Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Jorpakkolaisen elämää

Kun asuu täällä (pääkaupunkilaisittain katsottuna) niin kaukana jorpakossa ettei kaveritkaan viitsi tulla käymään kuin korkeintaan kerran vuodessa, on vain oletettavaa että bussiliikenne ei aina kulje just niin sutjakkaasti kuin toivoisi...

Jos bussi ei tulekaan ajallaan (tai jättää kokonaan tulematta), seurauksena ei voi olla muuta kuin täysi katastrofi ihmiselle, joka joutuu etukäteen suunnittelemaan kaksi vaihtoa sisältävän reittinsä. 


Ei kuitenkaan hätää, ei maailma nyt yhdestä _nolosta_ myöhästymisestä kaadu! Bussikuskille on aivan turha suivaantua. Vielä turhempaa on alkaa voivottelemaan kuinka helppoa elämä olisi jos olisi oma auto. Ei se sitä kuitenkaan olisi. 


Niinpä tämä tiukassa hameessa ja sukkahousuissa bussipysäkillä könöttävä tyyppi päätti pitää mölyt mahassaan ja ilmaantua paikalle pieneen koulutustilaan muina miehinä, myöhässä. 


Kuinka monesti sitä onkaan väärässä ajatellessaan "mitä jos en menisi ollenkaan?". Tällä kertaa se olisi ehkä kuitenkin ollut oikea ratkaisu. Sen lisäksi että saavuin paikalle pamauttaen oven suoraan kouluttajan naamaan, sain ymmärtää etten kuulunutkaan osallistujalistaan. Hämmennys oli onneksi molemminpuolinen - kukaan ei ollut varma oliko moka meidän firman vai heidän firman. Nimeäni ei ollut listalla ja huone oli täysi...  melkein. Sain kuitenkin tuolin alleni ja läppärin eteeni, ohjelmat auki ja koulutus jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 


Koulutuksen päätyttyä työaikaa oli vielä sen verran jäljellä, että päätin suunnata vielä hetkeksi toimistolle (ja sieltä koululle). Pysäkille päästyäni eteeni pörhälsi kuitenkin bussi, jonka tiesin vievän minut lähes kotiovelle. Siis sitä samaista reittiä, jonka aamulla jouduin kulkemaan kolmella eri bussilla! Eihän sitä voinut muuta kuin hypätä kyytiin, körrötellä mukavan ajoissa kotiin ja lähteä kunnon juoksulenkille! 


Voi mitä elämää! Aurinko paistoi ja lenkkipolut olivat täynnä muitakin töistä palanneita kuntoilijoita! Tuli niin normaali ja hyvä fiilis. Ja onhan täällä jorpakossa niin mahdottoman kaunista asua!

SHARE:

3 kommenttia

  1. Ihania kuvia - ja jorpakossa on aivan ihana asua, vaikka välillä se matkanteko kestää!
    Terveisin,

    Toinen jorpakossa asuja (ainakin osan vuodesta)

    VastaaPoista
  2. Voi, samaistun tähän tunteeseen täysin! Mäkin tykkään asua kauempana keskustan hälinästä. Monesti kuulen minäkin, ettei tänne asti jaksa tulla... Juuh.

    Ihmiset arvostaa eri asioita. Mä rakastan sitä, että ovesta kun astuu ulos, on jo melkein metsässä.

    Tosi ihanan näkösellä seudulla muuten asutte :)

    VastaaPoista
  3. Laura: Kiitos! :) No, sun tän hetkisiä hoodeja ei kyllä jorpakoksi voi kutsua, mutta pidähän se kotijorpakko ja sen ihanuus sielläkin mielessä...

    Anu: Joo, metsä ja meri on mullekin tosi tärkeitä asioita... En halua elää ilman ilmaa jota voi oikeesti hengittää.

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig