Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

torstai 18. elokuuta 2011

Rantakioskin katoksen alla on hyvä haukkoa happea

No niin, aamulla uusi yritys palata töihin. Eiköhän tässä nyt ole ihan tarpeeksi sairasteltu? Yskänsiirappia on siemailtu maksimimäärissä, mutta eipä tuo 30 euron tonkka näytä paljoa tyhjenneen. Voihan sen ajatella niin, että onpa ainakin seuraavaa kertaa varten valmiina, mutta kuka nyt haluaisi suunnittella jo seuraavaa sairastumistaan?! Minulla se on ainakin tähän mennessä mennyt niin, että kun seuraava flunssa iskee, on vanhat yskänrohdot vanhentuneet jo aikoja päiviä. Toivottavasti tälläkin kertaa.


Tuossa iltapäivällä huomasin, että takalistonikin alkaa olla sen verran puutuneessa tilassa, että kohta en enää edes pääse sohvalta ylös. Päätin siis testata raikkaan ilman ja pienen kävelyn vaikutusta olotilaani.


Ensimmäiset kaksisataa metriä pelkäsin pyörtyväni. Päässä huippasi ja tuntui kuin olisin katsonut ulkomaailmaa jostain kuplan sisältä. Kauhistuin että eihän tää voi olla totta, mutta totesin sen johtuvat vaan omasta idioottimaisuudestani. Eipä ollut tullut hirveesti syötyä koko päivänä, vaikka mites sitä muuten tervehtyisi kuin pumppaamalla itseensä energiaa, vitamiinia ja ties mitä hivenaineita ja muita.


Eipä mennyt muutenkaan ihan suunnitelmien mukaan tuo pieni ulkoiluretki. Juuri kun olin päässyt rantaan asti, alkoi sataa ihan urakalla. Ei siinä sitten muu auttanut kuin käpertyä rantakioskin katoksen alle odottelemaan sadekuuron loppumista. Kastuminen ei ehkä olisi ollut mikään paras vaihtoehto tässä vaiheessa. Siinä sitten kyykistelin puolisen tuntia miettien maailmaa ja soittaen Carlokselle surkeasta kohtalostani...


Mutta, loppu hyvin, kaikki hyvin. Tummat pilvet väistyivät auringon tieltä, tuoden taivaalle upean kontrastin. Ilma oli ihanan raikas ja puutkin näyttivät niin mahdottoman kauniilta valonsäteitä vasten. Räpsin vähän kuvia ja lähdin talsimaan takaisin sisälle. Siellä minua odottikin ihan paras ylläri. Carlos oli juuri tullut töistä ja ostanut minulle kotimatkalla kunnon aterian riisiä ja sitruunakanaa, omaa torstaivakiolounastaan, josta olen tähän asti saanut vain kuulla miten herkullista se on...


SHARE:

4 kommenttia

  1. Hui, ei tosiaan kannata lähteä lenkille tyhjällä vatsalla. Itseänikin alkaa huimaamaan herkästi, jos en ole syönyt ennen lenkkiä. Ihania nuo kuvat, niissä on ihana "sateen jälkeen" tunnelma.

    Pikaista paranemista!

    VastaaPoista
  2. Onneksi sairaus on häipynyt ja nyt vain sitten voimien keräämistä. Ihania kuvia, etenkin tuo toinen kuva kosketti ihanalla kultasävyllään, upea!

    VastaaPoista
  3. Oi <3 Sinullakin on noin huomaavainen mies! Otahan iisisti siella, taidat kuitenkin olla viela puolikuntoinen. Itsekin olen tehnyt treenia ja kavelya puolikuntoisena, eika siita tullut mitaan. ;P Huono olo vain!

    VastaaPoista
  4. Nisha: Kiitos! :) Ja tosiaan ei lenkille syömättä - tosin tässä lenkissä oli kyse hitaasta tallustelusta, mutta kuitenkin :)

    Elegia: Kiitos! Kivaa kun kehutte kuvia, sitä ihan innostuu räpsimään enemmän kuvia tätä blogia varten!

    KAzza: Juu, onhan se, ainakin yleensä ;) <3. Ja täytyy ilmeisesti ottaa tosi iisisti. Tänään taas kävelin etanavauhtia Raasepori-retkellä ja heti alkoi flunssanrippeet muistuttamaan itsestään. Äh!

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig