskeutua alas niitä hienoja valkoisia portaita...