Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Mi kultaseni, mi apinoija, mi onni


Eilisen postauksen johdosta sain haasteen kirjoittaa meidän rakkaustarinan... Tietämättä mistä sen aloittaa, päätin kaivaa esiin lisää aarteita. Kirjeitä, kortteja, nenäliinoja, paperinpalasia... Carlokselta. Tässä ote ihka ensimmäisestä:

Te quiero decir tantas cosas, que no sé cómo empezar. No sé qué decir... Solo quiero decir que te quiero mucho, casi te amo.
Haluan sanoa niin monta asiaa, etten tiedä mistä aloittaa. En tiedä mitä sanoa... Haluan vain sanoa että tykkään sinusta paljon, melkein rakastan sinua. Olet...
Eres mi kulta, mi rakkaus, mi kultaseni, mi apinoija, mi onni, mi tyytyväisyys, mi punapää, mi kauneus, mi tyttö, mi taika, mi viehätysvoima, mi sunday, mi luna, mi sokerileivonnaiset, mi puutarhamansikka, mi innoitus, mi sydän, mi kaksonen sielu, mi hilpeä, mi hullu.
Mi kaikkensa. Todo.

Kaikki.

Carlos oli käynyt vohkimassa sanankirjan huoneestani. Etsinyt kasan sanoja, jotta voisi sanoa minulle jotain äidinkielelläni.

Mutta mistä kaikki alkoi? Luultavasti siitä, kun kampaajani kuullessaan lähteväni vaihto-oppilaaksi Dominikaaniseen tasavaltaan sanoi: "Voi ihanaa, sit sä kuitenkin rakastut siellä ja tuot mukanas sellasen tumman ruskeesilmäsen poikakaverin". Tulevaisuuteni oli siis jo siinä vaiheessa ennustettu, vaikken sitä itse uskonutkaan. Nauroin vain että tuskinpa sentään.

En kuitenkaan ehtinyt olla maassa kuin kaksi päivää, kun jo ensimmäistä kertaa tavattiin. Oli kuuma elokuinen lauantaipäivä, kun host-siskoni, Sofian, ystävä, ja samalla ex-poikaystävä, tuli hakemaan meitä kavereineen kaupungille. Tämä ystävä sattui olemaan Carlos. Carloksella oli päällään sininen Adidaksen paita, harmaa lippis ja siniset farkut. Miksi minä sen muistan? Enhän muista edes ketä muita meidän kanssamme oli.

Carlos kavereineen teki minuun heti vaikutuksen. Olin aivan innoissani tutustuessani paikallisiin kivoihin ihmisiin... Olin ihan ihastunut heistä suurinpiirtein kaikkiin.

Carlos on myöhemmin kertonut, että häntä kävi sääliksi se ujo hymyilevä tyttö, joka oli joutunut sinne kaupungin laitamille siihen perheeseen, jolla ei ollut yhtään aikaa koko vaihto-oppilaalle. Niinpä hän päätti ottaa asiakseen kuljettaa minua mukanaan kavereidensa kanssa. Hakea minua toiselta puolen kaupunkia elokuviin, syömään, hengailemaan huoltoasemalle (!) tai minne tahansa. Tai puhua kanssani puhelimessa katkonaista espanjaa kaksi tuntia putkeen, vain viihdyttääkseen yksinäisiä iltojani laitakaupungilla.

Loppujen lopuksi itsekin ymmärsin kuinka surkeaa se olo host-perheessäni oli, vaikka he kovin mukavia ihmisiä olivatkin. He eivät olleet koskaan kotona, enkä saanut aina edes ruokaa, jonka vuoksi olin laihtunutkin niin paljon että housut tippuivat päältäni. Carlos tunsi jotain kummaa huolta ja vastuuta minusta, jonka vuoksi hän otti asian puheeksi kotonaan. Hän ehdotti vanhemmilleen, että joskos minä voisin muuttaa heille asumaan.

Kun hän ehdotti asiaa minulle, tunsin suurta helpotusta, mutta myös jonkin asteista paniikkia. Nythän meistä tulisi vähän kuin sisaruksia! Olihan se tälläiselle suomalaiselle pikkutytsylle ihan outoa että joku poika olisi niin huomaavainen ihan vaan ystävällisyyttään:

"Miksi Carlos on sellainen kuin se on..? Se on niin ihana ja mä en kehtaa myöntää sitä. Mä en halua, mutta en enää oikein onnistu... Se alkoi siitä, kun se sanoi uskovansa, että meistä tulee varmasti tosi hyviä kavereita. Kavereita. Kavereita. Kavereita..."
"Toivoin että se hetki kun meidän sormet kosketti, olisi kestänyt ikuisuuden... koska Carlos on niin mukava, fiksu, huolehtiva, turvallinen, vahva mutta herkkä, tunteellinen ja kaikenlisäksi niin sulonen, että sitä tekee mieli rutistaa ja kun se nauraa jokin mun sisällä liikahtaa...ja nyt mä kuulostan ihan pimeeltä, joten ahora, Eveliina, cool down ja toivo ettei kukaan tuu lukemaan tätä päiväkirjaa!"
Itse taisin siis olla jo täysin ihastunut, vaikken sitä edes itselleni halunnut myöntää. Carlos taas on sanonut, että halusi vain huolehtia minusta ja olla kiva kaveri. Myöhemmin olen saanut tietää, että samaan aikaan Sofia oli tunnustanut Carlokselle rakastavansa häntä edelleen. Uudesta poikaystävästään huolimatta.

"Sitten kun me tultiin kotiin ja Sofia oli jo avaamassa kotiovea, mä sanoin Carlokselle heippa pihalla. Se antoi mulle tietty poskisuukon ja mä, niinkuin sekin, otin sitä silleen selästä kiinni, mutta kun meinasin päästää irti, se piti kiinni. Ei paljon puuttunut, että me oltais vaan halailtu keskellä katua. Se otti mua vielä kädestä kiinni kun kävelin poispäin ja sanoi soittavansa huomenna. Onko se kaikille kavereilleen, siis naispuolisille, semmonen? Kun poistuin siitä hetkestä jona kaikki ympärillä tapahtuva tuntui olevan kaukana tajunnastani, Sofia pamautti oven jotenkin kummallisesti ja juoksi yläkertaan. No, se meni vessaan mutta kuitenkin mulle tuli sellainen olo kuin varastaisin siltä Carlosta. Enhän mä niin tee, mutta Sofia vaan tuntuu haluavan omistaa sen, vaikka ne eivät enää edes seurustele..."
Kaikesta kytevästä draamasta huolimatta minä muutin Carloksen kotiin. Yritin väittää itselleni Carloksen olevan vain kaveri. Carlos itse ei tainnut ymmärtää sitäkään vähää mistään.

Olin niin onnellinen uudessa host-perheessäni. Kaikki olivat niin ihania ja kaikki oli niin mukavaa.

Sofia ei enää puhunut Carlokselle, mutta siitä minä en tiennyt yhtään mitään. Itse en edes uskaltanut soittaa vanhalle host-perheelleni. Viimeisen viikon aikana host-mamani ei ollut puhunut minulle sanaakaan. Luulin hänen suuttuneen kuultuaan järjestön kautta että halusin vaihtaa perhettä. Viimeisenä päivänäni ennen muuttoa sainkin tietää että hän oli autuaan tietämätön koko asiasta, vaikka minulle oltiin luvattu etten joudu itse huonolla espanjallani selittämään tilannetta. Lähtö siis tapahtui vähän sekavissa tunnelmissa, mutta he ymmärsivät kuitenkin miksi vaihto oli parasta.

Nyt kun olin jo valmiiksi Carloksen kotona, eikä minua tarvinnut hakea toiselta puolen kaupunkia, liityin tietenkin joka ikiseen vapaaseen hetkeen Carloksen elämässä. Meillä oli niin kivaa yhdessä, että olin ihan pyörällä päästäni. Muistan, kuinka muu perhe katsoi meitä pyöritellen silmiään, kun hihittelimme toisillemme lounaspöydässä. Eikä sille hihittelylle ollut edes mitään syytä. Eikö se jo siinä vaiheessa ollut aika selvää?

Meille itsellemme se kuitenkin selkesi vasta myöhemmin, kun eräänä perjantai-iltana jäimme juttelemaan kaksistaan. Löhöilimme olohuoneen sohvalla, kun minä nojasin pääni Carlosta vasten. Tunsin, kuinka Carloksen sydän hakkasi ihan hulluna. Nostin pääni pois, katsoin Carlosta ja kysyin: "Tiesitkö että sun sydän lyö ihan älyttömän nopeesti, ootko sä ihan ok?"
Carlos vastasi olevansa enemmän kuin ok, koska minä olin niin lähellä. Laitoin käteni Carloksen rinnalle tunteakseni uudestaan. Tudum tudum tudum tudum...
Olimme molemmat pitkän aikaa hiljaa, katsellen toisiamme, kunnes vihdoinkin uskalsimme suudella. Sitten siitä ei meinannut loppua tullakaan...

Olin ihan onnesta sekaisin ja niin oli Carloskin. Tuo alun sekopäinen siteeraus Carloksen kirjeestä on juuri muutama päivä tapahtuneen jälkeen. Olimme silti tietoisia, että koko juttu oli ihan hullua. Minä olin vaihto-oppilas, joka asui hänen kotonaan...

Pidimme siis koko asian salassa kaikilta muilta paitsi parhailta kavereiltamme, joiden kanssa kuljimme lähes joka päivä. En tietenkään halunnut asioiden muuttuvan. Olin niin onnellinen uudessa perheessäni. Tiesin, että ei ollut mitenkään yleisesti hyväksyttävää, että tyttö- ja poikaystävä asuisivat samassa kodissa.

Voitte kuitenkin aavistaa, ettei niin tunteikasta ja palavaa ihastusta, rakkautta, voinut pitkään salassa pitää. Luulen Carloksen äidin jo aavistaneen koko asian, kun Carlos sen hänelle kertoi, ollessaan ihan epätoivoisena eräänä yönä, kun minua ei kuulunut kotiin illanvietosta johon Carlos ei ehtinyt mukaan. Voi millaista draamaa kaikki silloin olikaan!

Carloksen vanhemmat ovat kuitenkin aina olleet todella avoimia ja ymmärtäväisiä. Meidänkin juttu lopulta hyväksyttiin. Enhän kuitenkaan vaatinut mitään. Halusin olla niinkuin siihenkin asti. Viettää perhe-elämää, käydä koulussa, hengailla (Carloksen) kavereiden kanssa, nukkua omassa sängyssäni Carloksen pikkusiskon huoneessa, olla siis "kiltisti"... Sillä lisäyksellä, että olin ihan älyttömän rakastunut.

Niin se vuosi kului, yhdessä joka ikinen päivä, kunnes eron hetki koitti. Jotain niin voimakasta meidän välillemme jäi, niin paljon hyviä muistoja, että tuhannet kilometritkään ei meitä voineet erottaa.

"Mi amor por ti, Eveliina, no tiene fronteras, no importa la distancia, porque es puro de verdad"
(Rakkaudellani sinuun, Eveliina, ei ole rajoja, välimatkalla ei ole merkitystä, koska se on oikeasti aitoa)

Helppoa se ei ollut, eikä kaikki nämä vuodet mitään pelkkää ihastusta ja rakkautta. Voi kuinka paljon vihastusta ja huutoa on myös mukaan mahtunut. Ovien paiskintaa ja haukkumista... mutta, ei kuitenkaan mitään minkä yli ei olisi päästy. Halu olla toisen kanssa on edelleen yhtä voimakas kuin silloinkin.


Siitä, miten asiat vaihto-oppilasvuoden jälkeen järjestyi, olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin tässä postauksessa:

http://eveluna.vuodatus.net/blog/1203431/latinomies/

Haasteeseen kuului myötätuntopisteet aseellisista ryöstöistä ja appivanhempien huoneessa nukkumisesta. Nämä kaikki ja paljon muuta on vuosien varrella koettu. Sen lisäksi että todellakin vein Carloksen Sofialta. Vuosia meni ennen kuin Sofia varsinaisesti puhui Carlokselle. Minä näin häntä viimeksi McDonald'sin jonossa joskus vuonna 2005. Hänellä oli pieni poikavauva, sen samaisen poikaystävän (nykyisen miehensä) kanssa, jonka kanssa seurusteli jo silloin vuonna 2000...

SHARE:

10 kommenttia

  1. Voi miten koskettavan ihana tarina, kuin jostain romanttisesta películasta! :) Löysin blogisi pari päivää sitten ja tajusin joskus vuosi sitten lukeneeni jotain toista blogiasi espanjaksi.. tajusin myös olevani Carlosin kolleega viime kesältä (ja viime lauantailta) satamasta, kun ihmettelin, että on jotenkin tutun näköinen naama.

    VastaaPoista
  2. Hehhee, vähänkö hauskaa. Kysyin Carlokselta ennen tän jutun julkaisua, että haittaako jos laitan tällästä henk. koht. juttua tänne. Se kysyi että kuka sitä lukee ja mä vastasin että ei varmaan kukaan kenet sä tuntisit. :D:D Pieleen siis meni, mutta eipä se haittaa. Kivaa kuulla! Täytyykin siirtyä lueskelemaan tästä sun blogia ;)

    VastaaPoista
  3. En tosiaan ehtinyt kommentoida blogiisi ennen kuin julkaisit tämän viimeisen jutun.. :)

    VastaaPoista
  4. Voi dios santo, así o mas tiernos?!! En kestä, miten ihania te olette! Ah ja teinidraamat, kirjeet ja kaikki!! Kiitos tästä, menen nyt pyyhkimään pari kyyneltä...

    VastaaPoista
  5. Aaaah voi, kun tämä oli kovin liikuttavaa!!! Ja vielä tuo puutarhamansikka :D Ihanaa! <3

    VastaaPoista
  6. Iiih :D
    Juu, kirjeet ja kaikki! Nyt on siirrytty ihan aikuisdraaman puolelle... Tällänen muisteleminen tekee itsellekin hyvää. Tekee niin mieli rutistaa toista kun miettii että hei, me ollaan edelleenkin ne saman tyypit, jotka sillon sydän pamppaillen ujoina katselivat toisiaan.. Tossa se mun mansikkani nyt löhöö kalsarisillaan <3

    VastaaPoista
  7. <3 <3 <3

    Ai että mikä tarina! piip007 sanoi sen kyllä parhaiten! :)

    VastaaPoista
  8. Aivan ihana tarina teillä, koskettava! <3 Ja mikä parasta, se yhä jatkuu :))

    Nyt on pakko mennä lukemaan jatkot tuolta vanhasta blogistasi, johon linkkasit!

    VastaaPoista
  9. Oih ja voih...:) Koskettava tarina.

    VastaaPoista

© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig