Supersankarigeeni

Siitä kuinka poistuin mukavuusalueeltani ja päätin herättää nukkuvan supersankarini. Blogi haaveiden toteuttamisesta, tavoitteiden asettamisesta, itseen uskomisesta, urheilusta, hyvinvoinnista ja kaikesta mitä rakastan.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Supersankarigeeni

Menin illalla lapsukaiseni viereen nukkumaan ja heräsin hyvin virkeänä kello 3.30. Neljän aikaan aloin miettimään blogilleni uutta nimeä. Pommitin treenikavereitani facebook-ryhmän keskustelussa (onneksi kukaan ei kuitenkaan vastaillut vielä siihen aikaan) ja puoli kuudelta laitoin saunan päälle. Ihan vain hetken mielijohteesta.

Hiljattain sain kuulla ystävältäni uutisia, jotka pistivät taas miettimään, että elämä ihan oikeasti on tässä ja nyt. Turha vitkutella asioiden kanssa, vaan on käytettävä hyväksi tämä aika mikä meillä nyt on. Ei siis hullunlailla tehdä ja suorittaa, eikä elää kuin "viimeistä päivää", vaan tehdä niin paljon kuin mahdollista niitä asioita joista nauttii, joita arvostaa, joita rakastaa... joita tekisi vaikka huomenna olisi se viimeinen päivä. Jos se tarkoittaa sohvalla loikoilua kirja kädessä, so be it, kunhan itsestä tuntuu hyvältä.



Niinpä minä laitoin saunan päälle kello viideltä aamulla, koska se tuntui hyvältä. Tuo kiukaan päälle napsauttaminen sai minut hymyilemään. Se sai aikaan virtaiskun ja päätin että kirjoitan tämän myös blogiin. Carloksen kuorsatessa olohuoneen sohvalla ja Oliverin edelleen nukkuessa sängyllämme, hiippailin hänen huoneeseensa ja avasin läppärini. Mikä ihanuus onkaan herätä lauantaiaamuna ennen auringonnousua ja tehdä ihan mitä huvittaa!



Samalla asenteella päätin nyt vihdoin myös muuttaa blogini nimen. Koska miksi en? Olen miettinyt sitä jo monta vuotta, kuten osa teistä tietääkin. Koska tämä kirjoittelu on niin kivaa ja tuo nimi on häirinnyt minua jo niin pitkään. Miksi en siis muuttaisi sitä jos haluan? Nyt siitä tulee sitten Supersankarigeeni. Älä naura, tai naura vaan, mutta varasin sen jo. Ehkä kadun jo huomenna, mutta ainakin se on suomeksi! Ehkä nytkin joku kysyy että miksi ihmeessä, mutta sitä on ainakin hauskempi selittää kuin Friolandiaa! No, eiköhän tuolla friolandia.fi:lläkin tule tänne pääsemään vielä pitkän aikaa ja jutut tuskin kauheasti viimeaikaisesta tulevat muuttumaan! 




Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

torstai 9. maaliskuuta 2017

Intohimoisesti ja tunteella

Tiedättekös, on ihan mahtavaa tajuta miten paljon kiksejä omaan elämään voi löytää tästä ihan läheltä. On niin hienoa kun tajuaa ettei oikeasti tarvitsekaan olla mitään matkaa yhtään minnekään suunnitteilla, vaan että niitä asioita joihin suhtaudun intohimoisesti ja tunteella löytyy aivan tarpeeksi päivittäisestä elämästä. Olen älyttömän kiireinen, välillä kamalan stressaantunut (koska raha) ja joskus en tahdo jaksaa nousta sängystä ylös kun mietin kaikkea mitä minun pitäisi tehdä vaikken haluaisi, ehtisi, jaksaisi tai pystyisi. Silti minulla on myös ne asiat jotka pitävät minut järjissäni ja liikkeellä sekä ihan oikeasti onnellisena, niistä tämän hetken taloudellisista säädöistä huolimatta.

Perheeni ja ystävieni ohella saan päiviini ihan hirveän määrän lisää potkua siitä, että olen vähitellen alkanut urheilemaan hyvin aktiivisesti. Crossfitista (ja kaikesta mikä pyörii sen ympärillä) on tullut tärkeä osa päiviäni. Se auttaa minua jaksamaan töissäni sekä olemaan kotona muutakin kuin kiukkuinen mamma. Olen myös aivan innoissani siitä, että olen viime aikoina pystynyt yhdistämään tämän urheiluharrastukseni toiseen intohimooni, eli valokuvaukseen.







Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päädyin viime syksynä ennakkoluuloistani huolimatta katsomaan vapaaottelua EuroFC:n debyyttitapahtumaan. Samaan aikaan kävin valokuvauskurssia, jonka vuoksi olin päättänyt kuvata ottelusta kuvareportaasin. Se oli aivan mahtava idea, sillä sen seurauksena ymmärsin miten mielenkiintoista urheilukuvaaminen oikeasti onkaan! En ollut koskaan ollut kiinnostunut urheilukuvauksesta, vaan ennemminkin vain luontokuvaamisesta. Urheilukuvaus toi minulle lähinnä mieleen vain jättimäiset kuvaputket urheilukentän reunalla (mahtavia siis muttei kuitenkaan minun juttuni).



Tuon EuroFC-illan aikana sain kuitenkin nähdä ja kokea niin paljon tunteita, tunnelmaa, verta, hikeä ja tajuttoman kuvauksellisia hetkiä, että innostuin kuvaamisesta aivan uudella tavalla. Kiemurtelin tuskissani paikallani katsellessani tapahtuman virallisia valokuvaajia hommassaan paremmilla kuva-apajilla sekä kameroillaan. Olin ehkä kateudesta vihreä, mutta se antoi minulle niin paljon inspiraatiota, että noin viikkoa myöhemmin löysin itseni kuvaamasta valmentajaani Crossfit-kisoissa! Sen sijaan, että olisin jököttänyt kaukana kohteestani hallin laidalla, pääsin aivan läheltä kokemaan kaiken sen tunnelatauksen mitä tuohon urheilusuoritukseen liittyy. Kaikki se dynaamisuus sekä kasvoilta välittyvät tunteet, ne inspiroivat minua suunnattomasti kuvaamaan. 




Noiden kisojen jälkeen crossfit-kuvaamiselle ei olekaan tullut loppua, vaan loppuvuoden viikonloppuina ravasin boxilla kuvaamassa tälle vuodelle Crossfit-kalenteria, editoiden kuvia vielä jouluaattonakin! Siitä homma on jatkunut eteenpäin ja olen saanut tuijottaa kanssaharrastajieni kuvia tuntitolkulla, oppien niin paljon uutta sekä valokuvaamisesta että myöskin itse lajista. On myös ihan mahtavaa huomata, että kuvistani tykätään. Se motivoi tietenkin eniten uskaltamaan yrittää enemmän ja paremmin. Tätä minä oikeasti teen mielelläni! 






Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mukavuusalueen ulkopuolella: MMA

Kaikki varmasti tietävät ainakin teoriassa, että parhaat asiat elämässä tapahtuvat juuri silloin, kun uskaltaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle... mutta kuinka moni sitten oikeasti onnistuu elämään arkeaan niin? 


En minä ainakaan. Niin usein sorrun sanomaan, että "en minä osaa" tai "en mä kykene siihen". Onneksi olen kuitenkin tiedostanut tämän ja yritän pyrkiä siitä eroon. Olen hyvin epävarma esimerkiksi puusepäntöissä, sekä auton ajamisessa. Kun asenteeni on etten osaa, paljon helpommin asiat menevätkin mönkään. Viime aikoina olen yrittänyt aktiivisemmin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä niitä asioita jotka aiheuttavat minulle turhia paineita. Uskaltauduin esimerkiksi kahden vuoden jahkaamisen jälkeen vihdoin ajamaan Puutamon pakettiautoa, eikä se jälkikäteen ajateltuna ollut edes sen kummallisempaa. 

Sen sijaan olen aina pitänyt itseäni hyvin avoimena ihmisenä. Yritän pitää ennakkoluuloni minimissä ja tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Innostun helposti uusista asioista ja lähden mukaan uusiin juttuihin. Jotkut asiat tietenkin menevät mielenkiintoni ja arvostukseni ulkopuolelle, mutta on myös paljon asioita, joista mielipiteeni voi olla täysin väärä. 


Viime syksynä sain kutsun lähteä kokeilemaan MMA:ta (Mixed Martial Arts), eli vapaaottelua. Kamppailulajit ovat aina kiinnostaneet minua, mutta silti toisten ihmisten vapaaehtoinen potkiminen ja hakkaaminen tuntuu minusta aika järjettömältä harrastukselta. Olen aina inhonnut esimerkiksi nyrkkeilyä, koska en vaan voi käsittää miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti vaurioittaa pääkoppaansa jatkuvilla iskuilla. Nyrkkeilyn seuraaminen ja vastapuolen tyrmäämiselle hurraaminen tuntuvat täysin brutaalilta touhulta. Voit varmaan siis kuvitella, että tunteeni olivat jokseenkin ristiriitaiset marssiessani Pitäjänmäkeen Hardknocks Helsingin tilaan. 


Vastassa oli aika kova joukko mimmejä sekä treeniä vetämään tulleet Hardknocks Helsingin valmentaja Jaakko Dahlbacka ja vapaaottelija Aleksi Mäntykivi. Juttelimme aika pitkään mistä koko hommassa on kyse ja tytöt kyselivät kaikkea itseänikin mietityttäviä asioita. Itse olin kuitenkin aikalailla hiljaa. Tunsin olevani täysin omien aihepiirieni ulkopuolella. Ainoa taistelulaji jota olen joskus harrastanut on Capoeira (jossa hädintuskin otetaan kontaktia).


Kun pääsimme itse asiaan, mielessäni pyöri hyvin moneen kertaan se samainen tunne, etten osaa. Minua huvitti suunnattomasti harjoitella Aleksin kanssa, koska en ole ikinä osannut pistää edes käsiäni kunnon nyrkkeilyasentoon. Tein kuitenkin parhaani ja Jaakon neuvojen lisäksi treeniparini oli todella kannustava. Oli ihan parasta opetella ammattilaisen seurassa. Uskomatonta miten paljon asioita niin lyhyessä ajassa ehti oppimaan. 


Harjoitusten päätteeksi pistimme kaiken oppimamme käytäntöön ja kävimme vuorotellen toisiamme vastaan. Harmitti etten ollut ottanut sykemittaria mukaani, sillä oli aika mielenkiintoista huomata miten tajuttoman nopeasti siinä väsyy kun pistää koko kroppansa täydellä teholla puolustamaan itseään. En ollut koskaan aikaisemmin "tosissani" käynyt ketään vastaan fyysisesti ottamalla ihan kunnolla kontaktia. Myönnän, että se oli aivan äärettömän hauskaa. Adrenaliini virtasi ja itsensä ylittäminen tuntui aivan mahtavalta. 



Lopuksi halusin vielä käydä testaamassa salin huikeaa häkkiä, jollaisen sisään en ollut koskaan itseäni kuvitellut. Vastaani tuli Oona ja arvata saattaa että sain kokea karun kohtalon. Sitä suuremmalla syyllä olin treenien päätteksi aivan sataprosenttisesti sitä mieltä, että kyseessä on ihan sairaan kova urheilumuoto. 



Olen sulatellut tätä kokemusta nyt kuukausitolkulla, enkä vieläkään ole tullut mihinkään varsinaiseen lopputulokseen. Sen myönnän, että käsitykseni muuttui hieman ja asenteeni on entistä avoimempi tätä aika hurjana pidettyä lajia kohtaan. Kaikista eniten mieleni avartui kuitenkin kun paria viikkoa myöhemmin kävin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa ihan kunnon vapaaottelua saatuani liput Metro Areenalle EuroFC:n debyyttitapahtumaan. Se ei tehnyt minusta vapaaottelijaa, mutta sen jälkeen tajusin aivan jotain muuta. Siitä siis lisää myöhemmin... 




Crossfittaajana mielenkiintoista oli muuten kuulla, että hyvin monet Hardknocksilta harrastavat myös crossfitia. Kätevästi tilan toisella puolella sijaitseekin Crossfit Takomo. Jos asuisimme edelleen Etelä-Haagassa, en yhtään ihmettelisi jos löytäisin tieni takaisin myös tuolle valkoiselle Hardknocksin salille.






Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 11. helmikuuta 2017

Säätämistä, piiskaniskuja, äärimmäisyyksiä ja ääretöntä hiljaisuutta Ruotsin Lapissa

Helmikuu lähenee puoliväliään ja eletään talviurheilun parasta aikaa. Tuntuu aika hullulta, että tänä talvena en ole edes kokeillut laskuvarusteita päälleni. Olen tietoisesti vältellyt ajattelemasta koko aihetta. Kuten viime postauksessani totesinkin, kaikkeen ei vaan ehdi mukaan ja tänä talvena on ollut parempi jättää laskuhaaveet sikseen. Toivottavasti ensi laskukaudella tilanne on kuitenkin toinen. Rakastan tuntureita ja lumisia rinteitä ja toppavaatteissa kinoksissa kulkemista.





Kerta toisensa jälkeen olen palannut viime huhtikuisiin kuviin Ruotsin Lapista. Siitä huolimatta en ole edes murto-osaa noista kuvista täällä jakanut. Hetki ei ole tuntunut olevan oikea. En ole oikein tiennyt mitä reissusta kirjoittaisin, sillä tarkoitukseni oli jakaa juttua laskublogin puolella. Nyt kun koko laskuhomma on tauolla, tuntuu hieman pöljältä kirjoittaa sinne mitään. Sen lisäksi mitä enemmän koko retkeä mietin, sitä ristiriitaisempi fiilikseni on sen suhteen mikä tuossa paikassa oli mahtavaa ja mikä ei. Loppujen lopuksi, reissuseurani ohella ihan parasta koko retkessä taisi olla se hetki kun saimme kohdata äärettömän hiljaisuuden.



Olimme liikkeellä kolmestaan, Inka, Kea ja minä. Istuimme keskellä Hemavanin takamaastoa (Kobåset) ja tunsin kuin olisin ollut tyhjiössä. Ei ketään missään, vai me kolme, tunturit ja upottava lumi. Ihmiselle joka elää keskellä pääkaupunkiseudun hälinää ja pikkulapsiperheen hektistä arkea, tuo hetki oli sanoinkuvailemattoman rauhoittava. Olisin voinut istua siinä tyhjiössä pimeän tuloon asti. Todellisuudessa tuo rinteiden ulkopuolella keskellä ei mitään oleskelu jo itsessään oli minulle (jonka offpiste-laskukokemus on lähestulkoon nolla), tarpeeksi äärimmäistä. Päivänvalossa ja tuulessa laskiessakaan ei välillä osannut hahmottaa oliko suunta vasemmalle vai oikealle tai eteen- vai taaksepäin! Pimeässä tilanne olisi ollut jo katastrofi.








Edellisenä päivänä olimme kivunneet Jungfruvårtanin huipulle asti oppaamme Antonin seurassa, joten pientä kosketusta olimme onneksi ehtineet jo saamaan paikkaan sekä sieltä poistumiseen. Tuo edeltävän päivän ensimmäinen offarilaskukokemukseni oli kuitenkin ollut samaan aikaan sekä mahtava että aivan hirveä. Olimme päätyneet säätämään lumilautani siteitä uuteen uskoon keskellä rinnettä, sillä seurauksella että laskemisestani ei tullut enää yhtään mitään. Eikä ihmekään, sillä koko lauta oli lopulta ollut väärin päin allani. Siihen kun lisäsi maaston, jossa oikeasti tuntui kuin olisi laskenut taaksepäin, oli etenemiseni kuin taistelua elämästä. Kaaduttua oli noustava ylös niin nopeasti kuin mahdollista jottei vajoaisi lumeen kuin juoksuhiekkaan konsanaan. Päästyäni vihdoin hiihtoladun kovalle alustalle, jalkani olivat kuin spagettia, enkä pysynyt edes hitaassa luisussa pystyssä. Kaaduin selälleni ja sain mukavan piiskaniskuvamman niskaani.


Onneksi Kea pelasti tilanteen ja fiksasi siteet kohdilleen. Sen jälkeen laskeminen oli taas siedettävää, vaikka kieltämättä lihakset olivat koko loppumatkan hieman hellinä. Seuraavana päivänä ainoana uutena ongelmanani oli hetkittäin paistava aurinko. Voisi ajatella, että aurinkoinen tunturimaisema olisi mitä mahtavin asia, mutta taittovikaiset silmäni olivat toista mieltä. Täysin valkoinen ja kirkas maisema sai silmäni vuotamaan niin pahasti, että jos repustani ei olisi löytynyt vaihdettavaa tummennettua suojaa laskulaseihini, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään. Sitten kun aurinko taas vuorostaan meni pilveen, oli ylösnousu yksin kilometrien mittaiselta tuntuvassa ankkurihississä (möykkyisessä maastossa) yhtä helppoa kuin nuorallakävely sokkona. Siitä kuitenkin selvittyäni oli palkintona tuo totaalinen rauha ja jos vain aika olisi sen suonut, olisin varmasti noussut sinne asti vielä uudelleen.


Hemavan oli kaikesta säätämisestä huolimatta ihana paikka ja ehdottomasti haluan vielä lähteä tutustumaan paremmin sikäläisiin maastoihin. Mitään turhia mukavuuksia, kuten istuttavaa hissiä ei hiihtokeskuksesta löytynyt, mutta sen sijaan ylös takamaastoille voisi nousta myös helikopterilla. Heliski onkin vielä minun osaltani tulevaisuuden haaveena, mutta tuolla kerralla riitti myös oikein hyvin pieni haikkaus korkeimman hissin päätteeltä ylös huipulle. Tuntui, että sen vapaalaskun alas oli oikeasti ansainnut kun oli itse omin jaloin kivunnut ylämäkeen lumilauta kainalossa.


Jos vertaan paikkaa Suomen Lapin kohteisiin, tulee ensimmäisenä mieleeni Pyhä. Ei mitään turhaa, mutta kaikki tarvittava ja aito tunnelma. Maisemat sen sijaan ovat astetta skandimmat kuin Pyhällä ja varmasti puhuvat puolestaan. Esimerkiksi ylhäältä Björk-ravintolan ikkunoista oli aika upeaa tuijotella Norjassa siintäviä huippuja... Edes se pitkä automatka ei epäilyttäisi yhtään (ainakaan nyt kun osaan jo hieman paremmin ajaakin), vaikka toki lentokoneella pääsisi perille huomattavasti sutjakkaammin.





(Reissun mahdollisti Visit Sweden, Hemavan-Tärnaby ja Volvo, minun laskuvaatteet Salomon)
(Kuvat minusta nappasi Kea)


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

tiistai 7. helmikuuta 2017

Näistä en luovu

Miten voikaan päivät kulua näin nopeaa tahtia? Tik tak tik tak kello nakuttaa sekunteja kun pesen hampaita ja availen vessan kaappeja hiiren hiljaa  kello 5.45 aamulla - jottei lapsukainen vaan heräisi ennen kuin ehdin lähteä. Raks raks raks toinen kello raksuttaa kun illalla istun koneen ääreen lapsen jo nukahdettua. Tekisi itsekin mieli jo nukahtaa... mutta kun olisi niin monta asiaa vielä tekemättä. Kirjanpito. Sähköposteja. Valokuvia... ja ai niin blogi.. sekä toinenkin blogi. No, ehkä huomenna? 

Huominen vaihtuu ylihuomiseen ja seuraavaan viikkoon... mutta ei stressiä. Joitain asioita täytyy jättää väliin. Kun tykkää tehdä niin montaa asiaa, ei aika oikein tahdo riittää. Välillä yksi asia jää ihan hunningolle, sitten taas toinen. Ehkä jotkut jutut jää vähitellen pois kuvioista, mutta jäljelle jää kasa asioita joista en luovu, en vaikka taloudellisesti kannattavampaa olisikin painaa vaan töitä joka ikinen hetki. Sitä ei kuitenkaan kroppa eikä nuppikaan kauaa kestäisi. 

Nautin omasta arjestani. Siitäkin huolimatta, että asioita on liikaa. Tykkään töistäni (en kirjanpidosta enkä materiaalien laskemisesta ja vähiten kaikista laskujen maksamisesta, mutta niistä varsinaisista töistä kyllä), mutta päivän tekee hyväksi kuitenkin aivan muut asiat. Ilman niitä missään ei olisi mitään järkeä, joten niistä en luovu. En vaikka tilini olisikin nollilla ja parempi olisi lähteä höyläämään lankkuja. 

Ihania hetkiä arjen keskellä: ekaa kertaa ikinä Oliverin kanssa luistelemassa!


Minun päivistäni tekee hyvän takuuvarmasti ainakin nämä arkiset hetket:

1. Vapaa-aika lapsen kanssa. Ihan vaikka vaan höpsöttely kotisohvalla. Choco-peli, shakki (kyllä, joka kerta eri säännöt), piirtäminen. 
2. Kahdenkeskiset hetket Carloksen kanssa. Vaikka se kuluisikin ratkoen naurettavia aivopähkinöitä, kuten: kuinka mittaat neljä desiä kun sinulla on yksi kolmen desin ja yksi viiden desin pullo?
3. Urheilu; Crossfit ja juokseminen. Miten siitä voikin saada niin paljon kiksiä päiviin kun heität seinäpalloja ja käyt kyykyssä miljoonannelta tuntuvan kerran vaikka periaatteessa inhoatkin koko liikettä? 
4. Ne hetket kun olen ihan yksin. Kun vaikka ajan yksin hiljaisen kylän läpi kotiin ja kailotan kasaribiisejä auton radion tahdissa.
5. Lempisarjat ja kirjat. Jos päivä on muuten ollut tosi raskas, tuntuu nukkumaanmeno sata kertaa mukavammalta kun on voinut hetkeksi aikaa transportoida itsensä täysin toiseen maailmaan. 

Lisäksi on myös nämä blogit. Siitä tulee niin kiva mieli kun on saanut röyhtäistyä ulos jonkun pöhkön pätkän tekstiä tuttujen ja tuntemattomien luettavaksi. En minä tästäkään vieläkään luovu, vaikka välillä jutut vierisivätkin seuraavaan ja seuraavaan viikkoon. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Onko tykkääminen tervettä?

Tämä ei taida olla ensimmäinen kerta kun päädyn kirjoittamaan somesta. En tiedä pitäisikö vain olla hiljaa, sillä itsekin olen tietynlainen someaddikti ja ainakin ikäryhmässäni keskivertoa aktiivisempi julkaisemaan kaikkea enemmän ja vähemmän turhaa ja henkilökohtaista asiaa eri kanavilla. Silti olen aikalailla pihalla kaikesta mitä somemaailmassa tapahtuu. Olen sitä vanhempaa sukupolvea, joka ei ihan ymmärrä.

Joskus muutama vuosi sitten ihmettelin sitä hurjaa seuraajien kalastelua eri kanavilla, erityisesti Instagramissa. Vieläkin vähän naurattaa se nimi jota näistä somejulkkiksista käytin: somejeesus


Kalastelua? 35 viikkoa sitten.


Okei, myönnän, tottakai itsekin tykkäisin että minulla olisi vaikka tuhat Instagram-seuraajaa, ihan vain siksi että olisi mahtavaa että niin monet tykkäisivät minun valokuvistani. Ei siis minun kuvistani, vaan minun ottamistani valokuvista. Luontokuvista, tilannekuvista, mistä tahansa... koska valokuvat nyt sattuvat olemaan minun juttuni, jo ajoilta ennen somea. Se toisi rohkeutta ja itseluottamusta kuvaamiseeni.

En myöskään näe mitenkään pahana asiana julkaista omia kuvia, koska tottakai on kiva että siellä on se persoona niiden muidenkin kuvien takana... Sen sijaan se somejumaluuden tavoittelu omilla kuvilla, sitä en vieläkään ihan käsitä. En edelleenkään halua myöskään kalastaa itselleni mitään seuraajia, koska se tuntuu minusta epäaidolta. Siitäkin huolimatta että siitä saattaisi olla minulle paljonkin hyötyä, olenhan kuitenkin yrittäjä.
Ensimmäinen selfie! Yksi tykkäys! 214 viikkoa sitten. 

Tämä pohdiskelu lähti käyntiin siitä, kun näin Instagramissa erään teinitytön kuvan, jossa ei näkynyt lähestulkoon mitään muuta kuin salamanvalo ja hämärästi jotain keskivartaloa. Kuvalla oli siinä vaiheessa yli sata tykkäystä ja monta kymmentä rakkauskommenttia. Kyseessä ei ollut kukaan somejeesus, vaan ihan tavallinen koululainen. Jotta joku oma kuvani saisi yli sata tykkäystä, on sen oltava kuva vuoden hienoimmasta auringonlaskusta, naurettavalla hashtag-armeijalla varustettuna. Siitäkin huolimatta, ettei minun ja tämän teinitytön seuraajien lukumäärissä ole kovinkaan suurta eroa. Meillä on kuitenkin yksi suuri ero: ikä. Kahdenkymmenen vuoden ikäero. 
Auringonlasku! Yli sata tykkääjää! Huh huh! Viikko sitten.




Näytin kuvaa Carlokselle ja kysyin mitä mieltä hän siitä oli. Sain vastaukseksi että minä en vain ymmärrä. Ei sillä kuvalla väliä ole, ne tykkäävät siitä koska niiden kaveri on sen julkaissut. Teinit avaavat Instan ja tykkäilee kaikesta. Klik klik.

Mutta pitäisikö sillä olla väliä? Mitä järkeä tuossa kuvassa on? Mitä järkeä koko touhussa on? Vai mitä jos sillä onkin joku merkitys jota minä kalkkis en vaan ymmärrä? Kieltämättä minulle tuli mieleen ikärajat - jotain rotia touhuun! Voi mikä mummo...

Nämä teinit elävät niin eri todellisuudessa kuin minä. Facebook on ollut olemassa koko heidän elämänsä ajan. Minähän olen kirjottanut blogiakin koko heidän elämänsä ajan (fcs)! Omat alkuaikojen somepieruni ovat olleet ihan eri luokkaa: tekstiä vailla mitään hävyn häivääkään, kuvia vailla mitään etikettejä (FCS!), sillä eihän meitä kukaan opettanut. Viidakon lait vallitsivat. Sitäpaitsi halusinhan minä itsekin joskus varhaisteininä olla julkkis. Hollywood-tähti ja mitä vielä. Nyt ei sinne asti tarvitse enää lähteä. Kuka vaan voi olla sometähti!

Ensimmäinen throwback-kuva ajalta jolloin en edes tiennyt mitä tarkoittaa #tb! 205 viikkoa sitten.


Näiden aatosten jälkeen siirryin Hesarin sivuille ja eteeni pomppasi Nyt.fi:n artikkeli:
"Olivia Oras alkoi instaamaan, sai tuhansia seuraajia ja vietti 16-vuotiaana VIP-elämää – Mutta alkoi pelätä imeytymistä someen ja palasi kotiin". Arvatkaa mitä mielessäni sanoin? FCS - For Christ's Sake! Kuka ihmeen Olivia Oras? Olenko täysin pudonnut kärryiltä? 

Voisin sanoa että onneksi en ymmärräkään, suljen koko somen ja elän pimeydessä, ihan sama... mutta minulla on kuitenkin lapsi. Lapsi jonka some-elämä alkoi jo ennen hänen syntymäänsä, omasta (jopa harkitusta) aloitteestani! Liian myöhäistä sulkea silmät. Tämä on osa elämää.

Mutta mitä mieltä minun pitäisi kaikesta tästä olla? Onko somejumaluuden tavoitteleminen ihan ok? Onko tykkäyksien kerääminen tervettä touhua? Onko järkeä julkaista epämääräisiä omakuvia Instassa? Onko omassa some-elämässäni sen enempää mitään järkeä? Onko sillä mitään väliä ihaileeko turkulaista instajulkkista vai turkulaista laulajajulkkista? En minä tiedä. 


Some osana oman lapsen elämää - kaikkina hetkinä. 165 viikkoa sitten.




Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Miksi syöminen on niin vaikeaa?

Minusta tuntuu, että vuosi vuodelta oikeanlaisen ruokavalion löytäminen ja noudattaminen on vain vaikeampaa ja vaikeampaa. Kun olin lapsi, haasteena oli lähinnä se, että söikö tarpeeksi vihanneksia. Ei sitä silloin mietitty että onko ruokavaliossa tarpeeksi proteiinia ja että onko maito hyväksi vai pahaksi. Nyt ruoan pitäisi olla kaiketonta, mutta samalla superfoodia ja vielä maultaan gastronomisessa stratosfäärissä. Tuntuu, että tavallisella ihmisellä ei ole edes varaa syödä tarpeeksi terveellisesti. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen käynyt yhdellä jos toisella ravitsemusluennolla, kaivanut tietoa netistä ja keskustellut ruokaan liittyvistä asioista ystävieni kanssa tolkuttomasti. Olen kokeillut tiettyjä ruokavalioita ja testannut vaikka ja mitä ravintotuotteita. Juuri viikko sitten vieraamme naureskelivat että minä olen mahdoton kotiravintotieteilijä, mutta silti minusta tuntuu etten ikinä kykene syömään kunnolla, pitämään suolistoani terveenä ja saamaan itselleni hyvää vastustuskykyä. Ruoka-asiat ovat välillä ahdistavia ja tuntuu että kaikki perusruoka jota myös mies ja lapsi suostuisivat syömään on täysin väärää. 



Viimeisten sitkeiden flunssapöpöjen johdosta olen miettinyt näitä ruoka-asioita vielä enemmän kuin yleensä. Olen tuskaillut sitä kuinka vaikeaa on saada syötyä edes niitä vihanneksia tarpeeksi päivän aikana. Lapsellani on jonkinasteinen syömishäiriö, enkä ole edelleenkään saanut C:täkään huolehtimaan syömisestään sen vertaa, että ateriamme tuntuisivat monipuolisilta. Näiden kahden suusta saa alas ilman järkyttäviä ponnisteluita lähinnä pullaa, pastaa, vaaleaa leipää ja ehkä riisiä ja kanaa. 

Oma ruokavalioni on kuitenkin huomattavasti monipuolisempi. Sen lisäksi että lasken varsinkin treenipäivinä proteiininsaantiani, yritän tasapainoiteilla hitaiden hiilihydraattien, rasvojen, vitamiinien, ravintokuitujen, kivennäisaineiden ja antioksidanttien kanssa. Syömisestä tulee hyvin helposti kamalan laskelmoitua ja rankkaa, varsinkin jos muut perheenjäsenet eivät välitä moisesta ollenkaan. Parsakaalit ja lehtikaalit homehtuvat hyvin helposti jääkaapin alalokeroon kun vain minä suostun niitä popsimaan. Tiedostettua epätasapainoa perusruoassa yritän korjata kamalalla määrällä kaikkia lisäravinteita. 

Sen lisäksi että syön monivitamiinia (Solgar) ja kalaöljyä (Skip Nutrition), vedän päivittäin napaani msm-jauhetta (Puhdistamo), sinkkiä (Life), maitohappobakteereita (BioGaia) tai hiivaprobioottia, (Puhdas+) syön myös talvisin extra D-vitamiinia (Orion), C-vitamiini- ja kuiturikasta Baobab-jauhetta (Aduna), vihersmoothiejauhetta (Puhdistamo) joka sisältää ties mitä spirulinasta chlorellaan, chia-siemeniä (CocoVi) sekä pakuriteetä (Cocovi) tai inkiväärimehua ja tankkaan vettä. Silti minusta tuntuu että pitäisi nappailla vielä lisäksi vaikka mitä, kuten glukosamiinia, joka auttaisi pitämään nivelet kunnossa urheilurasituksessa. Näihin kaikkiin ravintolisiin saa kuitenkin kulutettua todella helposti ihan kiitettävän summan rahaa kuukaudessa, joten kaikkea ei vaan voi senkään takia kitaansa tunkea. Enkä siltikään saa itseäni pidettyä terveenä. 



Joskus haluaisin nostaa kädet ylös ja löytää itseni jostain The Island-elokuvan kaltaisesta laitoksesta, jossa joku muu huolehtii siitä että saat päivän aikana kaikki tarvittavat ravintoaineet kitaasi. No, en oikeasti, mutta silti syöminen tuntuu välillä liian monimutkaiselta. Kaupasta löytyy liikaa valikoimaa, liikaa kaikkia niitä "kiellettyjä" herkkuja, joista on vaan mahdoton kieltäytyä varsinkaan jos joku muu kantaa niitä eteesi. Sokeri on itselleni se vaikein asia josta luopua, enkä osaa olla ilman maitotuotteitakaan. Gluteeni ei tuottaisi itselleni paljoakaan vaikeuksia, ellei sitä olisi joka paikassa. En haluaisi millään olla yksi niistä, jotka ovat täysin kaikettomia. En haluaisi tehdä syömisestä yhtään tämän monimutkaisempaa. 

Viime tammikuussa kokeilin kuitenkin tällaista ruokavaliota ja myönnän, että oloni oli virkeämpi ja vatsassani tuntui paremmalta, vaikkei esimerkiksi gluteeni ole tuottanut minulle mitään suuria ongelmia (paitsi ehkä nämä flunssat ja muut?). Koska olen kuitenkin täysin kypsä tähän huonoon vastustuskykyyni sekä tavoittelen superkuntoa ensi kesän 55 kilometrin juoksua varten, etsin parhaita keinoja saadakseni päiviini helposti lisää terveellistä ja monipuolista perusravintoa ja vähemmän niitä hetkiä, jolloin pastaillallisen päälle vedän nassuuni puolet joulukonvehtirasian alemmasta kerroksesta, siitäkin huolimatta että pelkkä laktoosi aiheuttaa suolistolleni ylimääräisiä haasteita. 



Ehkä minun tulisi helpottaa vihannesten saantiani esimerkiksi Apetit-tuorespaketeilla (sain näitä viime syksynä testiin ja kieltämättä kasvispitoisuus päivissäni kasvoi huomattavasti vaikka kasvisten turha muovirasioihin pakkaaminen kiireen, helppouden ja ruokahävikin verukkeella ärsyttikin) ja ihan oikeasti pysyttäytyä suolistoni hyvinvoinnin vuoksi sillä maidottomalla, viljattomalla ja sokerittomalla linjalla? Näiden korvaaminen muilla tuotteilla aiheuttaa vaan vielä lisää hämminkiä syömiseen, sekä lisää ajankäyttöä ruoanlaittoon sillä näitä kahta muuta perheenjäsentä on vain toistaiseksi aivan mahdotonta saada mukaan mihinkään ruokavalioehdotuksiini. Paleoruokavalion perusteet tuntuvat minusta hyvältä, vaikka erityisesti punaisen lihan syöminen tökkiikin myös hyvin paljon. 



Joskus tuntuu että olisi niin mahtavaa kun marketteja ja prosessoituja tuotteita ei olisi olemassakaan. Jos kaikenmaailman elintarvikkeiden ostaminen ei olisi edes mahdollista, olisi pakko tyytyä porkkanaan, salaattiin, kalaan ja lähimetsän marjoihin. Miten ihmeessä sitä olisi tekemättä syömisestä ongelmaa?  


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Supersankarigeeni

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig