Itsesäälistä puulusikkaan

Maanantai oli tällä kertaa hämmästyttävän tuskaton. Siitäkin huolimatta, että pimeys sai minut taas itsesäälin valtaan. Kun kello lähentelee kymmentä illalla laahustaessani kotiin bussipysäkiltä, olisi niin helppo pärähtää pillittämään, kun elämä on niin rankkaa, kun ei millään jaksaisi joka päivä, kun perhe ja muut eivät välillä tunnu ymmärtävän miten ahkera oikeasti olen, vaikka viikonloppuisin vaikuttaisinkin ihan tajuttoman laiskalta ja saamattomalta tyypiltä.

Silloin on hyvä muistaa, etten ole ainoa, jonka arki on raskasta. Raskastahan se on itse kullakin... ja itsehän olen tieni valinnut. Silloin muistelen kevättä. Keväällä mikään ei tunnu niin ylivoimaiselta. Viime keväänäkin tein täyttä työpäivää, olin puuverstaalla joka ilta puoli yhdeksään asti ja pyöräilin yhteensä yli 50 kilometriä päivässä, eikä edes väsyttänyt. Paitsi viimeisessä ylämäessä.

Turha siis vuodattaa yhtäkään kyyneltä. Tiedän kuitenkin rajani ja osaan relata. Jos en muuten tajua milloin alkaa mennä ylikierroksilla, niin viimeistään flunssa pistää vähän laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Tällä viikolla muistan siis syödä kunnolla ja vetää vähän pirtelöä naamaan juostessani töistä kouluun, ettei käy samoin kuin viime viikolla. Flunssan viemät kolme päivää näkyvät kyllä seuraavien viikkojen aikatauluissa ja näyttötyön lopputuloksessa, mutta mahdottomat aikataulut ovat minulle jo niin arkipäiväinen asia, että turha tässä on hermoilla... vaikka olenkin kuulema alkanut taas narskuttaa yöllä hampaitani.

Tänään ehdin jopa nähdä auringosta pienen vilauksen juostessani toimistolta bussiin (laadusta huomaa, että kuva on oikeesti näpsäisty juostessa):

Muistin myös pitää pienen iltapalatauon verstaalla. Lusikka vaan jäi kotiin, mutta ei hätiä mitiä. Ei muuta kuin vannesahalla lusikantekoon! Kyllä tuli upea kertakäyttölusikka minuutissa! :D