Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Pizzaa haalareissa lattari-tyylisestä kebab-intialaisesta

Päivän parhaat:

  • Klo 7:45 am, ala-astelainen pikkujäbä teki kotiläksyjä bussissa. Katselin sivusta huvittuneena koululaisen paniikkia ja toivoin omien huolieni olevan samaa laatua... vaikken koskaan haluaisikaan palata takaisin kouluikään.


  • Tosin "kouluiästä" en ole edelleenkään päässyt eroon. Omasta aikuisten koulustani on sentään helppo tehdä pieniä pakoretkiä kesken tuntien. Tänään pistin ihan överiksi ja lähdin kesken höyläämisen, työhaalarit päälläni, läheiseen intialais-kebab-salaatti-falafel-paikkaan pizzalle. Yksin. Paikka muistutti jotenkin kummasti lattareita, pizza oli hyvää ja omistajat hauskoja. Olin tietenkin ainoa asiakas.


  • Päivän päätteeksi olin niin koomassa, etten meinannut jaksaa lähteä pois koululta. Katselin maalaamon ikkunasta ihanaa auringonlaskua ja sain päähäni oikean kuningasidean, koskien seuraavia kuukausia... mutta siitä lisää huomenna. Katsotaan nyt saanko muodostettua tästä ihan oikeesti hyvän idean, vai onko ilta-aurinko hämännyt vähän tätä tämän hetkistä loistoa.


SHARE:

tiistai 30. elokuuta 2011

Päivän paras: Jari Sillanpää-fiilis

Päivän kohokohdat:
  • Neljä tuntia kestäneen julkaisutilaisuuden kahvitauko. Ilman sitä kahvikupillista olisin nukahtanut auditorioon, vaikka asia olikin mielenkiintoista. Kun ei yleensä juo kahvia, niin siitä saa paljon paremman hyödyn! Työkaverini muuten torkahti muutamaan otteeseen... Todettiin, että kun on tottunut liian hektisiin työpäiviin, on todella vaikeaa istua hiljaa paikallaan monta tuntia putkeen... nukahtamatta.


  • Kotimatkan pelastus, "kaduilla tulee, asfaltti kiiltää"-fiilis. Rakastan (salaa) iskelmiä, varsinkin tätä Jari Sillanpään mahtavaa syksyistä loilotusta. Haha. Parasta syksyn sateessa ja tuulessa on märkään katuun heijastuvat valot. Matka kului paljon kivuttomammin kuin eilen. Saattoi tosin johtua osaksi myös siitä, etten mennyt metrolla. Yleensä Sörnäisten kohdalla iskee inhotus, kun joutuu vaihtamaan kulkuneuvosta toiseen ja ravaamaan niitä ankeita käytäviä päivät putkeen.


  • Täysi tyhjä karkkipussi olohuoneen pöydällä. Terveellinen ja ravitseva iltapala. Hups. Ehkä pitäisi tästä lähteä keittiön puolelle saalistamaan jotain oikeeta ruokaa...

SHARE:

maanantai 29. elokuuta 2011

Kotimatka tylsä, harmaa, sateinen...

Maanantai-ilta. Kotimatka. Tylsä. Harmaa. Sateinen. Nothing more to say.







SHARE:

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Sateenkaari päättyy Kivenlahteen


No niin. Nappulat, sumutteet ja siirapit ovat tehneet tehtävänsä. Voisin jopa väittää olevani taas terve, vaikka eilen melkein pökerryinkin Lidlin käytävälle... Tänään kuitenkin olotila oli jopa niin hyvä, että lähdin yksinäni pienelle kävelyretkelle lähimaastoon. Otin kameran mukaani, tarkoituksenani käydä salaa kuvailemassa yhtä takapihaa, jolta bongasin tässä kerran kaksi isoa palmua!

Siinä matkan varrella narsisti-minäni pääsi kuitenkin vauhtiin ja tuli taas kerran räpsittyä itselaukaisimella ihan liian monta turhaa kuvaa omasta naamasta (eikös nää jutut olis voinut jättää sinne teini-ikään?) sillä seurauksella, että kun sadepilvien takaa taivaalle ilmestyi sekä aurinko että upea sateenkaari, kameran akku alkoikin jo vilkkua punaisella. Säntäilin siinä sitten ympäriinsä, muutaman rannalla seisovan kalastajan naureskellessa vieressä, yrittäen löytää hyvää kuvakulmaa sateenkaari-otoksiini. Lopputulos oli kuitenkin se, että akku tietenkin simahti ennen kuin olin saanut yhtäkään sekä tarkkaa että hyvää otosta... siitä palmusta puhumattakaan.
SHARE:

keskiviikko 24. elokuuta 2011

50 asiaa minusta ja matkailusta

Näin tämän jutun Annikan blogissa ja päätin, että minunkin on ihan pakko tehdä sama, vaikken olekaan matkustanut läheskään niin paljoa. Ulkomaat, vieraat kulttuurit ja kielet ovat kuitenkin niin rakkaita asioita minulle, että alan mielessäni ihan hihkumaan kun luen toisten hauskoja kokemuksia... Kerran kirjoitin blogiini tekstin 100 asiaa minusta, jossa varmasti oli osa näistäkin jutuista, mutta monet ikimuistoisimmat hetket tapahtuukin juuri matkustellessa, eli kaipa tässä nyt on lupa vähän toistaa itseään :).

1. Sain ensimmäisen passini vasta 15-vuotiaana. Sen jälkeen pisin yhtäjaksoinen Suomen rajojen sisäpuolella viettämäni aika on ollut alle 5 kuukautta.

2. Rakastan lentokenttiä. Saan aina samanlaisen helpotuksen tunteen kentälle saapuessani kuin yleensä kai ihmiset tuntee kotiin saapuessaan.

3. Poikkeukseksi voisi laskea New Yorkin JFK:n, jossa olen tuntenut niin suurta ahdistusta, että melkein itkin riemusta päästessäni lentokoneeseen. Takana tosin oli 28 tuntia odotusta, johon sisältyi 4 lähtöselvitystä sekä kolme epäonnistunutta lähtöä. Syynä ihki-ihanat stand by-liput.

4. Samaisella JFK-välietapilla hiivimme pariksi tunniksi American Airlinesin työntekijöiden lepohuoneeseen nukkumaan, jossa meitä luultiin AA:n argentiinalaisiksi lentovirkailijoiksi. Olimme tietämättämme valinneet juuri sopivat vaatteet, sattumalta jopa samanväriset kauluspaidat. Annoin pienen väärinymmärryksen mennä läpi.

5. Stand by-lentäminen on vastoinkäymisistä huolimatta aivan parasta. Siihenhän sisältyy parin kympin lisämaksulla ykkösluokan paikat. Lukuisien business-lentojen lisäksi olenkin lentänyt kaksi kertaa Atlantin yli vaakatasossa peiton alla koisien, Bosen noise cancelling-kuulokkeet korvilla. Huono puoli on se, että paluu turistiluokkaan on sitäkin karvaampi.
6. Parhaat matkustuskaverit löytyvät kuitenkin sieltä koneen peräpäästä. Ikimuistoisimpia vieruskavereitani ovat olleet mm. oksentava mummo, eurooppaan matkalla ollut seksityöläinen (joka myöhemmin esitteli minulle upeaa takapuoltaan Schipholin vessassa) sekä dommarilainen automekaanikko, jonka oli aivan pakko saada pitää minua kädestä kiinni ja antaa omakohtaisia vinkkejä aknen hoitoon, kuten poikaystävän sperma.

7. Lentokenttänukkumisesta minulla on useampikin kokemus. Kivuttomin niistä on ollut ehdottomasti Düsseldorf. Sen ovat myös huomanneet monet muut matkustajat. Lievästi sanottuna emme olleet yksin. Tekemistä riitti myöhään yöhön ja mukavia penkkirivejä sekä jopa sohvia oli joka paikassa!

8. Junalla reissaamisessa olen lähes noviisi. Pisin junamatkani on väliltä Barcelona-Pariisi. Ikimuistoisen matkasta teki junan loputtomiin jatkuva kapea käytävä, tyhjät kilisevät viinipullot kädessäni sekä pilkkopimeän maiseman keskelle ilmestynyt linna. Olotilani oli sen verran sumea, että mietin edelleenkin nähneeni näkyjä.

9. Bussimatkoista paras lienee uudelta vuodelta 2000, väliltä Varsova-Tallinna. Kohokohtana salainen pussailu italiaanon kanssa makuupussin alla. Villasukat vain pilkistivät vastapäisiltä istuimilta. Rajatarkastajien katseet olivat tuimia. Passeja vietiin ja tuotiin edes takas.

10. Autoilun kohokohdat sijoittuvat luultavasti kaikki Dominikaaniseen tasavaltaan. Hauskin matka halki maan taisi olla eräänä heinäkuisena lauantaina, kun tiepinnan lämpötila oli sitä luokkaa, että rengas hajosi kolme kertaa!

11. Ei suinkaan tule unohtaa mopolla matkustamista. Siitä mainittakoon ikimuistoinen vuoren ylitys Samanan niemimaalla. Kuskimme olivat paikallisia mopotakseja, jotka vetivät pitkin kiemurtelevaa vuoristotietä maksiminopeudella. Itse pidin kuskistani kiinni lähes hämähäkki-otteella, kun taas matkakaverini Anni piti toista kättään tarakalla, toista olkalaukullaan. Naamasta päätellen Annilla oli hauskaa, mutta takaapäin katsottuna meno oli sen verran hurjaa, että pulssini kävi varmaan pienillä ylikierroksilla.

12. Kuten monet muutkin maailmanmatkaajat, rakastan karttoja. Siitä syystä suunnistaminen jätetäänkin yleensä minun huolekseni. Kerran juoksutin seitsämää matkakaveriani pitkin Los Angelesin Downtownia. Ihmettelen edelleenkin miten onnistuin juostessa löytämään läpi tuntemattoman kaupungin, ehtien juuri ja juuri viimeiseen metroon ylös Hollywoodiin hotellillemme. Olimme olleet Heroes del Silencion muistokiertueen keikalla LA Galaxyn stadionilla kymmenen tuntia putkeen, puskien ja tuuppien hullaantuneita meksikolaisia Heroes-faneja taaksepäin ihmismassassa. Väsymys oli sitä luokkaa, että kukaan meistä ei unohda sitä juoksua viimeiseen metroon läpi kuolleen Downtownin. Missään ei näyttänyt olevan ketään!

13. Kehittyneestä sisäisestä navigaattoristani huolimatta olen eksynyt muutamaan otteeseen. Pahiten varmaankin Puolassa. Olen ystäväni kanssa ikuisesti kiitollisuudenvelassa valkovenäläiselle munkille, joka johdatti meidät pois joltain Varsovan pahamaineisilta kulmilta. Pakoreittimme kulki läpi maanalaisten käytävien, kujien ja kojujen. Muistoissani näen vain vilauksia paikoista ja kasvoista, joita en edes tajunnut silloin pelätä.

14. Kaikista näkemistäni kaupungeista parhaan maininnan saa New York. Niin paljon nähtävää ja tehtävää, vieläkin, vaikka olen käynyt neljä kertaa. En kuitenkaan haluaisi asua siellä.


15. Vaikuttavin on silti ollut Pariisi.

16. En kuitenkaan voi olla huomioimatta Barcelonaa. Barcelonan tunnelma, varsinkin helteisinä kesäiltoina, sitä ei voita mikään.

17. Ymmärrän siis täysin miksi kaikki pitää näistä edellämainituista.

18. Lontoossa en ole käynyt. Syystä että tuo toinen puolisko joutuisi hommaamaan sinne erikseen viisumin...

19. Pakettimatkalla olen ollut vain kerran, tänä kesänä Turkin Antalyassa.

20. Varasin matkan 16 tuntia ennen lähtöä.

21. Meitä ei oltu buukattu koneeseen, ei myöskään paluulennolle. Paikat onneksi löytyi molemmilla kerroilla, tosin eri puolilta konetta. Pointsit Deturille.

22. Matkan paras läppä oli retki Pamukkaleen. Me plus bussilastillinen ruotsalaisia. Olin ihan fiiliksissä kun ymmärsin lähes kaiken mitä ruotsinkielinen matkaoppaamme puhui, vaikken ole käyttänyt ruotsia sitten lukion. Pamukkalessa oli silti uskomatonta, vaikka turistit ovatkin pilanneet koko paikan.
23. Parasta Antalyassa oli istua vanhassa kaupungissa, katsella merelle ja kuunnella kaikkialta kaikuvia rukouskutsuja.

24. Olen lentänyt Norjaan kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla lentomatkani maksoi vähemmän kuin junalippu kentältä Osloon.
25. Halvin lentomatkani on kuitenkin ollut Santo Domingo-New York-Santo Domingo. Sitä ei koskaan veloitettu tililtäni.

26. Lensin sinne koska jouduin poistumaan maasta kun en voinut enää uusia turistiviisumiani.

27. Varsinaisen oleskelulupani hankittua annoin senkin mennä umpeen. Oleskelin maassa vuoden ilman mitään lupia, mutta pääsin pois maasta maksamatta penniäkään (on hyvä olla suhteita lentokenttävirkailijoihin)...

28. Minut on viety passintarkastuksesta kuulusteltavaksi kahteen otteeseen. Kerran Santo Domingossa, kerran Miamissa.

29. Pimeillä Miami Beachin kaduilla haahuillessamme törmäsimme kerran Chayanneen (lattaripopin kuninkaallisia).

30. Parasta asiakaspalvelua olen saanut (kappas vaan) Jenkkilässä. Aina.

31. Los Angelesista en yleisesti ottaen tykännyt. Poikkeuksena Santa Monica. Sinne haluaisin uudestaan.
32. Nopeuttaakseni matkaamista olen ollut 35 päivää reissussa mukanani vain käsimatkatavarat.

33. Samalla reissulla matkustin 11 eri lentokentän kautta.

34. Matkustaessani luottokorttini tiedot on kopioitu kolmeen kertaan.

35. Tavaroitani ei kuitenkaan ole varastettu kertaakaan, eikä matkalaukkuni ole koskaan jäänyt minnekään.

36. Jätin kerran viuluni Charles de Gaullen lentokenttäbussiin. Terminaalissa huomasin kun joku ihana matkustaja juoksi perässäni viuluni olallaan. Thank God (ja isille ei sit kerrota).

37. Asustelin Dominikaanisessa tasavallassa yhteensä kuusi vuotta, mutta kävin vain noin kilometrin päässä Haitista. Shame on me.

38. Lempipaikkani koko saarella on Playa Bonita / Playa Coson.

39. En koskaan ole päässyt kiipeämään Karibian korkeimmalle huipulle, Pico Duartelle, koska olen aina tullut sairaaksi juuri ennen jo maksettua ryhmämatkaa. Sekin kolmeen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla toisten vaeltaessa vuoristolla, minä makasin sairaalassa...

40. Matkustimme kerran autolla Barcelonasta Madridiin, välietappina Zaragoza. Taivas oli pilvetön koko matkan, paitsi saapuessamme Zaragozaan. Koko kaupunki oli niin sumuinen, että välillä emme nähneet kuin pari metriä eteenpäin. Jäimme yöksi Zaragozaan. Seuraavana aamuna päästyämme pois Zaragozasta, alkoi aurinko taas paistaa pilvettömältä taivaalta. Tuntui kuin olisimme heränneet unesta.

41. Ikimuistoisimman yön Espanjassa olen viettänyt Tarragonassa puiston penkillä. Myöhästyimme viimeisestä junasta Barcelonaan, koska meillä oli niin hauskaa ajellessa törmäysautoilla Port Aventuran huvipuistossa Saloussa.

42. Saloun hiljaiselta juna-asemalta pääsimme onneksi bussilla Tarragonaan. Pimeässä bussissa kaksi marokkolaista miestä lauloivat niin ihanan duettoversion Aicha-biisistä, että jopa Khaled kalpenee rinnalla. Upea tunnelma.


43. Italiassa olen viettänyt yhden yön. Milanossa. Kärsimme niin pahasta jet lagista, että hotellipoika joutui tulemaan herättämään meidät, koska olimme nukkuneet yli check out-ajan.

44. Matkavakuutuksesta ei ole ollut minulle kertaakaan hyötyä, edes Dommarin ameeba- tai dengue-episoideissa. Sairaalakäynnit meni loppujen lopuksi kirurgi-"sedän" piikkiin ja vakuutusyhtiö sai pitää penninsä. Silti maksan vakuutusta kestona.

45. Minulle on muodostunut pakkomielle ostaa matkaopaskirja jokaisesta isosta kaupungista johon matkustan. Suosikkejani ovat ne sellaiset alueittain jaetut kirjaset, joista aukeaa kartta jokaiselta aukeamalta.

46. Toinen matkamuistosuosikkini on magneetti. Esitän kuitenkin sen verran kultturellia, että ostan niitä mieluiten museoista.

47. Louvren kokoelmia kunnioittaen, suosikkimuseoni on kuitenkin Museo del Prado. Magneettini sieltä on La Maja Desnuda. Syytän maja-fiksaatiostani Jostein Gaarderia.

48. Olen kai kasvanut niin levottomaksi sieluksi, että minulla on aina pakko olla suunnitelmissa joku matka, muuten elämä tuntuu ihan tylsältä.

49. Seuraavaksi haluaisin matkustaa Prahaan, mutta tiedän päätyväni kuitenkin taas Barcelonaan. Kiitti vaan kaikille Santo Domingon muuttolinnuille.


50. Kaukomatkailu on kuitenkin suurin kaipuuni. Eikä pelkästään matkailu. Haaveissani asustelen vuoroin Uudessa-Seelannissa, Kanadassa tai Etelä-Amerikassa. Joskus haluaisin myös matkustaa junalla Venäjän halki Kiinaan...

Ps. Arvatkaa kestikö kauan kun kirjoitin ja kaivoin näitä kuvia? :D Joukosta löytyi pari helmeä jotka olisin voinut lisätä erääseen tiettyyn viime viikon postaukseen. Sain tolta kalsari-tyypiltä luvan julkaista ne nyt kuitenkin.. Liittyyhän ne minuun ja matkailuun. Hih hih.


SHARE:

Vaikka vuoksesi myrkkyä joisin

Nyt päätin että tästä rutosta on päästävä vihdoinkin eroon. Defenssit kuntoon. Antioksidantteja kourakaupalla, vaikka myrkkyä juomalla.

Tänään mustikka-rosmariinipirtelöä.


Tästä lähin lupaan taas ottaa ne ravintolisät. Aina. Selvästikään en ilman niitä pärjää.
SHARE:

tiistai 23. elokuuta 2011

Ei kaikkea voi muistaa... kuten avaimia tai veden juontia

Tein sen taas. Ostin pullon AriZonaa. On se nyt vaan ihan tyhmää ostaa toisella puolen maapalloa tehtyä jääteetä lasipullossa ja maksaa siitä vielä 4 euroa. Sen takia että se tulee niin söpössä pullossa. Tai sen takia että sitä silloin joskus oli tapana ostaa siellä rapakon toisella puolella. Silloinkin sen takia että se oli niin kauniissa pullossa.

No, onhan se oikeesti hyvääkin, mutta silti. Niin, ja AriZona ei edes halua olla multikansallinen yritys. Eikä hirveesti edes mainosta, vaan panostaa laatuun. Eli kai se loppujen lopuksi on parempi AriZona kuin vaikka Nestea... mutta, oikeastaan, miksei vain joisi vettä hanasta?

Miksi mulla on aina ihan hirveä jano kun saavun Kamppiin? En edes halua tietää kuinka paljon rahaa olen tuhlannut siinä K-marketin kioskilla. Huoh...


Tänään oli vähän parempi päivä. Tosin aamulla väsytti niin paljon että melkein soitin töihin etten jaksa tulla. Sitten kun järjen valo vihdoin syttyi, olinkin jo niin myöhässä että rynnin vain talosta ulos, jättäen tietenkin avaimet kotiin.

Koulussa sitten jouduin hihhuloimaan ympäri taloa hyppien ja heiluen ikkunoiden edessä kun kukaan ei kuullut puhelintaan siinä työsalin mekkalassa. Bonuksena nykyään ihan kaikkien ovien on oltava kiinni koko ajan paloturvallisuussyistä. Jäinkin sitten jumiin useampaan otteeseen eri tilojen väliin. En olisi siis päässyt edes ulos omin avuin. Mitäs jos se tulipalo syttyisi silloin eikä kukaan muu olisi lähettyvillä?

Pääsin sentään kotiin. Tehtiin Carloksen kanssa treffit metroasemalle. Minä juoksin metrosta ulos, Carlos heitti avaimet käteeni, manasi huolimattomuuttani ja juoksi toisesta suunnasta tulevaan metroon jatkaen matkaansa pelikentälle. Aika sujuvasti. Arvatkaa oliko tää tehty joskus aikaisemmin?

Juu, oli.
SHARE:

maanantai 22. elokuuta 2011

Ei niin täydellinen päivä

Tänään alkoi arki. Se 7-22 arki. Melkein kuin Alepan aukioloajat... ja sehän nyt on aina auki! Oli kyllä ihan kivaa mennä kouluun, mutta muuten päivä ei mennyt oikeen putkeen.

Töissä tapahtui pieni "työtapaturma". Puhelimeni (siis oma, eikä hitto vie se työpuhelin) sinkosi lattialle. Nyt se on kaputt.


Koulussa liimaillessani koivukappaleita viimeisillä voimillani (puristimien kiristys vaatii vähän habaa), ulkona alkoi pikkusen sataa ja ukkostaa. Siis silleen melkein trooppisesti sataa ja ukkostaa.


Mulla ei tietenkään mitään sateenvarjoja ollut, mutta ulos oli pakko lähteä jos aioin ehtiä Elisalle viemään puhelintani huoltoon. Kastuin hieman...

Elisalla odottelin tyynen rauhallisesti katsellen kuinka kotibussit vuorotellen saapuivat ja lähtivät siitä vierestä... Kun vihdoin oli vuoroni, päivän viimeisenä asiakkaana, sain kuulla että puhelin kannattaisi viedä suoraan Nokian liikkeeseen, koska sieltä saa kustannusarvion heti. Elisan kautta pelkkää arviota joutuu odottamaan kaksi viikkoa ja puhelimen korjaukseen kuluu toiset kaksi... ja lainapuhelimet on kaikki kierrossa. No, positiivista on kuitenkin se, että sen sentään VOI korjata! Ei tosin mitään ihan ilmaista puuhaa...

Kun vihdoin pääsin kotiovelleni, oli mainostenjakaja kuin piruuttaan jättänyt vielä tuon pienen vaivattoman pyyntöni huomioimatta. Toista kertaa kolmen päivän sisään. Noh, en ole mikään nipottaja, enkä kuole parista mainoksesta, mutta c'moon! Se lappu on siinä sen takia että mä en oikeesti lue niitä.


Olo oli kuin vanhalla rätillä kun pääsin sisään. Märkä. Nälkä. Vilu. Väsy. Nenä tukossa. Jalkojakin sattuu. Pari kyyneltä vierähti poskelle. Tätä tää nyt taas on.

Sitten jostain keittiön uumenista kuului tervehdys: "Oho, tuhosin tiskirätin". Ei siinä auttanut muu kuin nauraa.

SHARE:

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Pienempi kuin kolme

Ihan kiva kun toinen näkee asiat matemaattiselta kannalta, mutta hei, ei me nyt niin vanhoja olla!
Olin laittanut Carlokselle viestissä <3. Sitten se kysyi multa että "mikä se pienempi kuin kolme oli?"

Siis tyyppi joka lukee joka päivä facebookia ja on aloittanut chattailun jo muinaisilla icq-ajoilla. Voiko tollanen mennä muka noin täysin ohi? Ilmeisesti.

<3
SHARE:

lauantai 20. elokuuta 2011

Bruukkikierroksella

Lähdettiin tänään pienelle lähiseuturetkelle Raaseporiin. Navigaattori tosin ohjasi meidät Volvo Centerin pihaan parin kilometrin päähän Billnäsin ruukista. Kenties Raaseporin keskipiste? Noh, saatiinpahan ainakin hyvät naurut.

Löysimme sentään ihan ilman navigointiapuakin sekä Billnäsin ruukille että Fiskarsiin ja sieltä vielä Tammisaareen. Billnäsissä oli hieman kuollutta ja muutama remotti käynnissä, joten matkamme jatkui aika pian Fiskarin alueelle. En muuten edes tiennyt että Fiskarsin suomenkielinen nimi on Fiskari. Oikeesti, sanooko kukaan Fiskari? Kuulostaa ihan hassulta.

Oli ihan mielenkiintoista nähdä Fiskarin (!) käsityöläispaikkoja. Kävin kurkkimassa muutaman pajan ikkunoista sisään ja löysin ihanan puutyöverstaankin. Voisin kyllä kuvitella itsenikin johonkin sinne tehtailemaan omia huonekalujani... hmm. Saapa nähdä. Käytiin tietenkin myös lueskelemassa vähän Fiskars-historiaa ja ihailemassa Engelin piirtämiä julkisivupiirustuksia (itse rakennus oli kääritty pakettiin, just my luck).

Tammisaaressakaan en ollut koskaan käynyt, joten pitihän sitä sitten vielä ajella sinne asti. Oli muuten ihanaa huomata miten paljon niitä tammia oikeesti sillä seudulla on. Puufanina oli pakko ottaa parit kuvat myös itse tammista. Harmi vaan että fiksuna tyttönä olin jättänyt kameran muistikortin kiinni tietokoneeseen. Sain jopa kuusi kuvaa otettua kameran sisäiseen muistiin, jonka jälkeen piti tyytyä nokialaiseen...



Löydettiin myös ihana pihakahvila, Cafe Gamla Stan, jossa syötiin tosi hyvät mansikkapiirakat. Kahvit tarjoili Bosse Andersson, jonka tytöllä on ainakin nätti lauluääni:

SHARE:

torstai 18. elokuuta 2011

Rantakioskin katoksen alla on hyvä haukkoa happea

No niin, aamulla uusi yritys palata töihin. Eiköhän tässä nyt ole ihan tarpeeksi sairasteltu? Yskänsiirappia on siemailtu maksimimäärissä, mutta eipä tuo 30 euron tonkka näytä paljoa tyhjenneen. Voihan sen ajatella niin, että onpa ainakin seuraavaa kertaa varten valmiina, mutta kuka nyt haluaisi suunnittella jo seuraavaa sairastumistaan?! Minulla se on ainakin tähän mennessä mennyt niin, että kun seuraava flunssa iskee, on vanhat yskänrohdot vanhentuneet jo aikoja päiviä. Toivottavasti tälläkin kertaa.


Tuossa iltapäivällä huomasin, että takalistonikin alkaa olla sen verran puutuneessa tilassa, että kohta en enää edes pääse sohvalta ylös. Päätin siis testata raikkaan ilman ja pienen kävelyn vaikutusta olotilaani.


Ensimmäiset kaksisataa metriä pelkäsin pyörtyväni. Päässä huippasi ja tuntui kuin olisin katsonut ulkomaailmaa jostain kuplan sisältä. Kauhistuin että eihän tää voi olla totta, mutta totesin sen johtuvat vaan omasta idioottimaisuudestani. Eipä ollut tullut hirveesti syötyä koko päivänä, vaikka mites sitä muuten tervehtyisi kuin pumppaamalla itseensä energiaa, vitamiinia ja ties mitä hivenaineita ja muita.


Eipä mennyt muutenkaan ihan suunnitelmien mukaan tuo pieni ulkoiluretki. Juuri kun olin päässyt rantaan asti, alkoi sataa ihan urakalla. Ei siinä sitten muu auttanut kuin käpertyä rantakioskin katoksen alle odottelemaan sadekuuron loppumista. Kastuminen ei ehkä olisi ollut mikään paras vaihtoehto tässä vaiheessa. Siinä sitten kyykistelin puolisen tuntia miettien maailmaa ja soittaen Carlokselle surkeasta kohtalostani...


Mutta, loppu hyvin, kaikki hyvin. Tummat pilvet väistyivät auringon tieltä, tuoden taivaalle upean kontrastin. Ilma oli ihanan raikas ja puutkin näyttivät niin mahdottoman kauniilta valonsäteitä vasten. Räpsin vähän kuvia ja lähdin talsimaan takaisin sisälle. Siellä minua odottikin ihan paras ylläri. Carlos oli juuri tullut töistä ja ostanut minulle kotimatkalla kunnon aterian riisiä ja sitruunakanaa, omaa torstaivakiolounastaan, josta olen tähän asti saanut vain kuulla miten herkullista se on...


SHARE:

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Mi kultaseni, mi apinoija, mi onni


Eilisen postauksen johdosta sain haasteen kirjoittaa meidän rakkaustarinan... Tietämättä mistä sen aloittaa, päätin kaivaa esiin lisää aarteita. Kirjeitä, kortteja, nenäliinoja, paperinpalasia... Carlokselta. Tässä ote ihka ensimmäisestä:

Te quiero decir tantas cosas, que no sé cómo empezar. No sé qué decir... Solo quiero decir que te quiero mucho, casi te amo.
Haluan sanoa niin monta asiaa, etten tiedä mistä aloittaa. En tiedä mitä sanoa... Haluan vain sanoa että tykkään sinusta paljon, melkein rakastan sinua. Olet...
Eres mi kulta, mi rakkaus, mi kultaseni, mi apinoija, mi onni, mi tyytyväisyys, mi punapää, mi kauneus, mi tyttö, mi taika, mi viehätysvoima, mi sunday, mi luna, mi sokerileivonnaiset, mi puutarhamansikka, mi innoitus, mi sydän, mi kaksonen sielu, mi hilpeä, mi hullu.
Mi kaikkensa. Todo.

Kaikki.

Carlos oli käynyt vohkimassa sanankirjan huoneestani. Etsinyt kasan sanoja, jotta voisi sanoa minulle jotain äidinkielelläni.

Mutta mistä kaikki alkoi? Luultavasti siitä, kun kampaajani kuullessaan lähteväni vaihto-oppilaaksi Dominikaaniseen tasavaltaan sanoi: "Voi ihanaa, sit sä kuitenkin rakastut siellä ja tuot mukanas sellasen tumman ruskeesilmäsen poikakaverin". Tulevaisuuteni oli siis jo siinä vaiheessa ennustettu, vaikken sitä itse uskonutkaan. Nauroin vain että tuskinpa sentään.

En kuitenkaan ehtinyt olla maassa kuin kaksi päivää, kun jo ensimmäistä kertaa tavattiin. Oli kuuma elokuinen lauantaipäivä, kun host-siskoni, Sofian, ystävä, ja samalla ex-poikaystävä, tuli hakemaan meitä kavereineen kaupungille. Tämä ystävä sattui olemaan Carlos. Carloksella oli päällään sininen Adidaksen paita, harmaa lippis ja siniset farkut. Miksi minä sen muistan? Enhän muista edes ketä muita meidän kanssamme oli.

Carlos kavereineen teki minuun heti vaikutuksen. Olin aivan innoissani tutustuessani paikallisiin kivoihin ihmisiin... Olin ihan ihastunut heistä suurinpiirtein kaikkiin.

Carlos on myöhemmin kertonut, että häntä kävi sääliksi se ujo hymyilevä tyttö, joka oli joutunut sinne kaupungin laitamille siihen perheeseen, jolla ei ollut yhtään aikaa koko vaihto-oppilaalle. Niinpä hän päätti ottaa asiakseen kuljettaa minua mukanaan kavereidensa kanssa. Hakea minua toiselta puolen kaupunkia elokuviin, syömään, hengailemaan huoltoasemalle (!) tai minne tahansa. Tai puhua kanssani puhelimessa katkonaista espanjaa kaksi tuntia putkeen, vain viihdyttääkseen yksinäisiä iltojani laitakaupungilla.

Loppujen lopuksi itsekin ymmärsin kuinka surkeaa se olo host-perheessäni oli, vaikka he kovin mukavia ihmisiä olivatkin. He eivät olleet koskaan kotona, enkä saanut aina edes ruokaa, jonka vuoksi olin laihtunutkin niin paljon että housut tippuivat päältäni. Carlos tunsi jotain kummaa huolta ja vastuuta minusta, jonka vuoksi hän otti asian puheeksi kotonaan. Hän ehdotti vanhemmilleen, että joskos minä voisin muuttaa heille asumaan.

Kun hän ehdotti asiaa minulle, tunsin suurta helpotusta, mutta myös jonkin asteista paniikkia. Nythän meistä tulisi vähän kuin sisaruksia! Olihan se tälläiselle suomalaiselle pikkutytsylle ihan outoa että joku poika olisi niin huomaavainen ihan vaan ystävällisyyttään:

"Miksi Carlos on sellainen kuin se on..? Se on niin ihana ja mä en kehtaa myöntää sitä. Mä en halua, mutta en enää oikein onnistu... Se alkoi siitä, kun se sanoi uskovansa, että meistä tulee varmasti tosi hyviä kavereita. Kavereita. Kavereita. Kavereita..."
"Toivoin että se hetki kun meidän sormet kosketti, olisi kestänyt ikuisuuden... koska Carlos on niin mukava, fiksu, huolehtiva, turvallinen, vahva mutta herkkä, tunteellinen ja kaikenlisäksi niin sulonen, että sitä tekee mieli rutistaa ja kun se nauraa jokin mun sisällä liikahtaa...ja nyt mä kuulostan ihan pimeeltä, joten ahora, Eveliina, cool down ja toivo ettei kukaan tuu lukemaan tätä päiväkirjaa!"
Itse taisin siis olla jo täysin ihastunut, vaikken sitä edes itselleni halunnut myöntää. Carlos taas on sanonut, että halusi vain huolehtia minusta ja olla kiva kaveri. Myöhemmin olen saanut tietää, että samaan aikaan Sofia oli tunnustanut Carlokselle rakastavansa häntä edelleen. Uudesta poikaystävästään huolimatta.

"Sitten kun me tultiin kotiin ja Sofia oli jo avaamassa kotiovea, mä sanoin Carlokselle heippa pihalla. Se antoi mulle tietty poskisuukon ja mä, niinkuin sekin, otin sitä silleen selästä kiinni, mutta kun meinasin päästää irti, se piti kiinni. Ei paljon puuttunut, että me oltais vaan halailtu keskellä katua. Se otti mua vielä kädestä kiinni kun kävelin poispäin ja sanoi soittavansa huomenna. Onko se kaikille kavereilleen, siis naispuolisille, semmonen? Kun poistuin siitä hetkestä jona kaikki ympärillä tapahtuva tuntui olevan kaukana tajunnastani, Sofia pamautti oven jotenkin kummallisesti ja juoksi yläkertaan. No, se meni vessaan mutta kuitenkin mulle tuli sellainen olo kuin varastaisin siltä Carlosta. Enhän mä niin tee, mutta Sofia vaan tuntuu haluavan omistaa sen, vaikka ne eivät enää edes seurustele..."
Kaikesta kytevästä draamasta huolimatta minä muutin Carloksen kotiin. Yritin väittää itselleni Carloksen olevan vain kaveri. Carlos itse ei tainnut ymmärtää sitäkään vähää mistään.

Olin niin onnellinen uudessa host-perheessäni. Kaikki olivat niin ihania ja kaikki oli niin mukavaa.

Sofia ei enää puhunut Carlokselle, mutta siitä minä en tiennyt yhtään mitään. Itse en edes uskaltanut soittaa vanhalle host-perheelleni. Viimeisen viikon aikana host-mamani ei ollut puhunut minulle sanaakaan. Luulin hänen suuttuneen kuultuaan järjestön kautta että halusin vaihtaa perhettä. Viimeisenä päivänäni ennen muuttoa sainkin tietää että hän oli autuaan tietämätön koko asiasta, vaikka minulle oltiin luvattu etten joudu itse huonolla espanjallani selittämään tilannetta. Lähtö siis tapahtui vähän sekavissa tunnelmissa, mutta he ymmärsivät kuitenkin miksi vaihto oli parasta.

Nyt kun olin jo valmiiksi Carloksen kotona, eikä minua tarvinnut hakea toiselta puolen kaupunkia, liityin tietenkin joka ikiseen vapaaseen hetkeen Carloksen elämässä. Meillä oli niin kivaa yhdessä, että olin ihan pyörällä päästäni. Muistan, kuinka muu perhe katsoi meitä pyöritellen silmiään, kun hihittelimme toisillemme lounaspöydässä. Eikä sille hihittelylle ollut edes mitään syytä. Eikö se jo siinä vaiheessa ollut aika selvää?

Meille itsellemme se kuitenkin selkesi vasta myöhemmin, kun eräänä perjantai-iltana jäimme juttelemaan kaksistaan. Löhöilimme olohuoneen sohvalla, kun minä nojasin pääni Carlosta vasten. Tunsin, kuinka Carloksen sydän hakkasi ihan hulluna. Nostin pääni pois, katsoin Carlosta ja kysyin: "Tiesitkö että sun sydän lyö ihan älyttömän nopeesti, ootko sä ihan ok?"
Carlos vastasi olevansa enemmän kuin ok, koska minä olin niin lähellä. Laitoin käteni Carloksen rinnalle tunteakseni uudestaan. Tudum tudum tudum tudum...
Olimme molemmat pitkän aikaa hiljaa, katsellen toisiamme, kunnes vihdoinkin uskalsimme suudella. Sitten siitä ei meinannut loppua tullakaan...

Olin ihan onnesta sekaisin ja niin oli Carloskin. Tuo alun sekopäinen siteeraus Carloksen kirjeestä on juuri muutama päivä tapahtuneen jälkeen. Olimme silti tietoisia, että koko juttu oli ihan hullua. Minä olin vaihto-oppilas, joka asui hänen kotonaan...

Pidimme siis koko asian salassa kaikilta muilta paitsi parhailta kavereiltamme, joiden kanssa kuljimme lähes joka päivä. En tietenkään halunnut asioiden muuttuvan. Olin niin onnellinen uudessa perheessäni. Tiesin, että ei ollut mitenkään yleisesti hyväksyttävää, että tyttö- ja poikaystävä asuisivat samassa kodissa.

Voitte kuitenkin aavistaa, ettei niin tunteikasta ja palavaa ihastusta, rakkautta, voinut pitkään salassa pitää. Luulen Carloksen äidin jo aavistaneen koko asian, kun Carlos sen hänelle kertoi, ollessaan ihan epätoivoisena eräänä yönä, kun minua ei kuulunut kotiin illanvietosta johon Carlos ei ehtinyt mukaan. Voi millaista draamaa kaikki silloin olikaan!

Carloksen vanhemmat ovat kuitenkin aina olleet todella avoimia ja ymmärtäväisiä. Meidänkin juttu lopulta hyväksyttiin. Enhän kuitenkaan vaatinut mitään. Halusin olla niinkuin siihenkin asti. Viettää perhe-elämää, käydä koulussa, hengailla (Carloksen) kavereiden kanssa, nukkua omassa sängyssäni Carloksen pikkusiskon huoneessa, olla siis "kiltisti"... Sillä lisäyksellä, että olin ihan älyttömän rakastunut.

Niin se vuosi kului, yhdessä joka ikinen päivä, kunnes eron hetki koitti. Jotain niin voimakasta meidän välillemme jäi, niin paljon hyviä muistoja, että tuhannet kilometritkään ei meitä voineet erottaa.

"Mi amor por ti, Eveliina, no tiene fronteras, no importa la distancia, porque es puro de verdad"
(Rakkaudellani sinuun, Eveliina, ei ole rajoja, välimatkalla ei ole merkitystä, koska se on oikeasti aitoa)

Helppoa se ei ollut, eikä kaikki nämä vuodet mitään pelkkää ihastusta ja rakkautta. Voi kuinka paljon vihastusta ja huutoa on myös mukaan mahtunut. Ovien paiskintaa ja haukkumista... mutta, ei kuitenkaan mitään minkä yli ei olisi päästy. Halu olla toisen kanssa on edelleen yhtä voimakas kuin silloinkin.


Siitä, miten asiat vaihto-oppilasvuoden jälkeen järjestyi, olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin tässä postauksessa:

http://eveluna.vuodatus.net/blog/1203431/latinomies/

Haasteeseen kuului myötätuntopisteet aseellisista ryöstöistä ja appivanhempien huoneessa nukkumisesta. Nämä kaikki ja paljon muuta on vuosien varrella koettu. Sen lisäksi että todellakin vein Carloksen Sofialta. Vuosia meni ennen kuin Sofia varsinaisesti puhui Carlokselle. Minä näin häntä viimeksi McDonald'sin jonossa joskus vuonna 2005. Hänellä oli pieni poikavauva, sen samaisen poikaystävän (nykyisen miehensä) kanssa, jonka kanssa seurusteli jo silloin vuonna 2000...

SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig