Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

torstai 29. syyskuuta 2011

Crazy week

Vielä yksi päivä jäljellä! Loppukuun deadlinet päällä sekä töissä että puutöissä. Tänään olin ensin verstaalla, sitten töissä ja sitten taas verstaalla. Jalkapohjia sattuu ihan hirveesti. Mun teräspohjaiset turvakengät ei oo mitkään maailman ergonomisimmat sellaiset... 

Kuvina päivä näytti näinkin tylsältä:

Päivällistä kuulosuojaimet korvilla puuntyöstön lomassa...

Surkea wanna be-ruskakuva koulun pihalta

Carlos pyysi kuvaa melkein valmiista ruokapöydästä.
Todella kuvaamisen arvoista - pelkkä pöytälevy maalauspöydän päällä...

Vähänkö oli tylsää palata pimeään kotiin tappajapäivän jälkeen (eräs on pelaamassa squashia). Olis niin tehnyt mieli surkutella jollekin (tai siis sille tietylle squashilaiselle), tai vaikka halia kissaa. Voih, mun kissat kun on edelleen Santo Domingossa... Noh, ei auta muu kuin mennä nukkumaan. Viikonloppuna toivottavasti innokkaampana täällä taas!

SHARE:

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Bachata de la buena

Yhä useammin täällä kotiseuduilla sattuu kuulemaan tätä Dominikaanisesta tasavallasta kotoisin olevaa musiikkia nimeltä Bachata. Minun mielestäni se on jotenkin niin hassua, sillä kymmenen vuotta sitten tullessani takasin kotiin vaihto-oppilasvuodeltani, lähes kukaan ei ollut tietoinen merenguestä tai bachatasta. Nyt kaiken maailman zumbaajat ja muut tietävät paljon enemmän tämän hetken kuumista bachata-hiteistä kuin minä, joka kuulin kyseistä musiikkia pakkosyötöllä vuodesta toiseen naapurikioskin jukeboksista tai taloyhtiömme vartijan pikkuisesta läpi yön pauhaavasta radiosta.

Bachata onkin alun perin köyhemmän väestön keskuudessa luotua "katkeraa musiikkia", joka kertoo lähes poikkeuksetta sydänsuruista ja menetyksestä. Tätä kunnon barrio-musiikkia kutsutaankin nimellä "bachata de amargue". Se musiikki, jota täällä Pohjolassakin nykyään kuunnellaan, on juuri tämän bachata de amarguen uusia tuulia, kuten newyorkilaisten dommaripoikien, Aventuran sydänsuruista kertovia biisejä.

Omissa piireissäni bachatan kuunteleminen sieltä ihan omista kajareista on kuitenkin ollut suhteellisen vähäistä. Bachataa on kyllä aina arvostettu oman kansan musiikkina, mutta se ei todellakaan ole ollut mitään yliopisto-opiskelijoiden ym. keskuudessa soitettua kamaa. Tähän tosin kuuluu poikkeuksia, jota voidaan kutsua nimellä "Bachata rosa". Bachata rosa on yksi Juan Luis Guerran kappale, joka on täydellinen esimerkki balladimuotoisesta bachatasta, joka on musiikillisesti hiotumpaa, sekä rakkaudesta lempeämpään sävyyn kertovaa musiikkia.

Juan Luis Guerra onkin omassa kategorioinnissani Dominikaanisen tasavallan parasta musiikkia. Niin merengue kuin bachata saa Juan Luisin otteessa aivan oman kerrostuman. En tarkoita, etteikö Aventurat ja muut olisi täydellistä omassa lajissaan, mutta bachatasta puhuttaessa toivoisin myös tämän rosa-suuntauksen tulevan enemmän esiin, koska minulle tämä on juuri sitä parasta bachataa.

Myös Juan Luis Guerra on ottanut hieman kansainvälisemmän otteen yhdessä uusimmista biiseistään, jonka video (varsinkin loppupuolisko) on mielestäni kovin ihana:


Toinen hyvä samalta levyltä on tämä:


(Juan Luis Guerra rakastui itse muutettuaan opiskelemaan Bostoniin. Joku tuttu Santo Domingosta oli lähettänyt hänen mukana kirjeen eräälle tytölle. Viedessään kirjettä perille, hän rakastuikin itse tyttöön ja meni myöhemmin hänen kanssaan naimisiin...) 

Olen nähnyt Juan Luisin muutamaan otteeseen livenä. Konserttien lisäksi kerran satuttiin samaan aikaan kuntosalille. Olin ihan suu pyöreänä kun hikinen Juan Luis Guerra tuli kuntosalin pyöreissä rappusissa melkein päin (se tosin treenasi sellasessa pienemmässä VIP-huoneessa)...

Tässä muutamia muita Juan Luis Guerran ihania bachata-biisejä:

Bachata Rosa
Burbujas de amor
Que me des tu cariño
Estrellitas y duendes
Palomita blanca
Coronita de flores
Frio frio 
La Hormiguita

SHARE:

lauantai 24. syyskuuta 2011

Sotkuinen alaston suihkussa lorvaileva ilveilevä laiska possu

On monta asiaa, joista yritän toistuvasti päästä eroon, kuitenkaan ikinä onnistumatta: 

1. Tavaroiden, varsinkin vaatteiden, jättäminen lojumaan juuri siihen paikkaan mihin ne satun laskemaan. Yleensä suoraan eteiseen. 


2. Suihkussa lorvaileminen. Erehdyin ostamaan lasten korokkeen sitä varten, että voisin helpommin sheivailla suihkussa -> jään lähes joka kerta sinne istuskelemaan ja miettimään maailmaa. Pesen hampaanikin suihkussa. Pikku korokkeellani istuen, vesi valuen... Hirveää kulutusta!


3. Tästä ei tule kuvaa, mutta...
Alasti (kotona) hilluminen. Olen tosi laiska laittamaan vaatteita päälle (pikkareiden lisäksi siis). Carlosta tämä raivostuttaa. Se ei vaan voi ymmärtää suomalaista estottomuuttani. Se ei voi käsittää, että mua ei oikeesti kiinnosta vaikka naapurit tuijottaisi ikkunoista (koska eihän ne oikeesti tuijota, miksi niitä nyt kiinnostaisi :D). 

4. Herätyskellon torkuttaminen. Niin kauan että se ei enää suostu torkulle. Paljon järkevämpää olisi vaan nukkua tuntia pidempään.


5. Kermamunkkien vetäminen viikonloppuisin. Lähimarketti myy joka lauantai ja sunnuntai puolen päivän aikaan erän tuoreita kermamunkkeja. Eräät possut käy lähes joka ikinen viikonloppu niitä ostamassa. 


6. Ilveily. En osaa pitää naamaani neutraalilla. Kaikki aina arvaavat mitä ajattelen vaikken sanoisi mitään. Ekspressiivisyyteni menee välillä liiallisuuksiin. En edes huomaa kun jo siristelen silmiäni ja mutristan huuliani...

SHARE:

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

La vida es bella...

Ella, ella ya me olvidó... yo, yo no puedo olvidarla... 

Olihan se elämä myös mukavaa siellä saarella. Tänään olen ollut vapautettu tavanomaisesta rutiinistani (= töistä), joten päätin viettää pienen hetken kaivellen niitä muistoja sieltä vanhalta läppäriltäni. Tässä pari pientä videopätkää ihanalta päivältä sukulaisten seurassa... 



SHARE:

tiistai 20. syyskuuta 2011

Just knock three times and whisper low

En tiedä onko tämä joku ihan yleinen juttu, vai olenko jotenkin omituinen, mutta aika usein jään miettimään että mistä näitä biisejä oikein tulee?!

Minulla on sellainen pieni "ongelma", että lähes joka ikinen aamu herätessäni, päässäni soi joku aivan random-biisi. Sehän nyt on ihan normaalia, että päässä soi joku kappale jota on lähiaikoina kuunnellut, tai edes ohimennen kuullut jossain hississä tai jotain, mutta minun tapauksessani kyseeseen tulee myös kappaleet, joita en ole kuullut moneen vuoteen! Tänään aamulla oli vuorossa Hernando's Hideaway. Yritin taas kerran miettiä mikä yhteys minulla on tähän kappaleeseen - huonolla tuloksella.

Unissahan ihminen jotenkin järjestelee ja lokeroi asioita, joten kaipa minulla sitten on tapana siivoilla muistini musiikkiarkistoa juuri ennen heräämistä? Joskus unohdan nämä "aamubiisini" jo ennen kuin olen saanut puseron päälleni, mutta toisinaan ne jäävät päivän tunnuskappaleeksi, luoden tietynlaisen tunnelman koko päivään.

Tämä päivä kulki salaperäisen tangon tahtiin:



SHARE:

Miksei musta tullutkaan luontokuvaajaa?

Uuh! Tänään oli ensimmäistä kertaa oikeesti kylmä kun aamulla könöttelin bussipysäkillä.... siitäkin huolimatta että minulla oli pipo päässä! Töissäkin oli vähän vilu, joten pipo jäi päähän. Muiden kysyessä miksi pipo, vastasin jottei pää räjähtäisi. No, jos nyt totta puhutaan, pipoilin koko viikonlopunkin ihan vaan siitä samasta syystä kuin miksi pienenä nukuin uudet oranssit kumisaappaani kainalossa. 

Tässä vähän syksy-fiilistelyä viime viikon sunnuntailta, kun kolme ex-satakuntalaista harhaili Kirkkonummen metsissä etsien puolukoita. Löysimme ihan älyttömät määrät kaikkea... muuta kuin puolukoita. Kohokohtina 9 joutsenta ja 7 valkohäntäpeuraa. Siinä vaiheessa kun yritin zoomata lähikuvaan kahta halailevaa joutsenta, melkein heitin rukkaset jorpakkoon, katuen sitä etten ikinä yrittänytkään opiskella valokuvausta, sekä sitä, etten edelleenkään ole kerännyt rahoja järkkäriin. Sinne meni vuoden luontokuva. 







SHARE:

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Moottorisahasta, munakokkelista, mööpeleistä ja muusta (turhasta)

Elämässä on kaikkia pieniä merkityksettömiä vastoinkäymisiä, joista ei vaan mitenkään pääse eroon, kuten siitä, että:

- Digiboksille lataamani ohjelma jää jumiin ja kaataa koko systeemin, viiden minuutin välein, juuri silloin kun sen katsominen olisi erittäin tärkeää (sunnuntaina kello 01:00)
- Pesuhuoneen seinällä oleva imukupeilla varustettu teline päättää taas parin kuukauden tauon jälkeen pudota lattialle järkyttävällä räminällä juuri kun olen saanut unen päästä kiinni (sunnuntaina kello 03:35)
- Eräs tukkonenäinen henkilö päättää käynnistää sisäisen moottorisahansa aamutuimaan myös sinä ainoana aamuna kun saisin nukkua pitkään

Pientä laiskuutta ja olohuoneen sohvalla peiton alla mökötystä oli siis ilmassa ennen kuin päätin väkisin ryhdistäytyä. Siitäkin huolimatta, että huomasin rikkoneeni kolme jälkiruokakulhoa, jotka olivat matkalla keraamikkoystävältäni äidilleni (pudotin kassin bussin lattialle, mutta kuvittelin selvinneeni säikähdyksellä, kunnes tänään avasin paketin). 


Päätin valmistaa oikein kunnon americcalaista aamiaista. Munakasta, pekonia (ugh), vaaleaa leipää ja pannukakkuja siirapilla! Siinä vaiheessa kun aamupala vihdoin oli pöydässä, kello tosin näytti jo lounasaikaa, mutta viis siitä! Hyvää oli (ja ei, en harrasta AriZonan (piilo)mainontaa vaikka niitä kuvailin jo aiemmassa postauksessa, satuin vaan löytämään niitä euroa halvemmalla tuosta lähimarketista, hah).



Kun nyt kerrankin pääsin ahdistuksestani yli ja räpsin kuvia keittiön puolella, päätin vähän kuvata tuota viime keväänä nikkaroimaani ruokapöytää. Ideana oli ilmavuus, jottei keittiö näyttäisi ahtaalta. Kriteerinä oli toistaa keittiön kaapistojen väriä (valkoista levyä puureunoilla). Niinpä siis lopputulos on lasipöytä koivukehikolla, osin valkoinen, osin puun värinen. Tuolit bongasin eräältä Ikea-reissulta, niitä en olisi ehtinyt itse tekemään...


Ihan kuin tätä sisustus/huonekalu-infoa ei olisi jo tullut ihan tarpeeksi tältä erää, arvatkaas minne päädyttiin "aamiaisen" jälkeen?


No sinne Habitareen tietty. Ilmaislippuja sateli alkukankeuden jälkeen sellaisella ryöpyllä, että oli pakko houkutella vanhemmatkin mukaan messuilemaan. Kaikki ei taaskaan mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut (tosin enhän ollut suunnitellut koko Habitareen palaamista). Olin ottanut mukaani pari jo perjantaina rekisteröimääni lipuketta, jättäen kaksi uutta kotiin kassin pohjalle. Jouduimme siis kuitenkin maksamaan yhdestä lipusta. Isäni onneksi oli niin fiksu että tajusi eläkeläisenä ostaa sen halvemman version.


 Kaikista pienistä (turhista) vastoinkäymisistä huolimatta, oli ihan antoisa messu-päivä. Meinasin jäädä suustani kiinni joka toisen huonekaluvalmistajan kanssa, puhumattakaan PEFC:n edustajista... Carloksen ja vanhempieni huokaillessa taustalla.

Tälläistä tänään. Huomenna vuorossa jännittävä maanantai. Nyt saunaan!!! Ihanaa kun sen voi lämmittää silloin kun huvittaa!

SHARE:

Heräämisiä

Uskomatonta!!! Muutama päivä sitten jutellessa ystäväni kanssa, jostain kumman syystä puhe kääntyi hänen henkiin heränneeseen MacBookin laturiin. Laturi oli ollut rikki ja poissa käytöstä jo aikoja, kunnes ystäväni oli päättänyt vielä kerran iskeä sen kiinni seinään ja todennutkin sen toimivan. Tästä innostuneena päätin koittaa itsekin Apple-resurrektiota jo kaksi vuotta sitten nukkuneelle PowerBookilleni. 

Tämä vuonna 2004 ostettu ensimmäinen läppärini oli minulle niin rakas vempain, että minua otti ihan hirveästi päähän kun se lopullisesti simahti, ollessaan jo sen verran iäkäs, ettei sitä kannattanut enää edes yrittää elvyttää. Se oli oireillut jo jonkin aikaa ja lopulta se ei enää edes käynnistynyt. Tänään kuitenkin kaivoimme sen ulos kaapin pohjalta ja arvatkaas mitä?! Se tosiaan heräsi henkiin! Pelkästään jo se käynnistyminen oli pienoinen ihme, joten nähdessäni näytölle ilmestyneet rakkaat leijonani, en todellakaan meinannut uskoa silmiäni! 



Nähtäväksi jää miten kauan tätä kahden läppärin luksus-aikaa kestää (eipä taideta uskaltaa edes sammuttaa koko konetta), mutta tämä lauantai-ilta onkin sitten kulunut näissä järjettömissä media-kekkereissä:


Naurettavaa miten iloiseksi sitä voi jonkun typerän vempaimen vuoksi tulla! Kohta alkaa taas muisto-karkelot kun kaivan esiin vanhoja kuvia ja videoita PowerBookiltani...
SHARE:

lauantai 17. syyskuuta 2011

Chimichurria ja huonekaluja

Se on taas Habitare-aika. Pakkohan sinne oli mennä, vaikka taidan olla sitä mieltä, että kerran vuodessa on ihan liian usein. Koko hommasta menee into, mukana on kaikkea turhaa, eikä koko juttuun panosteta niin paljon kuin ennen. Vai olenko ihan väärässä? 
Ajattelin ottaa kuvia kaikesta mielenkiintoisesta, mutta kohta huomasinkin seilanneeni läpi koko messualueen ottamatta kuvia lähes mistään. Noh, en silti tarkoita sitä, ettenkö olisi viihtynyt. Liikuin hyvässä seurassa ja törmäsin ihaniin kolleegoihini. 
Norjalaisia "Please take a seat"-näyttelyn tuoleja oli ihana testata parin tunnin haahuilun jälkeen. Suosikkini oli ehdottomasti tämä Peter Opsvikin "keinutuoli". Niin mukava!


Itselläni on ollut suunnitteilla kehitellä huonekaluja, joihin saa johdot kätevästi piiloon, joten arvatenkin olin kiinnostunut tästä TJT-kalusteen valmistamasta Muunto-sarjasta. Ideana on koko seinän panelointi, johon hyllyt ja laatikostot kiinnitetään todella simppelillä tekniikalla. Johdot ja pistokkeet jäävät tietenkin paneloinnin taakse piiloon (alin paneeli aukeaa vetimestä ja pistokkeet saa esiin). Järjestystä voikin sitten vaihtaa mielen mukaan.



Seuraava yritys onnistui kyllä kiinnittämään ihmisten katseet, mutta muuten idea oli mielestäni ihan kamala... mutta eipä siitä sen enempää. Häkissä poseerannut tyttö vaikutti ainakin olevan ihan tyytyväinen duuniinsa, poseerasi nätisti kun ihmiset ottivat kuvia...


Illan päätteeksi käytiin vielä Mayassa syömässä. Maailman laiskimpana ruoanlaittajana Syö! Helsinki-viikot sopivat minulle aivan mainiosti. Kympillä hyvää ruokaa 20 eri ravintolasta. Ensimmäisenä testiin pääsi Pollo Chimichurri. Ihan hyvää, vaikka minulle "chimi" tarkoittaakin Santo Domingon kaduilla olevaa hampurilaiskotteroa. Sieltä sitä kunnon chimichurria saa!

Maya Bar Grill vs. Chimichurri dominicano



(Viimeinen kuva varastettu täältä: http://viaggiodellafarfalla.blogspot.com/2010/08/el-carrito-de-chimi.html)
SHARE:

torstai 15. syyskuuta 2011

Olisinko haisuli?

Pahoittelen postaukseni aihetta, mutta onhan tämä oma blogi, johon saan kirjoittaa ihan mitä huvittaa, eikös? Nimittäin hiestä.

Hielle haiseminen ei tietyissä maissa (kuten Espanjassa) oo niin paha juttu kuin Suomessa tai Dominikaanisessa tasavallassa. Eihän se nyt oikeesti niin kamalaa ole, mutta mulle on jäänyt joku kumma kammo varmaankin jostain ala-asteajoilta, jolloin hieltä haisevia varhaisteinejä kartettiin kuin ruttoa.

Eihän se nyt mikään kuolemantuomion asia ole, jos joku jonain päivänä vähän haiskahtaa, mutta silti... En halua haista. Arvatkaa kuinka monta kertaa oon joutunut palaamaan takaisin kotiin bussipysäkiltä, koska olen huomannut unohtaneeni laittaa dödöä?

Nyt ongelmanani ei kuitenkaan ole se dödön unohtaminen, vaan se, että olen tajunnut etten enää halua käyttää normaaleja deodorantteja. Niitä alumiini-ties-mitä-myrkkypurkkeja. Olen useampaan otteeseen saanut oireita kainaloon käyttäessäni ihan niitä yleisimpiä merkkejä, jonka johdosta tässä eräänä päivänä, luettuani jotain juttuja deodoranttien yhteydestä rintasyöpään, päätin että nyt saa riittää. Luonnonkosmetiikkaa myös kainaloon, kiitos.

Valitettavasti tähän mennessä kokeiluni eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Ensimmäisenä otin testaukseen sellaisen mineraalikiven. No good. Jo työpäivän aikana alkoi tuntua epämiellyttävältä. Seuraavana testivuoroon tuli kookosöljy. Ensimmäiset 8 tuntia kuluivatkin ongelmitta, mutta illan aikana puuverstaalla huomasin kookosöljynkin pettäneen. En kuitenkaan luovuttanut heti, vaan yritin pärjätä kookoksen turvin useamman päivän. Aina vaan illan aikana huomasin joutuvani kainalopesulle, koska en halua olla "se hieltä haiseva tyyppi".

Valitettavasti en ole niitä, joiden hiki ei yhtään haise, jos edes hikoilevat. Olen siis haisuli, ellen kohta löydä jotain tarpeeksi hyvää kamaa, jonka voisi kuitenkin lukea luonnonkosmetiikaksi. En halua lannistua näin vähällä, sillä tavoitteenani on unohtaa aivan kokonaan kaikki myrkyt, niin hiusten- kuin ihonhoidossakin.

Vinkkejä, anyone?

Tässä vähän visualisointia barcelonalaisesta junasta, jossa haisi niin hirveälle, etten voinut tajuta miten ihmiset (kaikki muut paitsi nenäänsä peittelevä kaverimme), olivat täysin fine asian kanssa. Kaikkeen kai tottuu...



SHARE:

Kaunista aikaa...

Woody Allenin uusimman, Midnight in Paris-elokuvan katsomisen jälkeen, Ernest Hemingway mielessäni, jäin miettimään menneitä ja tulevaa. Kyseisen elokuvan päähahmosta poiketen, minä en ole ikinä haikaillut elämää 20-luvulla (ellen ehkä joskus hetkellisesti Mika Waltarin Suuri Illuusioni-kirjan luettuani), enkä myöskään sitä varsinaista Kaunista aikaa, kuten elokuvan toinen henkilöhahmo. Silti tuo kaiho menneisiin aikoihin on niin tuttua. Kaipuuta pois omasta tylsästä nykyhetkestä. 

Joskus olen haaveillut hetkistä "Jane Austenin aikoihin", kun taas toisinaan kuvittelen mielessäni millainen ihminen olisin, jos olisin elänyt teini-ikääni 60-luvulla. En kuitenkaan tosissani ikinä haluaisi palata näihin aikoihin, niin paljon asioita kun olisi silloin väärin ja saavuttamattomissani. Olen tyytyväinen nykyhetkeen, vaikka tässäkin olisi paljon korjattavaa. 

Tulevaisuuden taas näen kaikin puolin niin kaoottisena, että voin helposti kuvitella, kuinka tulevat sukupolvet haaveilevat ajasta 2000-luvun alkupuolella. Siksi palasinkin ajatuksissani takaisin nykyhetkeen ja ajattelin, kuinka loistavat mahdollisuudet meillä on tällä hetkellä nauttia ajastamme, kun kaikki tämä viihde, matkailu ja muut mukavuudet ovat tätä länsimaista arkipäiväämme. 

Silti mikään näistä asioista ei poista sitä kaihoa johonkin muuhun aikaan, toiseen todellisuuteen, ellei sitä omaa arkipäivää ymmärrä elää intensiivisesti. Eihän sillä oikeasti ole mitään merkitystä, millä aikakaudella elää, vaan kaikki on täysin riippuvaista siitä, millaisen sisällön itse elämälleen antaa. Tämän kai ymmärsi myös Midnight in Parisin Gil Pender. Sen lisäksi, että haikailee elämää toisella ajalla, tai toisessa kaupungissa, Pariisissa tai missä vaan, todellisen merkityksen ympäristölle antaa vain se ihminen, tai ne ihmiset, joiden kanssa tämän aikansa käyttää. Asia, jonka kaikki kyllä tietää, mutta joka on niin helppo arkielämässä unohtaa... 

Ajatustenvirtani täyttyi tällä musiikilla. Ihanan ristiriitaisesti ripaus menneitä aikoja, muistoja omasta lähimenneisyydestäni sekä suora kosketus tähän hetkeen, juuri tähän arkipäivääni:

SHARE:

maanantai 12. syyskuuta 2011

Jotakin tarkea sanottava? (Suomi vs. Dommari by Carlos)

Ehkäpä te muut, jotka olette eläneet "kielipuolista" elämää, ymmärrätte miksi tämä seuraava on minun mielestä jotenkin niin söpöä, että oli ihan pakko anella lupa sen julkaisuun.

Kyseessä on siis Carloksen ensimmäinen suomenkielinen tuotos tänään alkaneelta kirjoituskurssilta. Lupasin vielä erikseen mainita, että Carlos ei ole 8-vee, eikä mitenkään muutenkaan vajaa, vaikka tekstin älykkyystaso siltä vaikuttaisi. Se vaan sattuu olemaan vaikeaa tuottaa monta järkevää lausetta putkeen kun kieli ei vielä oikein luista... mutta kyllähän te kaikki sen ymmärrätte ;). So here we go:

Suomi vs. Dominikaaninen tasavalta

Dominikaaninen tasavalta ja Suomi ovat ihan erilaisia maaita. Ensin puhutaan maantiedosta ja ilmasta.
Dominikaaninen tasavalta on saaressa. Sanon saaressa, ei saari, koska samassa saaressa on myös Haiti, vaikka meilla on erilaisia kulttuuria ja emme puhu saman kieli. Se on vähän outoa, mutta se on näin. Dominikaaninen tasavalta on Amerikassa kun taas Suomi on pohjosessa Euroopassa. Ilma on tosi erilainen myös. Dominikaanisessa tasavalassa meilla on troopinen ilma kun taas Suomessa on vähän kuivampi. Me sanomme että siellä on kesä koko ajan kun taas Suomessa sinä voit huomata selvästi kun on talvi, kevät, kesä tai syyksy. Lämpötila siellä ei vaihtaa paljon vuoden aikana. 


Puhutaan nyt vähän ihmisestä ja kulttuuresta. 
Minun mielestani siellä jossa aurinko paistaa paljon tai koko ajan, ihmiset ovat tapana olla onnellisempi kuin ihmiset jotka asuvat paikassa jossa aurinko ei paista paljon. En halua sanoa että suomalaiset eivät onnellisia, mutta ainakin ei ole helppoa huomata kun he ovat. 
Minun maassani ei ole outoa nähdää ihmisiä hymyilemässä koko ajan vaikka tiedät että heidän elämätilanne ei ole paras. 
Olemme vähän enemmaan puhelias kuin suomalaiset. Minä aina sanon että dominikaalaiset puhumme paljon mutta sanomme vähän ja suomalaiset vain puhuvat kun heilla on jotakin tarkea sanottava. 
Elämä Suomessa on rauhampi kuin Dominikaanisessa tasavalassa. 

Näin. Jään innolla odottamaan seuraavia tuotoksia. Ihanaa!

Meillähän muuten tilanne on se, että kotona puhutaan edelleen, yhä ja varmaan ainiaan espanjaa, vaikka tiedän että se hidastaa Suomen kielen oppimista. Se vaan on niin pirun vaikeaa näin vuosikausien jälkeen vaihtaa toiseen kieleen.. ja vielä sellaiseen töksähtelevämpään juro-kieleen (vaikka suomi on kyllä ihana kieli, meidän molempien mielestä). Totta kai sitä aina päivittäin yritetään ja jotkut asiat kommunikoidaankin suomeksi, mutta kyllä se sitten lopulta aina espanjaksi kääntyy. Onneksi Carlos kuitenkin puhuu töissä päivittäin suomea. Pomolla tosin taitaa välillä vähän mennä hermo kun mun raukka-parka ei oikein ymmärrä sen tehtävänantoja. Sanasto kun liittyy rakennesuunnitteluun. Ei mitään ihan käytännön sanastoa siis, you see...
SHARE:

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

lauantai 10. syyskuuta 2011

Kauniit pedot saarella

Ihana Korkeasaari!
Oltiin eilen Kissojen yössä.




Saaressa oli ihana tunnelma. Lyhtyjä, tunnelmavalaistusta...


Kerrankin olin innoissani siitä, että paikalla oli paljon ihmisiä. Liian paljon minun makuuni, mutta olin onnellinen siitä että niin monet ihmiset olivat lähteneet liikkeelle, koska tapahtumahan järjestetään Amurintiikereiden ja leopardien hyväksi. Enpä usko että näitä lajejakaan pystytään enää pelastamaan, mutta silti haluan ainakin yrittää. Julmat, typerät ihmiset kun ovat tämänkin aiheuttaneet...


Kissoista en edes yrittänyt paljoa ottaa kuvia, koska lopputulos olisi kuitenkin illan pimeydessä ollut aina tämä (en ikinä käytä salamaa, joten vielä vähemmän näitä kauniita petoja kuvatessa):


Hologrammi-tyylinen kuva maailman suurimmasta kissapedosta, siperiantiikeristä.
Näimme ihan lähietäisyydeltä myös amurinleopardit, leijonat, lumileopardit, ilveksen ja pikkupandan. Melkein tuli tippa linssiin kun ne olivat niin ihania. Itse eläimet eivät tainneet hirveästi perustaa yöllisistä vierailijoista, mutta uskon eläintarhojen sivistävällä vaikutuksella ja suojelutyöllä olevan vaikutusta luonnossa eläville lajitovereille, joten onhan se hyvä näin. Ainakaan amurinleopardit eivät yhtään välittäneet ihmisistä, vaan laiskottelivat kaikessa rauhassa ihmismassan räpsiessä kuvia. Tiikeri taas kävi karjumassa aina välillä ja lumileopardit sihisemässä ja hyppimässä aitaa vasten. Olivat tosin kovin leikkisällä päällä keskenään.
Erästä ihmistä yritin kovasti metsästää kojuista, mutten harmikseni onnistunut löytämään. Muita tuttuja tuntemattomia kyllä bongattiin, kuten Jone Nikula. Hah.
SHARE:

torstai 8. syyskuuta 2011

Helsinki, 21:00


Tältä näytti Helsingissä tänään klo 21. Sateesta huolimatta monet olivat matkalla katsomaan ilotukituksia. Sana Rajasaari toistui joka kulmalla. Minä olin tylsä ja marssin suoraan Kampin bussiterminaaliin. Tämän päivän verstailu vei kaikki voimani.

Lupaan, että huomenna teen jotain jännää :D.
SHARE:

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Arki on Alépaa

Nyt on luuri palautunut teho-osastolta ja vedetty pakettiin yltä päältä. Minua on aina ärsyttänyt se, että näistä älykkäistä vempaimista pitää tehdä niin yliherkkiä, että ne täytyy erikseen vuorata kaiken maailman silikooneilla, pussukoilla ja nyssyköillä. Itselläni on ollut tätä nokialaistani varten jo kolme eri kuorta, mutta koska inhoan niistä jokaista (ne on aina vaan tiellä tai hukassa), ei niistä mikään tietenkään ollut käytössä kriittisellä hetkellä. Nyt sitten päädyin ostamaan 25 euron hintaisen muovi-nahka-kotelon, joka tuo mieleeni ne eräät Motorolan V3-puhelimet, jotka olivat kovassa muodissa tiettyyn aikaan siellä rapakon toisella puolen (paljon ennen BlackBerryn valtakautta). No, nyt saan sitten vee-kolmosen sijaan klipsutella auki än-kasiani, joka on pitempi kuin Libressen yöside.ja rumempi kuin 90-luvun Ericsson. Sen siitä saa kun ei tavarat pysy näpeissä.


No niin, turhamaisen ja typerän marmatukseni jälkeen (oikeesti, onko pakko valittaa kun sentään on mahdollisuus omistaa ko. vempain, jolla voi olla yhteydessä ympäri maailman 24/7 ja kuvata vaikka Forumin lattialla itkupotkuraivareita vetävää ipanaa), palaan takaisin perusonnelliseen perusarkeeni:


Odottelen Alepan kulmalla suomalaistunutta kikkarapäätäni maito-ostoksilta. Tämä on kyllä yksi niitä maisemia, joka ensimmäisenä tulee mieleen kun suljen silmäni ja mietin näitä myöhäisiä arki-iltoja a la espoolainen lähiö. Bussilta Aleeeepaan (niinkuin meillä vieläkin lausutaan) ja Aleepalta juoksujalkaa kotiovelle. Sateessa.
SHARE:

maanantai 5. syyskuuta 2011

Monday blues

Maanantai. Veit sanat suustani. Toistamiseen. 



Olen niin aivottomassa tilassa että päädyin tänne:

http://www.growinghappiness.com/2008/03/24/20-ways-to-beat-monday-blues/

SHARE:

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Keskinkertaisesti intohimoinen

Olen älyttömän laiska lukemaan lehtiä. Ammattini puolesta luulisi, että olisin kiinnostunut lukemaan edes sisustuslehtiä, mutta uh, niitä vähiten! Joskus inspiroidun ostamaan jonkun lehden, josta loppujen lopuksi selaan vain kuvat ja luen ehkä yhden artikkelin. Siskoni sen sijaan ovat ahkeria tilailemaan ties mitä lehtiä, jotka sitten lopuksi päätyvät kasoissa minun hyllyihini - ja sieltä paperinkeräykseen.

Eilen oli vuorossa 12 viimeistä numeroa Imagea. Tällä kertaa tein ennätyksen innostumalla lukemaan niistä jopa kaksi. Mielenkiintoni pysyi yllä, koska molemmissa numeroissa kerrottiin ihmisistä, jotka elävät intohimoisesti. Vaikken suoranaisesti sanoisikaan kadehtivani ketään toista ihmistä (olen tyytyväinen omaan elämääni), huomasin haikailevani jotain yhtä intohimoista asiaa, kuin mitä joillekin ihmisille on jokin harrastus tai elämäntapa. Surffaus, koirien koulutus, kiipeily, purjehdus... mikä vaan. 

Olen aika intensiivinen persoona, mutta silti kaikki tähänastiset kiinnostukseni kohteet ovat jääneet jotenkin keskinkertaisiksi, kuten nyt tuo sisustus-homma, josta hankin itselleni jopa korkeakoulututkinnon, todetakseni valmistumisen jälkeisenä vuotena, ettei se taida kuitenkaan olla minulle niin mielenkiintoista, että jaksaisin uurtaa uraani sillä saralla. 

Kaikkea muutakin on pikkuisesta asti kokeiltu: 

- Juoksu. Voittoja tuli pitkiltä matkoilta ja 800 metriltä. Sain yleisurheiluseuraltani omat henkilökohtaiset valmennusajat, koska valmentaja sanoi minussa olevan potentiaalia. Itse kuitenkin tajusin siinä vaiheessa, että elämäni ei tulisi olemaan yleisurheilua. Kilpailuissa käynti loppui samana kesänä. 

-Pujottelu. Tämän lajin tunsin enemmän omakseni, vaikka harrastuksen kustannukset välillä ylittivätkin perheeni varallisuuden. Orastavasta menestyksestä huolimatta, tunsin lajitovereideni elämänasenteet omastani poikkeaviksi. Tietyn tapahtuman seurauksena oli helppo jättää tämäkin harrastus. Siihen loppuivat talviset reissut ympäri Suomen kukkuloita. Hetken aikaa kokeilin lumilautailua, pujottelijoiden tuijottaessa rinteessä takinkääntöäni. Loppujen lopuksi päätin unohtaa koko mäenlaskun. 

-Viulunsoitto. Lähes 10 vuotta vingutusta, kunnes eräänä päivänä sain tarpeekseni. Venäläinen viuluopettajani sanoi minusta olevan vaikka viuluvirtuoosiksi, kunhan vain jaksaisin harjoitella. Minä en jaksanut. Eipä ollut musiikissakaan tarpeeksi vetovoimaa. 

Näiden harrasteiden lisäksi olen kokeillut jalkapalloa, capoeiraa, valokuvausta, näyttelemistä, keramiikkaa, uintia, tanssia, mitäliemuuta, mutten kuitenkaan ole löytänyt mistään näistä tarpeeksi ytyä voidakseni kehittää mitään niistä intohimokseni. Se on mielestäni jotenkin sääli, koska kaipaan jotain tällaista asiaa jonka parissa voisin puuhastella vaikka kaiken aikani. Joskus haaveilen omistavani hevosia ja eläväni jossain maalaismaisemissa. Toisinaan taas haaveilen ninja-motskarista, jolla voisin kiertää ympäri Eurooppaa, tai vaikka ympäri maailmaa... 

Ihailen siis niitä henkilöitä, jotka ovat osanneet hakeutua sen asian pariin, joka oikeasti tuo täyden sisällön heidän elämäänsä. Suurin osa meistä kuitenkin on niitä taviksia, jotka tekevät vähän sitä ja vähän tota, muttei kuitenkaan täysin antaudu millekään asialle. 


Eipä ole minusta myöskään pyöräilijäksi, vaikka kovaa yritystä on ollut...
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig