Supersankarigeeni

Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Missä kulkee se raja?

Strength doesn't come from what you CAN do. It comes from overcoming the things you once thought you COULDN'T DO.
-Rikki Rogers


Viime viikkoina olen törmännyt lukemattomia kertoja teksteihin, blogeihin, statuksiin, mainoksiin ym, jotka kaikki viittaavat jollakin tapaa samaan asiaan kuin oma blogini nykyään; itsensä ylittämiseen. En tiedä johtuuko se siitä, että olen itse ollut erityisen hereillä asian suhteen, vai onko tällainen "elämäntyyli" nyt jotenkin hyvin pinnalla. Treenaaminenhan nyt on ollut jo pidempään se juttu, mutta tarkoitan kyseisen asenteen asettamista koko elämälle.


Mitä yleisesti ottaen elämään tulee, minulle kaikista tärkeintä on saada viettää mahdollisimman paljon aikaa ihan rennosti rakkaiden ihmisten kanssa sekä myöskin ihan yksinäni. Olen nautiskelija, jolle täydellisyyttä on esimerkiksi katsella valonsäteitä puiden välissä ja kuunnella tuulen huminaa. Rakastan tekemistä ja urheilua, mutten ole mikään överisuorittaja. Jos ei ole pakko tehdä jotain, en luultavastikaan myöskään tee.


Arvaa kauanko kesti ennen kuin pääsin tästä vaiheesta siihen, että uskasin (ja jaksoin) peruuttaa seinälle asti käsilläni kuten ensimmäisessä kuvassa? Tässä yksi asia johon en kuvitellut heikon yläkroppani kanssa ikinä pystyväni... Myöskin valokuvien ottaminen itsestäni blogin keskipisteenä tuntui ihan tajuttoman epämiellyttävältä ajatukselta, mutta vuosikausien jahkaamisen jälkeen olen päässyt siitäkin jo aika hyvin yli.



Silti minusta löytyy se kipinä, ainakin toisinaan iskevä pakottava tarve olla tuottelias, nopea ja ahkera. En halua löhötä elämääni menemään, enkä myöskään tehdä työtä, jota tekisin vain sen vuoksi että saisin laskut maksettua. Haluan olla yksi niistä, jotka voivat nauttia myös työpäivistään ja tulla kuitenkin toimeen. Tämä on se asia, jonka vuoksi itseni ylittämisestä on tullut minulle niin keskeistä. Koen, että päästäkseni kiinni tuottavaan työntekoon ja vakaaseen arkeen ilman työnantajan valvovaa silmää, minun on yksinkertaisesti lähdettävä pois omalta mukavuusalueeltani ja ennen kaikkea uskoa pystyväni tekemään enemmän kuin mihin kykenen juuri nyt.


Yksi suurimmista heikkouksistani onkin juuri se, etten uskalla yrittää. Sanon aivan liian usein "en mä osaa" ja "en mä kykene siihen". Niin monesti olen kuitenkin ollut väärässä. Hyvin harvat asiat ovat oikeasti mahdottomia. Haluan kasvattaa itseluottamustani ja oppia arvostamaan omaa työtäni ja osaamistani. En vain voi jatkaa omissa ammateissani ajatellen että olen ihan paska. Minun on löydettävä keinot luottaa siihen, että työni on hyvää, vaikkei joku olisikaan koko ajan kannustamassa ja kehumassa. Haluan olla vahva, sitkeä ja periksiantamaton. En halua lannistua vaikka välillä epäonnistuisinkin. Haluan muistaa, että hyvä tuurikin osuu kohdalle sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä enemmän tekee töitä ja näkee vaivaa asioiden suhteen. En halua olla laiska.


Vaikka jotkut naureskelisivatkin tai pyörittelisivät silmiään nykyiselle urheiluhulluudelleni, itse olen siitä vain onnellinen. Crossfit on tuonut elämääni juuri näitä mainitsemiani asioita. Vahvuutta, sitkeyttä, jaksamista, sekä myös niitä ihmisiä jotka kannustavat eteenpäin. Niin urheilussa kuin muussakin elämässä. Crossfit ei ole minulle enää vain urheiluharrastus, vaan siitä on tullut enemmänkin elämäntapa. Ihan käytännössä se on muuttanut syömistottumuksiani, nukkumistani sekä kroppaani, mutta se on myös muuttanut ajattelutapaani. Olen onnistunut rikkomaan omia rajojani yhä uudelleen ja uudelleen. Olen löytänyt keinoja joilla olla se parempi versio itsestäni. Sen lisäksi että olen fyysisesti vahvempi, olen myös henkisesti vahvempi ottamaan vastaan iskuja, joita elämä aina välillä väkisinkin eteen heittää. Olen oppinut miten paljon rajojen ylittäminen on vain omasta päästä kiinni, sekä sen, miten hyvältä tuntuu kun sen henkisen rajan pystyy rikkomaan.


Kaikesta huolimatta, jossain kuitenkin kulkee se raja, jota ei kannata ylittää. Sen jälkeen kun on oppinut olemaan pelkäämättä käyttämään voimaa, on myös opittava milloin ja miten paljon sitä voi käyttää. Liian paljon ja varsinkin liian nopeasti hajottaa, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tätä olen saanut nähdä niin yrittäjien arjessa kuin crossfitissakin. Itsellänikin on tullut jo eteen useamman kerran kysymys, mikä on fyysisesti liikaa? Kuinka paljon oma kroppani jaksaa? Ehdinkö levätä ja huoltaa omaa kehoani tarpeeksi?


On mahtavaa voida luoda itselleen niitä supersankari-fiiliksiä harrastuksessa, joka vie niin monenlaisiin erilaisiin fyysisiin suorituksiin. Täytyy olla valmiina tekemään lähestulkoon mitä vain. On niin kutkuttavaa voida tehdä samoja treenejä kuin ne crossfitin ammattilaiset, jotka vuosittain taistelevat maailman kovakuntoisimman tittelistä. Samalla täytyy muistaa se hulluuden raja. Samalla kun ne kaikista kovakuntoisimmat noudattavat kaavaa treenaa, syö, nuku, treenaa, itselle tärkeintä on syödä, nukkua ja treenata, jotta jaksaisi elää sitä tavallista elämää terveenä, jonka vuoksi alunperin aloittikin treenaamaan. 



Treenivaatteet Salomon SS17 / Kompressiosukat Compresssport / Kengät On running / Kello Suunto 



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Miksi maksaisin siitä että voin juosta metsässä?

Tiedättekös, vaikka olen onnistunut pääsemään urheiluhulluudessani niin pitkälle, että aion lähteä keskellä kesää, ainoana lomaviikkonani Lappiin asti juoksemaan 55 km tunturimaastoon, maksaen siitä aika ison hinnan ottaen huomioon osallistumismaksun lisäksi matkat, yöpymiset ja kaikki varusteet joita minulla ei entuudestaan ollut (kuten polkujuoksukengät ja juoksureppu), silti minulle tekee hyvin tiukkaa maksaa siitä, että pääsisin metsään juoksemaan. 


No, joo, onhan se ihan eri asia juosta kisoissa kuin juosta yksinään metsässä, mutta kuitenkin. Vaikken ole aikuisena ollut kuin kerran juoksukilpailuissa, tiedän kuitenkin miltä tuntuu juosta kilpaa. Koko urheiluhulluuteni on alkanut lapsena maastojuoksuista. Lähdin kerran kaverin mukaan maastojuoksukisoihin ja tajusin olevani siinä aika hyvä heti ensi kättelyssä. Siitä lähtien juokseminen on ollut se minun juttuni. 

Yhdessä on kiva lenkkeillä, mutta kisoissa juoksen omaa taistelua itseäni vastaan. Kun yritän juosta pitkää matkaa mahdollisimman nopeasti, unohtuu muut juoksijat aika nopeasti kun keskittyy omaan optimaaliseen suoritukseen. Toki toiset toimivat hyvinä vauhdittajina ja kisoissa ylittää itsensä  aivan eri tavalla kuin yksin lenkkipoluilla, mutta esimerkiksi niissä eräissä kisoissa joihin Tampereelle asti lähdin juoksemaan, tunsin olevani enemmän yksin kuin lähimetsässä. Kaverini jäivät taakse jo lähtöviivalla ja lopulta istuin maaliviivan jälkeen ihmeissäni väenpaljouden keskellä. 


Vaikka kilpailuviettini onkin aika korkea, ei minua varsinkaan näin aikuisella iällä kauheasti kiinnosta olla kaikista paras, vaan haluan parantaa omia suorituksiani. Siksi minulla ehkä tökkii niin paljon lähteä juoksukisoihin ison lössin joukkoon juoksemaan ja vielä maksaa siitä. 

No, kaikesta huolimatta, ajattelin että nyt olisi aika hieman testata omaa kuntoa ja lähteä 29. päivä huhtikuuta Sipoonkorpi Trailille testaamaan uusia polkujuoksukenkiänikin ihan tosi toimissa. En taida uskaltaa lähteä kuin 10 kilometrin matkalle, sillä poluilla juoksemiseni on ollut hyvin vähäistä. Pelkään että 21 kilometriä olisi ihan tapporetki jaloilleni. Sinänsä kuulostaa hullulta, sillä eihän siihen 55 kilometriin ole enää kuin pari hassua kuukautta, mutta ehkä tuo 10 on nyt ihan riittävä matka. 


Ostin elämäni ensimmäisiksi polkujuoksukengiksi Salomonin S-Lab Speedcrossit, jotka olivat ihan kivan hintavat, mutta näihin olin päättänyt panostaa ja tämä malli istui jalkaani kaikista parhaiten. Olen ehtinyt juosta näillä vasta kaksi metsälenkkiä, sillä tänäänkin jätin metsälenkin väliin ja juoksin pitkin ja poikin lähikatuja, koska lähimetsässä on viime päivinä nähty susi. Karhuja olen aina pitänyt suurimpana uhkanani, mutta koskaan aikaisemmin en ole jättänyt menemättä metsään susien pelossa. 

No, jospas se susi sieltä jolkottelisi hieman syvemmälle metsän uumeniin, tai sitten pitää keksiä itselle joku toinen juoksupaikka, sillä olisi mukava ehtiä saada vielä joitain metsäkilometrejä alle ennen 29. päivää, sillä näyttää siltä että kaikesta huolimatta aion lähteä juoksukisoihin ja vielä maksaa siitä. 





SHARE:

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Ilmaista terapiaa koko kropalle

Hyppäisitkö jäiseen järveen?

Ennen kuin kesä jo ehtii tulla, ajattelin kiireen vilkkaa kertoa teille vielä parista jutusta, jotka toivat  hirmuisesti uutta virtaa lopputalveeni. Yksi niistä oli avantouinti. 



Olen ollut tietoinen avantouinnin mahdollisista hyödyistä jo niin kauan kuin muistan, mutta silti jääkylmään veteen pulahtaminen ei ole koskaan ollut kovin korkealla prioriteettilistallani. Ryhmäpainostus on kuitenkin toiminut kerran jos toisenkin kyetäkseni moiseen äärirajoja hipovaan suoritukseen ja nyt voin jo sanoa, että avantouinti on mielestäni aivan huippua! 



Kun sain kutsun Fastilta tulla tutustumaan heidän uuteen Natural Proteiini-tuotesarjaansa Kuusijärvelle lenkkeilyn, savusaunan ja avantouinnin siivittämänä, mieleeni muistui eräs hillittömän hauska polttariretki Kuusijärvelle muutaman vuoden takaa. Avantouinnista oli tuolloin jäänyt todella hyvä fiilis, joten miksipä en olisi lähtenyt uudelleenkin! 



Ja olihan se mahtavaa! Nyt ymmärrän miksi jotkut harrastavat avantouintia päivittäin. Sehän on hurjan koukuttavaa puuhaa, kuin luonnollista huumetta kropalle ja mielelle. Jääkylmä vesi, tai paremminkin iso lämpötilan muutos, käynnistää sellaisen hormonivirtauksen kropassa, että vaikka kuinka tekisi mieli huutaa ja juosta äkkiä pois kylmästä, sinne veteen tekee mieli mennä vielä uudestaankin. Se myös todellakin kannattaa, sillä toinen pulahdus on aina huomattavasti helpompi ja mukavampi kuin ensimmäinen. Toisella kerralla vedessä on myös paljon helpompi viipyä pitempään. 



Instagramin puolella (@supersankarigeeni) olenkin intoillut avantouinnista useampaan otteeseen, sillä myös yksi Kirkkonummen avantopaikka on sittemmin tullut testattua treenikavereiden kanssa. Siitä kuinka jäävesi vaikuttaa lihaksiin ja urheilusuorituksesta palautumiseen, löytyy ilmeisesti erilaisia tutkimustuloksia, mutta tosiasia kuitenkin on, että kovan treenin jälkeen jääveteen pulahtaminen helpottaa. Lihakset tuntuvat yhtä kepeiltä kuin mielikin, varsinkin jos avannon jälkeen malttaa olla menemättä enää saunaan lämmittelemään! Kunnon vaatekerta vain päälle ja olo on mitä mahtavin!





Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Lately...


Aikamoista menoa ovat olleet täynnä viimeiset viikot. Päässäni muhii yhtä jos toista kirjoitettavaa, mutta niin vain on todettava iltaisin, että kunnon yöunien priorisointi on järkevämpää. Entisessä, suurimmaksi osaksi tietokoneen (ja painokoneiden) äärellä tapahtuneessa päiväduunissani oli vielä jotenkin mahdollista olla tuottelias vaikka "vähän" väsyttikin, mutta nykyisissä hyvin fyysisissä ja sirkkelipainotteisissa hommissani päivästä ei vain tule yhtään mitään väsyneenä (varsinkaan kun ei ole sitä pomoa joka olisi vahtimassa töiden valmistumista)!

Olen myös kovasti harjoitellut (kyllä, taas kerran) aikaista aamurytmiä, sillä duunariaikataulu seitsämästä kolmeen yksinkertaisesti toimii niin paljon paremmin. Ennen kymmentä on selvästi kaikista tuotteliain aika tehdä niitä hommia, joiden tekeminen on vähänkin vastenmielistä. Kymmenen jälkeen mielessä alkaa jo olla lounas ja lounaan jälkeen alkaa jo laiskottaa. Aika hankalaahan minun on välillä päästä töihin asti tarpeeksi aikaisin, mutta varsinkin ne aamut, joina olen ehtinyt aamulenkille tai aamutreeniin, ovat olleet aivan parhaita. Silloin se unikin tulee illalla kaikista parhaiten. 

Työ- ja treeniarjen keskellä meillä on myös ollut vieraita, joiden kanssa olemme reippailleet ulkona kirpsakasta säästä huolimatta. Talvella tuli aika paljon katkosta metsäretkeilyyn, mutta nyt kun poluilla ei enää ole liukasta, olen taas ollut innoissani rämpimässä niin lähimetsikössä kuin Meikolla ja Porkkalanniemessäkin. Alla sekalaisia otokosia juurikin edellämainituista paikoista sekä Tammisaaresta.

Näihin tunnelmiin... 













Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Testissä uudenlaiset juoksukengät: On Cloudflow ja Cloudflyer

Oletko kuullut On-merkkisistä juoksukengistä? No, ei se mitään jos et, en nimittäin ollut minäkään. Nämä juuri Suomen markkinoille saapuneet lenkkarit, jotka ovat saaneet alkunsa akillesjänneongelmaisen juoksijan, kolminkertaisen maailmanmestarin ja kuusinkertaisen Iron Man-voittajan Olivier Bernhardin puutarhaletkuviritelmistä kenkien pohjassa, ovat kuitenkin tutustumisen arvoiset! Itse olen juossut saamillani Oneilla nyt muutaman viikon ajan.



Ostin edelliset juoksukenkäni kesällä 2015. Tuon jälkeen kilometrejä on kertynyt sen verran, että se myös näkyi. Lenkkarini olivat kirjaimellisesti päältä puhki, sillä varpaani sojotti ulos kengästä vaikka koko olikin ihan oikea. Tuo reikä oli jo toistuva ongelma, mutta muutoin olin ollut tyytyväinen malliin (Asics GT 2000). Se sopi hyvin tukea kaipaavaan jalkaani, vaikka olikin aika raskas kenkä. Nyt oli siis aika uusille, jonka vuoksi kutsu testaamaan Onin Cloudflow-kenkiä Go Expojen yhteydessä tuli minulle kuin tilauksesta. 



Erityiset Onin juoksukengistä tekee jo ensinäkemältä se seikka, että kenkien pohjassa on pitkä rivi Cloud-tyynyjä, jotka ihan oikeasti tuovat vähän mieleen ne puutarhaletkun palaset, joilla Olivier Bernhard aikoinaan yritti vaimentaa juoksuaan. Sen lisäksi että nämä nykyiset Cloud-tyynyt vaimentavat laskeutumista ottaen iskun vastaan sekä vaaka- että pystysuunnassa, ne lukkiutuvat paikoilleen ja luovat tukevan alustan ponnistukseen antaen räjähtävän lähdön. Kengissä on myös patentoitu Speedboard-pohja, joka yhdessä tyynyjen kanssa vaimentaa jaloille kohdistuvaa painetta ja pienentää rasitusvammojen riskiä. Zurichin Federal Institute of Technologyn tekemän tutkimuksen mukaan  CloudTec-teknologia madaltaa merkittävästi urheilijan sykettä ja veren laktaattiarvoja. Myös urheilijoiden kokemusten mukaan Oneilla juokseminen ja palautuminen ovat nopeampaa. 



Sen jälkeen kun on tottunut juoksemaan raskailla lenkkareilla, Onin kengät tuntuivat nimensä mukaan jalkaan pilvenkevyiltä. Olin alkuun hieman skeptinen kenkien suhteen, sillä sen lisäksi että ne olivat älyttömän kevyet, tuntuivat ne päkiään vähän kovilta. Mietin että vaimentaisivatko ne oikeasti juoksua tarpeeksi. Testilenkin jälkeen totesin, että kengät istuivat jalkaani moitteettomasti ja juoksu rullasi todella kepeästi, mutta kaipasin kuitenkin hieman enemmän tukea ylipronatoivaan askeleeseeni. Cloudflow on neutraali kenkä, kun taas Cloudflyer malli on tuetumpi. Niinpä otin tehokkaampaan testiin kuvien siniset lenkkarit. 


Cloudflyer tuntui heti jalkaani paremmalta, eikä se tuntunut edes ensimmäisellä juoksulla liian kovalta päkiässä, vaikka kengät muutenkin hieman pehmenevät ensimmäisten juoksujen jälkeen, eikä pientä kovuutta kannata heti pelästyä.  Pienemmät spurtit (kotoa Crossfit-salille) olen juossut mahtavan värisillä Cloudflow-kengillä, todeten että juoksuun nämä kengät todellakin on tehty. Jätin ne kerran jalkaani painonnostotreeniin, huomaten etten saanut kunnon tuntumaa lattiaan, koska kengät antoivat paikallaan seistessäkin vähän sellaisen leijuvan fiiliksen!



Juostuani vuosikausia GT 2000-kengillä, on ero ollut huomattava. Vielä en osaa sanoa onko malli omaan jalkaani tarpeeksi tukeva, mutta sen aika näyttänee. Juoksumukavuudesta annan kuitenkin jo nyt erittäin hyvät pisteet. Polkujuoksuun nämä Cloud-tyynypohjat eivät oikein sovi, mutta asfaltti- ja hiekkatielenkkejäni aion jatkaa näillä ja katsoa miten vimpulajalkani reagoivat.



Onin juoksukengät ovat voittaneet useampia palkintoja jo nyt, pienessä 7 vuoden iässään, kuten ISPO -urheilumessujen "Best performance running shoe 2017". Suomessa Oneja myy nyt esimerkiksi Intersportit ja Stockmann. Suomalaisten juoksuhullujen jaloissa näitä on tainnut näkyä jo pitempään, sillä juuri bongasin ne triathlonisti-teräsmies Antti Hagqvistin jalasta ja kun utelin asiaa, kertoi hän käyttävänsä täysmustia Onejaan päivittäin, koska näin kukaan ei edes huomaa että hänellä on lenkkarit jalassaan (sori kun kerroin). Juoksussa käytössä oli kuulemma toinen On-malli. 



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Supersankarigeeni

Menin illalla lapsukaiseni viereen nukkumaan ja heräsin hyvin virkeänä kello 3.30. Neljän aikaan aloin miettimään blogilleni uutta nimeä. Pommitin treenikavereitani facebook-ryhmän keskustelussa (onneksi kukaan ei kuitenkaan vastaillut vielä siihen aikaan) ja puoli kuudelta laitoin saunan päälle. Ihan vain hetken mielijohteesta.

Hiljattain sain kuulla ystävältäni uutisia, jotka pistivät taas miettimään, että elämä ihan oikeasti on tässä ja nyt. Turha vitkutella asioiden kanssa, vaan on käytettävä hyväksi tämä aika mikä meillä nyt on. Ei siis hullunlailla tehdä ja suorittaa, eikä elää kuin "viimeistä päivää", vaan tehdä niin paljon kuin mahdollista niitä asioita joista nauttii, joita arvostaa, joita rakastaa... joita tekisi vaikka huomenna olisi se viimeinen päivä. Jos se tarkoittaa sohvalla loikoilua kirja kädessä, so be it, kunhan itsestä tuntuu hyvältä.



Niinpä minä laitoin saunan päälle kello viideltä aamulla, koska se tuntui hyvältä. Tuo kiukaan päälle napsauttaminen sai minut hymyilemään. Se sai aikaan virtaiskun ja päätin että kirjoitan tämän myös blogiin. Carloksen kuorsatessa olohuoneen sohvalla ja Oliverin edelleen nukkuessa sängyllämme, hiippailin hänen huoneeseensa ja avasin läppärini. Mikä ihanuus onkaan herätä lauantaiaamuna ennen auringonnousua ja tehdä ihan mitä huvittaa!



Samalla asenteella päätin nyt vihdoin myös muuttaa blogini nimen. Koska miksi en? Olen miettinyt sitä jo monta vuotta, kuten osa teistä tietääkin. Koska tämä kirjoittelu on niin kivaa ja tuo nimi on häirinnyt minua jo niin pitkään. Miksi en siis muuttaisi sitä jos haluan? Nyt siitä tulee sitten Supersankarigeeni. Älä naura, tai naura vaan, mutta varasin sen jo. Ehkä kadun jo huomenna, mutta ainakin se on suomeksi! Ehkä nytkin joku kysyy että miksi ihmeessä, mutta sitä on ainakin hauskempi selittää kuin Friolandiaa! No, eiköhän tuolla friolandia.fi:lläkin tule tänne pääsemään vielä pitkän aikaa ja jutut tuskin kauheasti viimeaikaisesta tulevat muuttumaan! 




Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

torstai 9. maaliskuuta 2017

Intohimoisesti ja tunteella

Tiedättekös, on ihan mahtavaa tajuta miten paljon kiksejä omaan elämään voi löytää tästä ihan läheltä. On niin hienoa kun tajuaa ettei oikeasti tarvitsekaan olla mitään matkaa yhtään minnekään suunnitteilla, vaan että niitä asioita joihin suhtaudun intohimoisesti ja tunteella löytyy aivan tarpeeksi päivittäisestä elämästä. Olen älyttömän kiireinen, välillä kamalan stressaantunut (koska raha) ja joskus en tahdo jaksaa nousta sängystä ylös kun mietin kaikkea mitä minun pitäisi tehdä vaikken haluaisi, ehtisi, jaksaisi tai pystyisi. Silti minulla on myös ne asiat jotka pitävät minut järjissäni ja liikkeellä sekä ihan oikeasti onnellisena, niistä tämän hetken taloudellisista säädöistä huolimatta.

Perheeni ja ystävieni ohella saan päiviini ihan hirveän määrän lisää potkua siitä, että olen vähitellen alkanut urheilemaan hyvin aktiivisesti. Crossfitista (ja kaikesta mikä pyörii sen ympärillä) on tullut tärkeä osa päiviäni. Se auttaa minua jaksamaan töissäni sekä olemaan kotona muutakin kuin kiukkuinen mamma. Olen myös aivan innoissani siitä, että olen viime aikoina pystynyt yhdistämään tämän urheiluharrastukseni toiseen intohimooni, eli valokuvaukseen.







Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päädyin viime syksynä ennakkoluuloistani huolimatta katsomaan vapaaottelua EuroFC:n debyyttitapahtumaan. Samaan aikaan kävin valokuvauskurssia, jonka vuoksi olin päättänyt kuvata ottelusta kuvareportaasin. Se oli aivan mahtava idea, sillä sen seurauksena ymmärsin miten mielenkiintoista urheilukuvaaminen oikeasti onkaan! En ollut koskaan ollut kiinnostunut urheilukuvauksesta, vaan ennemminkin vain luontokuvaamisesta. Urheilukuvaus toi minulle lähinnä mieleen vain jättimäiset kuvaputket urheilukentän reunalla (mahtavia siis muttei kuitenkaan minun juttuni).



Tuon EuroFC-illan aikana sain kuitenkin nähdä ja kokea niin paljon tunteita, tunnelmaa, verta, hikeä ja tajuttoman kuvauksellisia hetkiä, että innostuin kuvaamisesta aivan uudella tavalla. Kiemurtelin tuskissani paikallani katsellessani tapahtuman virallisia valokuvaajia hommassaan paremmilla kuva-apajilla sekä kameroillaan. Olin ehkä kateudesta vihreä, mutta se antoi minulle niin paljon inspiraatiota, että noin viikkoa myöhemmin löysin itseni kuvaamasta valmentajaani Crossfit-kisoissa! Sen sijaan, että olisin jököttänyt kaukana kohteestani hallin laidalla, pääsin aivan läheltä kokemaan kaiken sen tunnelatauksen mitä tuohon urheilusuoritukseen liittyy. Kaikki se dynaamisuus sekä kasvoilta välittyvät tunteet, ne inspiroivat minua suunnattomasti kuvaamaan. 




Noiden kisojen jälkeen crossfit-kuvaamiselle ei olekaan tullut loppua, vaan loppuvuoden viikonloppuina ravasin boxilla kuvaamassa tälle vuodelle Crossfit-kalenteria, editoiden kuvia vielä jouluaattonakin! Siitä homma on jatkunut eteenpäin ja olen saanut tuijottaa kanssaharrastajieni kuvia tuntitolkulla, oppien niin paljon uutta sekä valokuvaamisesta että myöskin itse lajista. On myös ihan mahtavaa huomata, että kuvistani tykätään. Se motivoi tietenkin eniten uskaltamaan yrittää enemmän ja paremmin. Tätä minä oikeasti teen mielelläni! 






Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig