Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Te lo pido por favor (Pliis, pyydän sulta)...

No me dejes nunca, nunca nunca, te lo pido por favor
(Älä jätä mua koskaan, ikinä ikinä, pyydän sulta)

Kuka pyysi keneltä, se on juttu erikseen, mutta nyt se on vihdoin ja viimein tehty. Sormus on sormessa ja ensi kesänä me mennään naimisiin! 
Suunnattomia ongelmia tuottaa jo maanosan valitseminen, mutta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tuntuu se vihdoinkin hyvältä jutulta, jota voin täydellä ilolla olla järjestämässä. 
Paikka on näillä näkymin se tietty saari siellä Karibialla, siellä mistä kaikki kerran alkoi...

Te lo pido por favor on Juan Gabrielin biisi, joka on aina ollut yksi niistä "meidän" biiseistä. Tässä siitä Jaguaresin versio. Ne, jotka ymmärtää espanjaa, kuunnelkaa kertosäe niin tiedätte mitkä sanat oli osana sitä tiettyä hetkeä. Hassua, miten tälläiset ikuisuuden toisiaan kattelleet tyypitkin osaa tehdä tälläisestä jutusta keskenään vielä numeron, silleen että kädet tärisee ja kaikki on niin romanttista... ja vielä yllätyksenä toiselle <3.


SHARE:

lauantai 29. lokakuuta 2011

Vessalukemista hankittu, vessapaperi vain puuttuu!

Perjantai. Mihin se katosi?

On ollut vähän kiire taas. Tällä viikolla yritin priorisoida pariin otteeseen myös bloggailua, mutta se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen unohtanut ostaa vessapaperia. No good. Lainaiskohan naapuri vähän?

Tänään töiden jälkeen oli tosin vuorossa jotain vähemmän kiireellistä menoa. Istuttiin meinaan elokuvissa. Leffan jälkeen en olisi millään jaksanut lähteä kotiin, joten yritin ehdotella että mitä jos katsottais heti perään toinen. Onneksi tuo järkevämpi yksilö istui vieressä, sillä yksinäni olisin sen varmastikin tehnyt...

Kun vihdoin sain raahattua kehoni tänne suburbeille asti, odotti minua ovella elämäni ensimmäinen itse tilaamani lehti! Viimeksi olen saanut maksullisen aikakauslehden kotiinkuljetettuna ehkä vuonna 1996. Lehti oli Suosikki. Nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, olen langennut! Tilasin peräti neljä numeroa Plazaa ollessani Habitaressa. Nekin oikeastaan vain sen takia, että sain heti mukaani paketillisen suklaata. Vielä pahempi siis.

Kohta ne alkaa ahdistella soitoillaan. Ihan kuin puhelin-, sähkö-, vakuutus- ja omega3-myyjissä ei olisi riittämiin... mutta, perustelen tätä sillä, että minun oikeasti pitäisi olla innostunut näistä sisustusjutuista vähän enemmän. Jospas nyt sitten siellä valtaistuimella selailisin vähän Plazaa.

Lupaan, että kohta kirjoitan jonkun sisustus-aiheisen postauksen (Blogilistallakin blogini aiheissa lukee sisustus, hihih). Enkä sitten valita yhtään, enkä mainitse sanaa kulutus tai turha. Kerron vain jonkun tilan kauneudesta, tai vaikka niistä sisustussuunnitelmista, joiden 3D-kuvia olen tehnyt jo..ööö... vuoden?


SHARE:

torstai 27. lokakuuta 2011

Tikru lukemassa Seiskaa valtaistuimella

Seuraavissa kuvissa esiintyvät:

- yks amislainen pelle
- muutamat syksyn lehdet
- yhet pellekengät ja suorakulma
- vähän lisää lehtiä
- yks Tikru lukemassa Seiskaa valtaistuimella
- yhet vaahteranlehdet
- yksien Annien kahvinkeitin 
- parit metsän puut
- yks alajyrsin
- vähän lisää puita
- yks tuleva hyllykkö













SHARE:

Haukkukaa ihan vapaasti - pari sanaa bloggailusta

Tänään kotimatkalla lueskelin Six Degrees-lehteä, jossa oli juttua bloggaamisesta. 
Olen itsekin kieltämättä ollut välillä vähän hämilläni, kun ajattelen miten yleistä koko touhusta on tullut. Ihmiset alkavat kaiken tämän sosiaalisen median vaikutuksesta kai unohtaa, miten tärkeää se yksityisyys joskus olikaan. Paljon kivempaa vaikuttaisi olevan jakaa joka toinen ajatus koko sosiaalisen ympyrän kesken.

Itse aloitin bloggailun vuonna 2003 - samana vuonna kun valmistuin lukiosta ja muutin Santo Domingoon asumaan. Siitä lähtien bloggailu on säilynyt osana elämääni, välillä vähemmän, välillä enemmän. Blogejani on ollut niin monessa eri osoitteessa, että niistä on jo vaikea pitää lukua.

Muistan, kuinka jossain vaiheessa oli ärsyttävää myöntää, että blogin pitäminen ei enää ollutkaan yhtään erikoista, eikä sitä enää pidetty edes kivana juttuna tietyissä piireissä. Toinen vaikea hetki oli havahtua siihen, kuinka kaupalliseksi ja pinnalliseksi koko touhu on muodostunut. Enää et ole mikään kunnon bloggaaja, ellei sivullasi käy satoja tai tuhansia ihmisiä päivittäin - ja jos olet niin suureen suosioon yltänyt, on myös oletettavaa, että blogisi on täynnä mainoksia ja ilmaiseksi saatua, tai mikä vielä parempaa, kokeiltavaksi lainattua kamaa.

Minunhan on helppo puhua, kun oma blogini sisältää b-luokan kirjoitusvirheellistä tekstiä siitä sun tästä, jonka lukijamäärä on reilusti alle sata kaikkina muina päivinä kuin niinä, jolloin olen sattunut jättämään jonkun nasevan tai paljastavan kommentin johonkin niistä tuhansien lukijoiden blogeista. Olisihan se varmasti vaikea kieltäytyä, jos joku haluaisi maksaa minullekin rahaa siitä, että päivät pääksytykseen julkaisisin vaikka kuvia omasta kehostani kera trendikkään asukokonaisuuden.

Siihen en kyllä ryhtyisi, enkä luultavasti muutenkaan esittelemään mitään mainontatarkoituksessa minulle lähetettyä kamaa! Tottakai voin suositella tuotteita, joista kertoisin muutenkin ihan livenä omille ystävilleni, tai esitellä vaikka kaverini valmistamia astioita. Jos joku sen sijaan haluaisi maksaa minulle tuottamastani tekstistä, ilman puolen sivua peittävää mainospalkkia, olisi minulla muutama idea. Voisin niin mielelläni lähteä vaikka jonkun matkatoimiston kustantamana kiertämään maailmaa - kunhan saisin vapaasti kirjoittaa. Voisihan siinä samalla mainita kaikkea matkatoimistoa hyödyttävää asiaa... ja ottaa niitä valokuvia. Aih! Se vasta olisi elämää.

Loppujen lopuksi ihan sama mentaliteetti kai kun niillä brändääjäbloggareilla - tuote vain olisi vähän vähemmän materialistinen. Oli miten oli, bloggauksesta on tullut yksi normaali ilmaisutapa, jota kohta varmasti opetetaan jo peruskoulussa. Enää ei neuvota miten kirjoitetaan kirjeitä, vaan opastetaan luomaan hyvä, netiketin taitava blogi.

Yksi asia minulla on kuitenkin hampaankolossa. Se liittyy kommentointiin. Tästäkin minun on tietenkin helppo sanoa mitä vaan, kun en itse ole kohdannut lähes ollenkaan negatiivista palautetta, mutta ainakin tällä hetkellä olen sitä mieltä, että jos on valmis julkaisemaan omaa tekstiä kenen vain luettavaksi, pitäisi olla myös valmis ottamaan vastaan negatiivista palautetta - vaikkei siinä olisikaan mitään järkeä. Minua välillä huvittaa, toisinaan raivostuttaa jotkut bloggaajat, jotka vastaavat joka ikiseen vähänkin negatiivissävyiseen kommenttiin hirveällä vastatulella. Vaikka palautteen antanut ei olisi osannutkaan ilmaista mielipidettään kovin rakentavasti, pitäisi se kuitenkin osata ottaa nöyrästi vastaan. Samoin kuin näyttelijä arvostelut omasta roolisuorituksestaan. Toki vastakommentteja pitääkin antaa - ja kannassaan saa pysyä, mutta vähän suhteellisuudentajua kehiin! Toiset jää viikkokausiksi itkemään anonyymiä ivaa, toiset taas alentuvat samalle tasolle kera virvatulen. No - who knows - ehkä sekin on vain yritys saada keskustelua kehiin kommenttiboksin puolella, lukijamäärää (sekä samalla omaa rahapussia) kartuttaen?

Että näin. Haukkukaa siis ihan vapaasti. Hah.

Tähän loppuun vielä oman asukuvan sijaan asukuva by Luonto. Miss Vaahtera syysasussa vs. Mr. Leppä talvipukeissaan. Kumpi on hot ja kumpi not?

SHARE:

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon...


Arvatkaa alkoiko sisäinen jukeboksini sykkimään tämän biisin tahtiin, kun ilta-auringon heittäessä kultaisia säteitään törmäsin keskellä espoolaista metsää tähän näkyyn: 


Ja se minua niin ravisti, kun lähestyessäni taloa sain nähdä kaiken tämän: 








Erittäin mielenkiintoinen kävelyretki taas! Voi mitä kaikkea sieltä sisältä löytyikään... Huih! :/
SHARE:

Meno päällä

Huuh. Sunnuntai-ilta! Sinne meni tämäkin viikko. Kaikkea mielenkiintoista mahtui näihinkin päiviin, paljon kaikkea mistä olisi voinut kirjoittaa, mutta tällä kertaa olen priorisoinut nukkumista, se kun tuppaa välillä jäämään vähän taka-alalle... mutta, ainakin yhdestä jutusta kerron vielä myöhemmin, paremmalla ajalla. 

Sen lisäksi on tullut seilailtua siellä sun täällä, kuten töitten puolesta Cinema 4D 13-julkistustapahtumassa, omiin projekteihin liittyen suunnittelemassa yhteistyötä erään keraamikko-kaverin kanssa, kahteen otteeseen leffassa, sekä juoksentelemassa pitkin pimeää Helsinkiä esim. täällä:


ja täällä:


Tuli myös tapeltua erään pellen kanssa hiustenleikkuuprosessista (vihaan leikata sen afroa, koska se ei ymmärrä pitää suutaan kiinni, vaan ohjailee koko ajan tyyliin "varo korvaa, ei noin nopeasti, voi ei voi ei, mitä sä teet, kato nyt vähän", jonka tuloksena se ei enää näytä tältä, vaan pomonsakin mielestä jälleen ihmiseltä:



Sekä syötyä sancochoa ihanan äännekkäässä dommarilaisporukassa. Soppa oli kyllä niin hyvää, että pikkuväkikin lappasi lusikkaa suuhun ihan urakalla! Oli tosi mahtavaa nähdä taas pitkästä aikaa kasa muita dominico-finlandés-tyyppejä!


Mutta, nyt taasen peiton alle, tuleva viikko toivottavasti on vähän hidastempoisempi!

SHARE:

tiistai 18. lokakuuta 2011

Duunari-Jorma

Siskon mies kävi tänään tuomassa minulle vähän liimapuulevyjä verstaalle. Siinä samalla hän näki minut ensimmäistä kertaa puuseppä-lookissani. Hän totesikin heti naurahtaen: "hei, sähän näytät ihan oikeelta duunarilta". 

Jes. Kyllä. Sen lisäksi, että näytän aina iltaisin duunarilta, käyttäydyn myös varsin asiaankuuluvasti... 

Onkos jollekin teistä tuttu näky sellainen pipo päässä ja litran mehutölkki tai ED-pullo kädessä _laa-hus-ta-va_ amis-jäbä? That's me! Tosin Edin sijaan juon jotain Hyvää päivää-hirvityksiä.

Olen varsin tuttu näky paskaisine haalareineni, pipo törröttäen, Sturenkadun marketissa ostamassa mehua ja pasteijoita. En polta tupakkaa (tai nuuskaa) enkä kylvä eritteitäni pitkin pihaa, mutta kävelytyylini on muuttunut myös varsin amislaiseksi. Turvakenkäiseksi. Lisäksi vetäisen varsin helposti naamaani litran verran sitä mehua, jugurttia, tai mitä lie olenkaan ostanut, siinä parinsadan metrin kävelymatkalla takaisin työsaliin. 

En väitä, että joka toinen käyttämäni sana olisi ttu-loppuinen, mutta valitettavasti olen saanut myös muutamia äimistyneitä katseita uusilta oppilailta melskatessani yksinäni keskellä lautakasaa. Olen myöskin unohtanut, että "heiveröisenä tyttönä" voisin kai pyytää vähän useammin muiden apua, sillä niin usein ovat nuo samaiset uudet oppilaat tulleet kysymään minulta "hei, tarviit sä apua?", kun minä jumppailen yksinäni kaksimetristen halkojeni kanssa. 

Mutta ei, jos vain suinkin kykenen yksin, en viitsi vaivata muita. Jos ei habaa löydy, niin sitten sitä kehitetään lisää ja kiroillaan vähän siinä matkalla. 

Tälläinen reiskailu, voimailu ja poikamainen käytös ovat aina sopineet minulle. Minä olin jo pikkuisena tyttönä sisaruksistani se, joka siivoamisen sijaan lähti aina ulos auttamaan isiä puunhakkuussa tai nurmikon leikkaamisessa. 

Ei siis mikään ihme, että leikeissäkin minun osakseni jäi aina se prinssin, metsänpeikon tai Joosefin osuus:


Kuvassa vieressäni on muuten Mademoiselle Pigallen Irene (hih). Eipä siis mikään ihme että Irenestä on tullut se naisellinen muotitoimittaja ja minusta tälläinen duunari-Jorma.


Kaikesta tästä jormailustani huolimatta en ole mielestäni miehekäs. En myöskään ole mikään feministi-kiihkoilija, joka tekisi asioita vain sen takia että ne vielä edelleenkin lasketaan miesten jutuiksi. Olen vain aina tehnyt juuri sitä mikä hyvältä tuntuu - olisi se sitten miehekäs duunari-pukeutuminen, jalkapallon pelaaminen tai puiden hakkaaminen. Silti olen kiljuva ja ripsaria käyttävä tytsy, joka myöntää, että miehet vaan on fyysisesti parempia joissain asioissa ja että niiden aivot toimii vähän eri tavalla, jonka vuoksi ne tahtoo helposti olla kykeneväisempiä tietynlaiseen toimintaan... mutta ehkä minun aivotoimintani kääntyykin hieman enemmän sinne putkiavo-ajattelun puolelle kuin naiselliseen monimutkaiseen pohdintaan? Who knows.

Jos ei halkee yhdellä tai kahdella, ni viidellä halkee, prkl!

video

Ps. Ja näistä kukkahousuistahan on jo puhuttu... 

SHARE:

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

My new baby!

Kaiken kamalan räpellyksen ohessa mahtui tähän viikkoon kaikkea mukavaakin. Yksi, eikä suinkaan vähäisin asia niistä, oli postiin saapunut uusi kamerani! Nyt sen vihdoinkin tein - ostin digijärkkärin! Jipii! Tämä ei tietenkään ole mikään maailman paras sellainen, mutta tarpeeksi hyvä minulle. Omistan analogisen Nikon F70 kameran, joten pitihän tämä digikin olla Nikon. Malli on D5100. Tämän kalliimpaan ei ollut varaa (tai no, eipä olisi kyllä tähänkään, mutta...), eikä olisi tarvettakaan, olen meinaan ihan vähän pihalla koko kameran kanssa! Siitä on jo tovi kun olen viimeksi manuaaliasetuksilla kuvia ottanut, joten harjoitteluun taitaa mennä jonkin aikaa. Noh, automaattiasetukset pelastaa hätätilanteessa - ja niistähän löytyy valinnan varaa! 




SHARE:

perjantai 14. lokakuuta 2011

Söpisteltiin kahdestaan pikku keittiössämme

Vitsit mikä fiilis oli tänään kun kello kävi puoli neljä! 

Viikonloppuhurmassani päätin, että ansaitsen jotain kivaa ja kaunista. Unohdin kaiken järkeilyn ja kulutusinhoni ja päädyin ostamaan niin kupposta kuin kapposta, kaitaliinaa, tabletteja sekä servettejä somistamaan tätä kaunista syysiltaa. Carlokselle perustelin olevani "melkein rouva", kun se vähän naureskeli käsitykselleni "jostain kivasta"... 


Carloksen mielestä tärkeempi juttu oli jotain kivaa ruokaa niiden kapposten päällä, joten ennen kuin hypättiin bussiin, mukaan tarttui myös parit bagelit... 


Sitten piti tietenkin vielä sytyttää iso kasa kynttilöitä luomaan tunnelmaa...


ja siinä me sit söpisteltiin kahdestaan pikku keittiössämme teetä juoden ja bageleita mussuttaen.


Viikko ei meinaan mennyt kummallakaan mitenkään erityisen leppoisasti. Työjutuista on parempi olla puhumatta tällä suunnalla, mutta mainittakoon sen verran, että heräsin esim. keskellä yötä oksentamaan kun kaikki asiat velloi vatsanpohjassa asti. Enpä mä tietenkään mitään oksentanut, mutta kuitenkin... Ihan turhaahan se oli, kaikki asiat kuitenkin hoituu aikanaan ja omalla painollaan, kunhan hoitaa oman osuutensa kunnolla ja niin hyvin kuin osaa. 

Verstaalla tapahtui myös jotain vatsanpohjassa asti tuntuvaa, mikä pysäytti koko poppoon vähän miettimään. Kahden vuoden hiljaiselon jälkeen höylä vaati osuutensa kaverini peukalosta. Aina sitä luulee olevansa varovainen ja tarkka, mutta sattuuhan sitä kuitenkin. 

Mutta, huomenna lisää! Nyt mä istun lopun iltaa soffalla enkä ajattele yhtään mitään!
SHARE:

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Eilen minä...

1. Nukuin kahteentoista asti.

2. Katsoin Youtubesta pari Anakin Skywalker-videota. Tämä menkööt osioon WTF?!! - En ole koskaan ollut mikään Star Wars-fani, mutta katsoin viikon sisään kaikki kolme vanhaa osaa ja ajauduin väittelemään saagasta nörtti-kavereideni kanssa, puolustaen kolmea uutta osaa ja niiden tuomaa syvyyttä hyvä-paha-asetelmaan. Tästä kaikesta oli seurauksena, että jos unohdetaan kaikki ne typeryydet kaikista näistä leffoista (kuten Hans Solon pelastusoperaatio Jabba the Huttin kynsistä), niin onhan ne aika coolit. Varsinkin kaikki Jedeihin liittyvä.


3. Tappelin pikkukärpästen kanssa keittiössä. Voinko oikeesti olla niin hölmö, että ensin hyökättyäni niiden  kimppuun alan säälimään niitä kun ne ei saa enää mitään ruokaa kun kaikki syötävä on piilotettu?! Oi miksi pitikään taas tuoda tänne niitä omenoita liikaa?

4. Suuntasin Kirkkonummelle.

5. Aiheutin paheksuntaa ilkkuessani "aikuiseksi naiseksi" kasvaneen koiraystäväni pantteri-tangoille.


6. Pesin hiukseni vanhempieni vessan lavuaarissa.

7. Ihmettelin ihmisten typeryyttä junassa. Leppävaarassa lipunmyyntivaunuun istui tyyppi, joka selitti puhelimessa kaverilleen: "Joo vittu tulin just junaan, mut vittu tarkastajat tuli tähän samaan junaan, mut ne on tuolla toisessa päässä. Vittu ihan sama, ei ne ehdi tänne ku mä jään Pasilassa pois, tai jos ehtii ni vittu ihan sama". Juna lähti vasta paria minuuttia myöhemmin, joten tyyppi olisi voinut ihan hyvin joko poistua junasta tai ostaa lipun konnarilta, joka tuli vaunuun paljon ennen tarkastajia... mutta ei, tyyppi otti mieluummin sakot. Vittu. 


8. Päädyin baariin, jossa tasan vuosi sitten yksi idiootti varasti puhelimeni, jonka seurauksena aiheutin sellaisen draaman, etten ole halunnut edes nähdä koko paikkaa.

9. Tutustuin ihanaan Annikaan, joka näytti ihan Kirsten Dunstilta.


10. Googletin kolmelta aamuyöstä Anneli Aueria ja Zlatan Ibrahimovicia (seikkailtuani hs.fi:ssä). No, se olikin oikeastaan siis tänään.
SHARE:

torstai 6. lokakuuta 2011

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Jorpakkolaisen elämää

Kun asuu täällä (pääkaupunkilaisittain katsottuna) niin kaukana jorpakossa ettei kaveritkaan viitsi tulla käymään kuin korkeintaan kerran vuodessa, on vain oletettavaa että bussiliikenne ei aina kulje just niin sutjakkaasti kuin toivoisi...

Jos bussi ei tulekaan ajallaan (tai jättää kokonaan tulematta), seurauksena ei voi olla muuta kuin täysi katastrofi ihmiselle, joka joutuu etukäteen suunnittelemaan kaksi vaihtoa sisältävän reittinsä. 


Ei kuitenkaan hätää, ei maailma nyt yhdestä _nolosta_ myöhästymisestä kaadu! Bussikuskille on aivan turha suivaantua. Vielä turhempaa on alkaa voivottelemaan kuinka helppoa elämä olisi jos olisi oma auto. Ei se sitä kuitenkaan olisi. 


Niinpä tämä tiukassa hameessa ja sukkahousuissa bussipysäkillä könöttävä tyyppi päätti pitää mölyt mahassaan ja ilmaantua paikalle pieneen koulutustilaan muina miehinä, myöhässä. 


Kuinka monesti sitä onkaan väärässä ajatellessaan "mitä jos en menisi ollenkaan?". Tällä kertaa se olisi ehkä kuitenkin ollut oikea ratkaisu. Sen lisäksi että saavuin paikalle pamauttaen oven suoraan kouluttajan naamaan, sain ymmärtää etten kuulunutkaan osallistujalistaan. Hämmennys oli onneksi molemminpuolinen - kukaan ei ollut varma oliko moka meidän firman vai heidän firman. Nimeäni ei ollut listalla ja huone oli täysi...  melkein. Sain kuitenkin tuolin alleni ja läppärin eteeni, ohjelmat auki ja koulutus jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 


Koulutuksen päätyttyä työaikaa oli vielä sen verran jäljellä, että päätin suunnata vielä hetkeksi toimistolle (ja sieltä koululle). Pysäkille päästyäni eteeni pörhälsi kuitenkin bussi, jonka tiesin vievän minut lähes kotiovelle. Siis sitä samaista reittiä, jonka aamulla jouduin kulkemaan kolmella eri bussilla! Eihän sitä voinut muuta kuin hypätä kyytiin, körrötellä mukavan ajoissa kotiin ja lähteä kunnon juoksulenkille! 


Voi mitä elämää! Aurinko paistoi ja lenkkipolut olivat täynnä muitakin töistä palanneita kuntoilijoita! Tuli niin normaali ja hyvä fiilis. Ja onhan täällä jorpakossa niin mahdottoman kaunista asua!

SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig