Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Ohituijottamisen mestarit

Eilen istuessani metrossa, tyhjyyteen tuijottaen, autuaan tietämättömänä vastapäätä istuvan naisen (vai olikohan se mies?) hiustenväristä, heräsin siihen todellisuuteen, että varsin kivuttomasti olen kouluttanut itsestäni kelpo kansalaisen, pääkaupunkiseutulaisen hajurakoisen ohituijottamisen mestarin. 

Toinen oli tilanne muutama vuosi sitten, kun kirjoitin ensimmäistä kertaa tähän blogiin:

Eilen kun astuin sisään bussiin, olin revetä nauruun, kun huomasin että bussi oli edestä taakse asti täynnä. Siis yksi ihminen per kaksi penkkiä. Oli siinä sitten hankala miettiä että kenen viereen sitä nyt sitten uskaltaisi istua...


Enää moinen käyttäytyminen ei herätä itsessäni minkäänlaista kummastusta. Huomaamattani olen sopeutunut paikalliseen ajatusmaailmaan: Miksi ihmeessä istuisin jonkun viereen, jos bussin taaimmaisessa kulmassa on kaksi penkkiä vapaana? 


Muutamaa kuukautta aikaisemmin, ennen Suomeen paluuta ja ennen Friolandiaa, olin puhunut samasta aiheesta toisen blogin puolella näin:

Luultavasti jossain vaiheessa Suomeen palattuani masennun huomatessani, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota, eikä minun itsekään kuulu kiinnittää muihin sen enempää huomiota. Jos joku vastaantulija sanoisi "hei", kutsuen minua kauniiksi vaaleaksi neidiksi, pitäisi minun varmasti hymyilyn sijaan juosta karkuun. 

Masennus on tältä erää kuitenkin jo long gone. Suomalainen minäni on astunut kehiin, niin kuin jo silloin epäilinkin:

Minä pussailen ja halailen ja juoruilen tätien ja setien kanssa niin lähekkäin että nenät melkein koskettaa toisiaan. Minulle on ihan normaalia jutella tutuille ja vähän tuntemattomillekin käsivarresta tai lantiolta kiinni pitäen... Tiedän kyllä, että Suomen kamaralle astuessani astuu kehiin myös suomalainen minäni, enkä varmaankaan vaikuta miltään päällekäyvältä sekopäältä...


Tänään istuessani bussissa, kävi mielessäni useampi "päällekäyvä" ajatus. Olisin halunnut kääntyä vierustoverini puoleen, vedota nälkään ja väsymykseen ja anella häntä kääntämään musiikkinsa hieman hiljemmalle... mutta ei, kunnon paikallisena zombiena tuijotin vain eteenpäin, sinne johonkin ikkunan ja penkkirivin väliin, täysin tietämättömänä siitä, millaiset kuulokkeet vieressä istuvalla popittajalla mahtoi olla, kun ääni näytti tulevan ulos väärältä puolen kuuloketta. 

Tähän ollaan siis tultu. Poikkeuksia toki löytyy, minä en vain taida olla yksi heistä. 

PS. Carlos tunnistaa kaikki vakiovieraat puoli yhdeksän bussissaan ja kertoo milloin mitäkin tapahtumia, viitaten tuntemattomiin tuttuihinsa. Itse muistan ehkä kaksi naista, jotka tuppaavat tulla samaan aikaan kymmeneltä illalla näille huudeille. Jonkinlaista suomalaista pohjaa siis tälle ohituijottamisen taitamiselle kai tarvitaan. 

SHARE:

13 kommenttia

  1. Hahahahh IHANAA kerro heti Carlosille että oon sen suurin fani :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha... kerron varmasti heti kun se tulee kotiin :D

      Poista
  2. Sama täällä :D Ja voi meitä suomalaisia joukkoliikenteenmatkaajia. Ei auta kun ihmetellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :P Noh, mikäs siinä... kaikkialla tallataan tyylillään... mutta onhan se kieltämättä huvittavaa välillä!

      Poista
  3. Haha, niin tuttu tunne. Ruotsissa sama homma, eli on todella kotoinen olo täällä. Hollannissa huomasi hieman enemmän sosiaalisuutta ihmisten välillä ja kerran jos toisen manailin äänettömästi, kun tuntematon tyyppi istui viereeni, vaikka junassa olis ollut mielin määrin vapaita paikkoja!! voi meitä suomalaisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha, voi ei :D
      No mut, nyt kun mä kirjoitin tän jutun, niin eikös tänään bussissa kaikki hölöttäneet isoon ääneen vieruskavereittensa kanssa! Olin ihan että whooot, mitä tää on?! Eli poikkeuksiakin tosiaan sattuu kohdalle.

      Poista
  4. Nessa eli oikeasti Auli22. maaliskuuta 2012 klo 21.05

    Kyllä on taas tuttuja fiiliksiä, haha. Parasta on seurata ihmisten ohituijotusta, jos liikennevälineessä tapahtuu outoja (esim. metro pysähtyy keskelle pimeää tunnelia). Siinä sitten tuijotellaan heijastuksia ikkunoista eikä vahingossakaan ihmetellä ääneen, että mitäs nyt :D
    Tietenkin on poikkeuksia, aivan kuten sanoit.

    Ehkä oma minä sitten vaan sopeutuu niin hyvin eri maiden tapoihin eikä niitä suomalaisia geenejä oikein voi ottaa poiskaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, toi on niin totta - been there, done that! :S

      C muuten on tosi hiljanen ja muutenkin diskreetti ollakseen lattari, mutta silti mä oon huomannut, että kun istutaan yhdessä bussissa, niin joskus mun on pakko sanoa sille että puhu vähän hiljempaa (eli siis KUISKAA), koska mua häiritsee jos kaikki muut on hiljaa ja me puhutaan... karseeta tää oma suomalaisuus välillä, hah. Kyllä se sitten vähän ottaakin nokkiinsa, kun ei se edes puhu kovaa :D

      Poista
    2. Niin ja kiitos paljastuksesta :D:D

      Poista
  5. On kyllä osuvaa tekstiä! Löydän itseni tästä, haha.

    Sulle on tunnustus/haaste mun blogissa :) http://aavikkohiekka.blogspot.com/2012/03/haasteita.html

    VastaaPoista
  6. :D minkäs sitä suomalaisuudelleen mahtaa... hih.
    Lisää haasteita, jei!

    VastaaPoista
  7. Hih, toisaalta se suomalainen ihana rauha on joskus ihanaa ja sitä toivoisi tännekin. Etenkin niinä päivinä, kun on "erakkotuulella". En kehtaa olla vastaamatta hymyyn tai olla tervehtimättä lenkkipolulla vastaantulijaa täällä :D

    Erään kerran olin kirjakaupassa ihan omissa maailmoissani ja kassalle mennessäni unhodin hymyillä. Tervehdin toki ja olin noin muuten kohtelias. Myyjäpä kysyi minulta "are you ok". En vieläkään tajunnut tulla pois omasta maailmastani, vaan sanoin vaan, että olen kiitos.

    Hän katsoi minua hetken ja kysyi "are you sure you're ok?" Vasta silloin tajusin, että nyt pitää vähän hymyillä ja olla oikein vakuuttava tai muuten se ei usko :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo - itsekin meinasin sanoa, että kussakin puolensa. Itse tykkään siitä rauhallisuudesta, joka usein bussissa vallitsee, vaikka ihan hullulta se välillä vaikuttaakin kun kaikki on niin apaattisia...

      Mulle kävi myös välillä tuollaisia tapauksia Dommareissa, kun kaipasin suomalaista hetkeä itselleni - varsinkin jos oli ihan hirveä hälinä ympärillä jossain juhlissa tms. ja minä vain satuin olemaan hiljaa ja omia ajatellen, niin eiköhän jo porukka luullut että olen sairas, väsynyt, tai että minua ei vaan yhtään kiinnostanut heidän seura :D

      Poista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig